Kirjoittaja harlekiini » 29 Huhti 2012, 23:26
Seuraavat tunnit Fareos tiedosti vain ohimennen. Hän tuskin rekisteröi vartijoita, jotka hänen kahleensa avattuaan raahasivat hänet takaisin pieneen, kehnonpuoleisesti oljilla päällystettyyn selliin, saati sitten matkaa tai selliä itsessään. Hän kuuli muiden vankien tuottamat äänet etäisenä taustameluna, tunsi kylmän kiven raapivan paljaita jalkojaan ja haistoi ummehtuneisuuden ja häilyvän ammoniakin katkun sellin pahnoilla. Haltia käpertyi omakseen julistamaansa nurkkaan välittömästi päästyään vartijoista eroon (tai vartijoiden päästyä hänestä eroon) ja saatuaan kerättyä tarpeeksi voimia ryömiäkseen kiviseinälle asti. Siellä hän istui kädet kivistävälle rinnalleen ristittynä pää nuokuksissa, veri valuen hänen leualleen ja pisaroiden siitä hänen syliinsä. Syvimmät haavat hänen selässään vuosivat verta nekin, matalimmat olivat lähteneet kuroutumaan umpeen. Heikko polttelun tunne kertoi niihin pesiytyneestä alkavasta tulehduksesta.
Fareos tuijotti tylsästi katkaistuja sormiaan. Ne olivat muuttuneet ikävän sinertäviksi murtumakohdasta ja turvonneet niin, että osuivat alati toisiinsa ja vierussormiin. Kaksi muistutti vääntynyttä oksaa, yksi oli irvokkaasti taipunut suoraan ylöspäin. Piinapenkkiepisodin aikana se oli hankautunut puuta vasten ja vääntynyt lisäksi aavistuksen verran sivulle.
Enää Fareos ei hymyillyt. Hän nuoli mitä suurimmalla varovaisuudella verta huultensa sisäpinnasta, mutta varoi vahingossakaan raottamasta tai liikuttamasta niitä. Hänen palautuvat lihaksensa valittivat ja kuumottivat, lukuun ottamatta käsivarsien sivuja jotka tuntuivat auki viilletyiltä. Kummallista kyllä, häneen ei enää sattunut. Kipu oli yhä läsnä, hän tunsi sen koko tajuntansa kattamaan levinneen turtumuksen suojamuurin läpi, mutta hän ei enää kärsinyt. Ei vanhoista haavoistaan, ei vielä. Haltia tiesi synkästi odottaa aikaa, jolloin kidutuksen vaikutus iskisi häneen toden teolla. Tulehduksen syödessä hänen selkäänsä ja elinvoimaansa hän makaisi haisevilla oljilla kuumeisena ja hourailevana, kykenemättä syömään tai juomaan. Juomaanmilloin hän oli viimeksi juonut? Heille oli jaettu vesitilkka kuivan leivän yhteydessä, mutta se ei ollut ollut tarpeeksi. Hän oli menettänyt liikaa verta ja hikoillut liiaksi, jotta se olisi riittänyt. Fareos nieleksi omaa vertaan hiljaisena. Tuomittiinpa hänet kuolemaan tai ei, hänellä ei olisi kolmea päivää enempää elinaikaa mikäli ompeleita ei poistettaisi. Hän laski takaraivonsa vankkaa kiveä vasten ja tunsi liikkeen venyttävän huultensa tikkejä. Kenraalin ääni soi hänen päässään sekoittuen hänen omaan sisäiseen ääneensä, vankien huutoihin sekä lukuisiin muistojen syövereistä ponnistaviin haamuhuutoihin.
Olisi kannattanut vannoa vala kuninkaallemme, ennen kuin edes harkitsit tänne tulemista!
Minä kuolen tänne.
Sinä valehtelet.
He kiduttavat teitä, kaivavat silmät päästänne ja syöttävät suolenne koirilleen! Välttäkää vangituksi tulemista hinnalla millä hyvänsä!
Se mitä olet joskus tehnyt
Minä kuolen tänne.
hinnalla millä
kysyä kolmasti tänään
Ehkä se ei olisikaan niin paha asia
Ei ennen teloitusta, ei edes haudasta.
Kuolleet eivät kerro valeita.
.kuolleen miehen kirstulla
Fareos sulki silmänsä ja vajosi mieleensä. Sen lähemmäs parantavaa, voimia palauttavaa unta hän ei päässyt.
Ikkunattomissa tyrmissä ruokajako oli ainoa keino mitata aikaa, joskaan sekään ei ollut luotettavimmasta päästä. Vanginvartijat harvemmin noudattivat täsmällistä aikataulua, elleivät sitten olleet kehittäneet työstään elämäntapaansa tehtyään sitä liian pitkään. Toisinaan vangeille saatettiin jakaa leipää kaksikin kertaa päivän aikana syystä tuiki tuntemattomasta, mikä oli omiaan lisäämään vaikeuksia hahmottaa ajankulua. Se oli omanlaisensa keino piinata niitä, jotka oli eristetty ulkomaailmasta ja sullottu häkkeihin toistensa kanssa kuin eläimet, joiksi he hiljalleen muuttuivat elleivät olleet sellaisia jo tullessaan.
Fareos ei ollut jaksanut innostua ruoanjaosta. Hän oli turhaan yrittänyt ujuttaa leivästä nyrhimiään palasia ommelten välistä saadakseen jonkinasteista ravintoa. Hän oli saanut muutaman verensekaisen vesipisaran juodakseen vain kaatamalla tinamukin sisällön suoraan huulilleen. Kipu oli leimahtanut hänen haavoissaan, ja loppuviimein hän oli ollut entistä janoisempi palauttaessaan mukin vartijalle. Mukit palautettiin aina; hamstraaja sai olla varma jäävänsä vaille tarjottavaa kunnes antoi astian takaisin, saaden todennäköisesti samalla nuijasta näpeilleen.
Äkillinen mekkala sen sijaan kiinnosti häntä kovastikin. Ainahan vangit pitivät älämölöä jonkun uuden piruparan laskeutuessa tyrmiin ja toisinaan huudeltiin korkea-arvoisimmille vartijoille, mutta tällä kertaa metakan sävy oli erilainen. Kirouksiin ja armonaneluihin sekoittui puhuttelu, joka sai haltian hetkessä havahtumaan horroksestaan: Teidän Majesteettinne.
Jäykin, särkevin lihaksin seinää apunaan käyttäen Fareos kampesi itsensä jaloilleen ja ontui selkä aristaen kurkistamaan sellin oven kalterien raosta käytävälle. Hän halusi oikein mieluusti tavata kuninkaan, joka oli noussut valtaan hänen selkänsä takana ja kaikesta päätellen uudistanut kuulustelumenetelmiä tavalla, jotka eivät ansainneet pelkkää kiitosta. Terve, sinertävä silmä tuijotti kiinteästi lähestyvien askelten suuntaan, kunnes saattue ehti hänen näköpiiriinsä. Ei ollut vaikea arvata, kuka ihmisistä oli kuningas, joskin sitä oli vaikea uskoa.
Uusi monarkki ei voinut olla kolmeakymmentäkään, vaikka leuan pienenlainen karvoitus, ylpeä ryhti ja terve vartalo lisäsivätkin itsevarmuuden kautta vuosia hänen olemukseensa. Hallitsijan kasvoilta kuvastui kuitenkin viattomuus, joka tavattiin yhdistää liian vähän maailmaa nähneisiin ajattelijoihin. Mikäli kenraalin puheisiin oli uskominen, tämä kuningas halusi parantaa maailmaa. Tehdä oikein. Ja oli aivan liian nuori asemaansa.
Fareos tunnisti mahdollisuutensa sen nähdessään. Hän piti yksisilmäisen katseensa nuoressa ihmisessä kurottaessaan mielensä koskettamaan sitä kirkasta liekkiä, joka oli monarkin tajunta. Se ei liiemmin vaatinut energiaa; telepatia oli synnynnäinen taito. Huulet kirjaimellisesti sinetöityinä oli turha yrittääkään saada ääntään kuuluville muiden vankien ulinan ylija kenties äänten kuuleminen oman pään sisällä kiinnittäisi ihmisen huomion paremmin.
Harald Scarlingtonin poika? Et liiemmin muistuta isääsi. Paikantamisensa helpottamiseksi haltia syötti nuoren ihmisen mieleen väläyksenä kuvan sellinsä ovesta sekä sen sijainnin kuninkaaseen itseensä nähden. Hän hillitsi halunsa hymyillä. Kuninkaan mielen laatu oli osoittautunut sellaiseksi kuin hän oli arvioinutkin; rauhanhaluiseksi, joskin päättäväiseksi. Kuulustelupakko saattoi olla viittaus raaemmasta mielestä, mikäli oletti kuninkaan olevan perillä kuulustelumetodeista. Fareos ei kuitenkaan ollut asiasta aivan niin varma. Moinen oli lähempänä haltiakuninkaan tapaa toimia. Tämä kuningas tuntui erilaiselta.
¤¤ Nyt katkaisen ennen kuin menee vallan romaaniksi. ¤¤