Cell Block Tango [k15]


Tyrmät ovat paikka, jonne kukaan ei halua joutua. Aikojen saatossa tyrmää on laajennettu syvemmälle maan alle, mistä johtuen tyrmistä löytyy erilaisia sellejä. Maan tasalla sijaitsevat sellit ovat valoisampia, mitä maan alla sijaitsevat loogisesti. Maan pinnalla sijaitsevien sellien ovet ovat suurimmaksi osaksi puisia, joiden yläreunassa on pieni, kalteroitu ikkuna, josta vartijat voivat tarkistaa vankien tilan. Alemmissa kerroksissa sellien ovet ovat suurimmaksi osaksi suuria kalteriovia. Kalterit ovat vankkaa, kestävää terästä, eivätkä helpolla mene rikki. Sellien seinät ovat kiviset ja selleistä löytyy yleensä yksi penkki ja pahnoja.
Jotkut selleistä ovat varustettu niin, ettei magiaa osaavat vangit pääse karkaamaan niistä. Vaikka ihmisillä magian tuntemus on huonompi mitä haltioilla, on muutama maagi onnistunut langettamaan lumouksen tiettyjen sellien ylle, jolloin sellistä ei pääse kävelemään seinien läpi tai katoamaan taikojen avulla. Oli kyseessä sitten maaginen olento tai magiaa omaava henkilö.

Jokaisesta kerroksesta löytyy taukotilat vartijoille, jossa miehet voivat syödä, levätä, vaihtaa kuulumisia ja jopa nukkua. Jokaisesta taukotilasta löytyy aina vähintään kolme vartijaa, tiloja ei koskaan jätetä tyhjäksi, kuten ei myöskään yhtäkään tyrmän kerrosta. Vartiointi on tarkkaa, eikä vangeille anneta etuuksia.
Tyrmät sisältävät myös kidutushuoneita, joissa kuulustellaan enemmän tai vähemmän viattomia vankeja, mitä kyseenalaisimmin menetelmin. Kuulustelijat ovat varautuneet kera kaikenlaisten välineiden, jotta kuulusteltava saataisiin murtumaan ennemmin tai myöhemmin

Valvoja: Crimson

Viesti To Huhti 19, 2012 3:29

Fareos ei erityisemmin yllättynyt kuulustelijansa epäuskosta. Toisaalta hän oli yhä liian tyrmistynyt kuulemastaan käänteestä, jotta se olisi edes ollut mahdollista. Hän ei ollut tuntenut vanhaa kuningasta riittävän hyvin muodostaakseen edes kunnollisen käsityksen miehestä, mutta mies oli ollut, joskin monien mutkien kautta, toinen hänen pääasiallisista työnantajistaan. Vallanpitäjän vaihtuminen kesken kaiken mutkisti aina asioita.
Minä en usein liikukaan kylässä, haltia mutisi.
Hän oli aikaisemminkin joutunut vakuuttelemaan uskollisuuttaan uudestaan, mutta silloin tilanne oli ollut erilainen. Hän oli osannut odottaa uuden prinssin valtaannousua, hän oli ehtinyt valmistautua. Harald oli kuollut yllättäen. Oliko mies haavoittunut, vai kuollut vanhuuteen? Oliko hän ollut jo niin vanha? Ihmisistä ei koskaan tiennyt varmasti.

Ei minua kukaan lähettänyt, Fareos napautti takaisin, liikahtaen tuolissaan. Kahleet hiersivät hänen ranteitaan ja asento sai hänen olkapäitään pidemmän päälle pakottamaan.
Olen seppä. Teen täällä rehellistä työtä. Myönnän, etten käy täällä usein, mutta ihmekös tuo kun kohtelu on tämän sorttista. Hän nytkäytti kahleitaan vahvistaakseen sanojaan. Kohteluosa olikin hänen puheestaan ainoa, jonka hän kykeni vahvistamaan. Seppä, jonka pajassa hän oli työskennellyt ei tuntenut häntä muuna kuin äkillisesti ilmestyneenä apuna. Hänellä ei ollut pitkään aikaan ollut omaa pajaa, jonka kautta kyläläiset olisivat oppineet hänet tuntemaan, eikä mitään tietoa viimeisimmästä työnantajastaan. Haastatellessa ihmisseppä osaisi sanoa vain muukalaisen valmistaneen naamioidun asiakkaan tuoman riipuksen ja hävinneen yöhön ties kuinka rikollisin aikein.
Syytöksesi ovat osuneet oikeaan vain portinvartijoiden kohdalla. He pitivät minua ihmisenä. Eteläisenä, tosin, mutta en voi väittää heidän erehtyneen siinä asiassa.
Avatar

Monarkki

Viestit: 13903

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti To Huhti 19, 2012 5:11

Joka kerta kun vanki avasi suunsa, kenraali näytti siltä kuin ei olisi kuunnellutkaan. Ehkä hän ei välittänytkään kuulla mitään, mitä haltialla oli sanottavana. Aivan sama hänelle, kuten rasistisen örmyn olemuksesta saattoi jo nähdä. Kuitenkin kun vanki alkoi puhumaan itsestään, kääntyi vanhan miehen katse haltiaan. Tuo kertoi, ettei kukaan häntä lähettänyt ja että hän oli seppä, tekemässä rehellistä työtä.
Mitäs menit itse pahentamaan tilannettasi Kenraali kävi tokaisemaan Haltian saatua pikku puheensa loppuun. Puheen, josta ei oikeastaan ollut mitään hyötyä miehelle, sillä Kenraali ei juuri nyt ollut sillä päällä, että kuuntelisi selityksiä ja järkeilyä Jos kerta olet vain rehellistä työtä tekevä seppä, niin miksi vastustit pidätystä? Miksi juoksit? Mitä salattavaa sinulla oli? Miksi pahoinpitelit kuninkaan miehiä ja siinä ohessa myös minunkin miehiä? Mikäli olisit käyttäytynyt kunnolla, rehellisesti ja kuten syytön kansalainen, olisit varmasti päässyt helpommalla. ja joku olisi saattanutkin uskoa pajunköyttäsi.

Sanasi ja tekosi ovat ristiriidassa Sänkileuka totesi kävellessään jälleen lähemmäksi vankia. Liian lähelle tuo ei kuitenkaan mennyt. Ei sitä koskaan tietänyt minkälaisia fyysisiä tai psyykkisiä yllätysvoimia haltiat omasivat. Ties vaikka tuo pystyisi repimään kahleet käsistään millä hetkellä hyvänsä. Vaikka pienessä hiprakassa olikin, osasi Constantine vielä sen verran varoa omaa nahkaansa. Hän oli voimakas, mutta ei nopea.
Joten mitä jos nyt kertoisit nätisti totuuden, jotta pääsemme kummatkin nauttimaan loppupäivästä omissa oloissamme ilman sen suurempia haavereita?

Viesti To Huhti 19, 2012 8:09

Hyviä kysymyksiä. Fareoksella ei ollut vastauksia. Karkuun juokseminen oli ollut typerää, mutta mitä muutakaan sitä teki huomatessaan olevansa loukussa ihmissuden ja täysissä varusteissa lähestyvien sotilaiden kanssa? Hän oli säikähtänyt. Hänen soturinvaistonsa olivat heränneet. Hän oli uskonut pääsevänsä karkuun. Hän oli uskonut voivansa eksyttää sotilaat viemäreihin ja paeta maan pinnalle ennen kuin he ehtisivät järjestäytyä uudelleen. Heidän ei pitänyt keksiä hajaantua useiksi pieniksi osastoiksi ja tukkia kaikki käytävät.
Fareos harkitsi vetoavansa siviilin hätääntymiseen ylivoiman edessä, mutta ymmärsi olla tekemättä niin. Hän oli käynyt ahman raivokkuudella sotilaiden kimppuun, minkä lisäksi häneltä oli riistetty hyvin tehty, joskin kulunut nahkapanssari ja erinomainen miekka. Hän ei olisi vakuuttanut itseäänkään.
He hyökkäsivät ensin minun kimppuuni, hän puolustautui lopulta. Mitä olisin voinut tehdä? He näkivät haltian ja ihmissuden, he olisivat tappaneet minut kyselemättä jollen olisi puolustautunut.

Tummaihoinen seurasi kenraalin liikkeitä kulmiensa alta ja ärsyyntyi joutuessaan katsomaan toista ylöspäin. Hän ei ollut koskaan sopeutunut haltiayhteisön tiukkaan hierarkiaan, eikä alempiarvoiseksi joutuminen missään tilanteessa liiemmin huvittanut häntä.
Mitä haluaisit minun sanovan? Että olen Aranin vakooja ja minut lähetettiin tiirailemaan viehättävää viemäristöänne jotta kaupunkiin voitaisiin rakentaa samanlainen? En ole hänen palveluksessaan. Ainakaan tällä hetkellä. Tulin tänne tienaamaan rahaa. Myönnän että tilanne, jossa kohtasin miehesi on varsin harhaanjohtava, mutta olin vain Tekemässä mitä, oikeastaan? Taoin vain huppuhiipparin tuoman kirotun riipuksen kokoon ja vein sen äärimmäisen epäilyttävissä olosuhteissa viemäreihin vastaanottajalleen, joka muuttui ihmissudeksi, ja silvoin samalla osan paikalle hälytetyistä vartijoista täysin siviilinä ja olen muuten aivan harmiton ja tavallinen seppä, anteeksi vain? Hän sulki silmänsä hetkeksi henkeä vetäessään.
Olin vain väärässä paikassa väärään aikaan.
Avatar

Monarkki

Viestit: 13903

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti To Huhti 19, 2012 10:33

Itsepuolustusta. Nyt tuo olento kehtasi vedota siihen. Kenraalin kasvoilta ei voinut lukea minkäänlaista ymmärrystä saatikka pohdintaa tuon sanojen suhteen. Selvää oli, ettei vanha mies rasistisuuttaan kuunnellut haltian puheita tosissaan. Mutta koska kuningas vaati, käytiin tuolle nyt puhumaan, eikä suoraan hirttolavalle heitetty.
olisit voinut antautua suosiolla Eliitti murahti haltian kysellessä, mitä tuo moisessa tilanteessa olisi voinut tehdä. Tosin, antautuminen rauhallisesti siinä tilanteessa tuskin olisi ollut mahdollista.. mutta Constantine ei käynyt ajattelemaan tilannetta haltian kannalta. Kertokoot itse mitä oli kokenut, tosin kuten jo todettu, turhaan tuo puhui puolestaan kenraalille. Myötätunto ja ymmärrys eivät olleet lohikäärmeenkaatajan vahvimpia osa-alueita.

Mitäkö Constantine halusi kuulla haltian suusta? No ei ainakaan sitä, mitä tuo kävi paasaamaan kenraalille. Vanhan miehen kasvot muuttuivat entistä ärtyneemmiksi, sitä mukaan mitä vanki kävi sanoja suustaan päästämään.
Väärässä paikassa väärään aikaan Harvoin sitä viaton henkilö eksyy sopivasti viemäreihin harhailemaan Kenraali totesi kuivahkosti, samalla kun puuskaan nousseet kädet laskeutuivat alas.
Tai no, toinen niistä käsistä. Toinen jäi puolitiehen, vetäytyi taemmas, samalla kun kämmen hakeutui nyrkkiin. ja saman tein kävi isku osumaan suoraan keskelle haltian kasvoja. Voimia säästelemättä, nenää varomatta.
Se mitä haluan kuulla Aloitti vanhempi tai no, fyysisesti vanhempi mies samalla kun nyrkki vetäytyi kauemmaksi vangista Että myönnät olevasi vakooja

Viesti To Huhti 19, 2012 11:39

Fareos kohautti hartioitaan kenraalin ehdotukselle vaihtoehtoisesta toimintatavasta, tai olisi kohauttanut, mikäli se olisi ollut mahdollista. Asentonsa puitteissa hän tyytyi pyöräyttämään hartioitaan hieman taaksepäin ja kallistamaan päätään. Antautua suosiolla? Haltian juuri mainitsemista syistä se tuskin olisi ollut mahdollista. Hänet olisi seivästetty vasten pylvästä välittömästi mikäli hän olisi erehtynyt nostamaan kätensä.
Selitystäkään ei ostettu. Mikä yllätys. Fareos joutui itsekin myöntämään, ettei hänen selitystään viemäreissä oleskelulle voinut kutsua kunnon selitykseksi. Haltia rassasi aivojaan yrittäen keksiä uskottavan selityksen, kun hänen katseensa nauliutui kenraalin heilahtavaan nyrkkiin. Hänelle jäi sydämenlyönnin verran aikaa raottaa suutaan välttääkseen leuanmurtuman ja taivuttaa päätään taaksepäin epätoivoiseen väistöön, kun vahvan ihmisen nyrkki paukahti hänen nenänsä sivuun saaden hänen päänsä retkahtamaan taakse ja sivulle. Haltia tunsi nenänvarressaan naksahduksen ja äkillistä tukkoisuutta, mitä seurasivat polttelu, pistävä kipu ja lopulta verivana, joka pyörähti hänen huulilleen. Hän haukkoi henkeään suun kautta kivun ja polttelun voimistuessa murtuneessa nenässä. Tummaihoinen kuuli kenraalin sanat, mutta kesti hetken ennen kuin hän kykeni vastaamaan.

Kuulustelijan kysymyksessä oli se hankala puoli, että Fareos todella oli vakooja. Mutta kuinka hän voisi ikinä myöntää sen?
Olen seppä, hän toisti tukkoisella äänellä. Päädyin viemäreihin väärinkäsityksen takia. Asiakas toi minulle riipuksen, joka minun piti takoa kasaan ja toimittaa perille. Sanoin hänelle, etten ole sen enempää koruseppä kuin juoksupoikakaan, mutta hän oli sinnikäs. Jos etsit vakoojaa, etsisit hänet. Hän nuolaisi verta huuleltaan ja mulkoili ihmistä valkuaiset loistaen kirkkaina tummista kasvoista.
Et saa minusta vakoojaa nyrkiniskuin.
Avatar

Monarkki

Viestit: 13903

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Pe Huhti 20, 2012 1:29

Isku oli varmasti sattunut ja tulisi sattumaan vielä enemmän kun haltia kävisi kunnolla tajuamaan, kuinka kovaa mies oli häntä lyönyt. Constantinea moinen tirvaisu ei sattunut missään muodossa nyrkkiin, joka nyt jo hakeutuikin takaisin puuskaan toisen käden kanssa. Katse pysyi kylmän rauhallisesti haltiassa, joka kävi henkeään haukkomaan tämän toimen jälkeen.
Kuitenkin, vaikka ensimmäisiä väkivallanmerkkejä oli osoitettu, ei tumma mies käynyt vaihtamaan tarinaansa. Hän oli seppä, se kuultiin jo. Nyt Vanki kuitenkin kävi kertomaan uutta tietoa mystisestä asiakkaasta, jonka tilauksen myötä tämä seppä oli päätynyt nyt vangiksi epäiltynä ties mistä. Kenraali kohotti kulmaansa.
Ai nyt sitten tarinaan tuli mukaan joku mystinen kolmasosapuoli? Kuivuneet huulet kävivät mutrulla Et aikaisemmin tajunnut mainita vai keksit tuon vasta nyt?

Vakoojaa ei kuulemma nyrkiniskuin tehty. Constantine naurahti kuivahkosti. Hetken vanha kenraali näytti siltä kuin olisi aikonut jatkaa puhumista, mutta sen sijaan mies tempaisi uudemman kerran nyrkkinsä vasten sepän pärstävärkkiä. Varoittamatta, jälleen kerran. Tällä kertaa toisen verta jäi myös kenraalin nyrkkiin, mutta jonkunhan tässä kätensä piti liata.
Ei se ehkä sinusta vakoojaa tee Mies totesi käydessään pyyhkimään kättään housuihinsa Mutta onhan se terapeuttista.
Mutta minäpä tiedän, mikä saa sinut kertomaan totuuden Constantine totesi, samalla kun myrtyneet kasvot saivat viimein virnettä kokonaisuuteensa Ja sinä et siitä tule pitämään.
Noiden sanojen jälkeen kävi Kenraali kävelemään ovelle. Ovi avattiin ja toisella puolella seisoneille vartijoille annettiin käsky hakea ammattimies paikalle. Kului alta viisi minuuttia ja paikalle oli saapunut mies, jota kidutusmestariksi saattoi kutsua. Herra ilkeä. Herra säälimätön. Kera lukuisien välineiden, joiden ansioista vanki jos toinenkin oli saatu puhumaan, myöntämään valheita joita kuulustelijat halusivat kuulla. Toisille riitti pelkästään välineiden näkeminen. Toiset kestivät kipua pidempäänkin.. kunnes joko kertoivat tai kuolivat tuskiinsa.
Et halua puhua minulle, ehkä haluat puhua hänelle Kenraali kävi toteamaan kiduttajan astellessa peremmälle huoneeseen, lähestyen uhkaavasti tuoliinsa kahlittua vankia Pistä hänet puhumaan.
Kenraali itse vetäytyi hieman syrjemmälle, nojailemaan seinään.

Viesti Pe Huhti 20, 2012 2:12

k15

¤¤ Pieni varoitus. Peli jatkuu tästä eteenpäin varsin raakana ja verisenä, joten heikkovatsaisemmat kääntykööt takaisin tai täten olkoot varoitetut. ¤¤

Kummasti sitä muistuu asioita mieleen haastavissa olosuhteissa, haltia kommentoi onnistuen tavoittamaan sävyynsä sarkasmia. Fareos älähti ja nytkähti saadessaan nyrkistä uudelleen, ja äkillinen liike sai kivun viiltämään hänen olkaniveliään. Uusin isku aukaisi silmäkulmaan haavan, josta valui verinoro edellisen seuraksi. Seuraavana päivänä silmä olisi saanut sinertävänpunaisen sävyn ja turvonnut pahasti. Yhdessä hänen vääntyneen, kuumottavan, kivistävän nenänsä kanssa nuo kaksi yksityiskohtaa riittivät tekemään hänestä laukkaavan hevosen alle jääneen näköisen.

Haltian silmät siristyivät lyönnin jäljiltä hänen jatkaessaan kenraalin hapanta mulkoilua. Hän tunsi itsensä surkean avuttomaksi ollessaan kahlittuna ilman aseitaan, eikä hänellä ollut tappelun tavallisesti nostattamaa adrenaliinivirtausta suojanaan kipua vastaan. Fareos saattoi iskeä takaisin ainoastaan mielenmagiallaan, mutta pysäytti itsensä ennen kuin ennätti siirtyä tuumasta tekoihin. Kuulustelu oli vasta alkanut, ja ihmisen sanoista päätellen luvassa oli paljon sellaista, jota varten hänen olisi syytä säästää voimiaan.
Paikalle lopulta saapunut toinen ihminen vahvisti epäilykset. Haltian katse käväisi miehen kasvoissa, vartalossa ja mukanaan raahaamissa välineissä, jotka saivat suippokorvan sydämen sykkimään nopeammin ja huolestuneisuuden väreilemään hänen tummansinertävissä silmissään. Fareos seurasi katseellaan kuinka mies valitsi instrumenttiensa joukosta pitkän raudanpalan ja käveli hänen ohitseen sytyttämään tulen seinustalla olevaan hiilipannuun. Pannussa oli varmasti jotain muutakin kuin kuivia sytykkeitä, sillä liekit syttyivät nopeasti ja korkeiksi nopeammin kuin pelkillä kiehisillä olisi ollut mahdollista. Saatuaan tulen syttymään kiduttaja jätti raudan valkean keskelle, palasi työvälinelaatikkonsa luokse ja poimi sieltä varsin julmannäköisen veitsen, joka kädessään hän lähestyi haltiaa. Fareos liikahteli hermostuneesti tuolillaan hänen mielikuvituksensa tarjotessa hänelle muutaman sydämenlyönnin aikana sangen värikkäitä kuvia ulos kaivetuista silmistä, leikatuista korvista ja katkaistuista sormista ennen kuin ihminen pysähtyi hänen eteensä. Sen sijaan, että olisi upottanut veitsensä haltiaan hän kuitenkin tarttui pitkäikäisen miehen saastaiseen paitaan ja leikkasi vaatteen tummaihoisen yltä muutamin tarkoin viilloin. Pilalla oleva riepu putosi roikkumaan hänen lantiolleen muutaman langan varassa, ja huolimatta hiilipannun hohkamasta lämmöstä Fareos tunsi viileän ilman kihelmöivän ihollaan. Tai ehkä se oli pelkoa. Pelkoa oman nahan puolesta. Hän piti nahastaan, piti oikein kovastikin, ja hän mieluimmin piti sen ehjänä ja itsensä kaikkineen sen sisäpuolella.
En tiedä, onko tämä alkuunkaan tarpeellista, hän sanoi nuolaisten lisää murtuneesta nenästään valunutta verta huuliltaan. Kiduttaja ei vastannut, mutta hän ei ollut sitä odottanutkaan. Miehen toimenkuvaan ei kuulunut jutella vankien kanssa.

Puhumisen sijasta ihminen suuntasi takaisin hiilipannulle, missä puuhaili hetken raudan parissa ennen kuin vaikutti tyytyväiseltä ja kääntyi ympäri kädessään poltinrauta, jonka pää hehkui punaisena. Se riittäisi hyvin tuottamaan tuskaa, muttei aiheuttamaan vakavia vaurioita. Vakavia kiduttajan näkökulmasta, siis.
Fareos vilkaisi kenraalia. Mies tuntui suorastaan nauttivan tilanteesta. Hänen olisi turha yrittää puhua itselleen lisäaikaa. Sen todettuaan haltia keskittyi ja keräsi mielenmagiansa, suunnaten voimansa ihmisten sijaan itseensä, luoden tietoisuutensa ympärille tiukan panssarin, jota psioniset kyvyt eivät helposti läpäisisi. Hänen ei auttanut kuin toivoa saman pätevän myös fyysiseen kipuun.
Kiduttaja kiusasi häntä hetken tähtäilemällä raudalla eri puolille hänen kehoaan kuin arpoen, mihin häntä kenties sattuisi eniten, survaisten sitten kuumennetun raudan edemmäs. Fareos sulki silmänsä hetkeä ennen kuin rauta osui. Hän tunsi lähestyvän kuumuuden, joka paisui poltteluksi, ihonsa ja lihastensa kipristelevän lähestyvän vaaran tiellä, ja sitten
Tuska. Polttava kivun viillos hänen toisessa hartiassaan. Reidessään (hän haistoi palavan kankaan), kyljessään. Nopeita sohaisuja kuin tulisen ampiaisen pistot. Haltia puri hampaansa yhteen kivusta irvistäen, veren pisaroidessa hänen nenästään hänen syliinsä. Pistot loppuivat hetkeksi, riittävän pitkäksi aikaa jotta hän ehti kuvitella puhumisen jatkuvan, kun ihminen painoi raudan hänen lihaansa uudestaan, pidemmäksi aikaa kuin merkitäkseen karjaa.
Hetkeen Fareos ei tiedostanut kuin armottoman, viiltävän, polttavan tuskan hänen vasemmassa rintalihaksessaan. Suojastaan huolimatta Fareos huusi ääneen ihonsa ja lihansa palaessa ja savutessa vielä sen jälkeen kun rauta oli vedetty takaisin. Hän piti tiukasti kiinni mielensä muurista, mutta osa siitä karisi pois kivun säikäyttämänä, jättäen hänet huohottamaan ja vavahtelemaan kahleidensa varaan. Polttelu hänen rinnassaan vuoroin voimistui ja hiipui, muotoutuen säälimättömästi vaimeaksi palamisen tunteeksi. Hän nielaisi tyhjää, kuuli sydämensä jyskytyksen ja haistoi palaneen lihansa.
Viimeksi muokannut harlekiini päivämäärä La Huhti 21, 2012 4:12, muokattu yhteensä 1 kerran
Avatar

Monarkki

Viestit: 13903

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Pe Huhti 20, 2012 1:02

Todennäköisesti haltia puhui totta. Todennäköisesti tuo muisti mainita faktoja vasta, kun meinasi pahemmin käydä. Mutta ne faktat eivät olleet sitä, mitä kenraali halusi kuulla. Vain myöntyvän vastauksen siitä, että toinen oli vakooja.
Sinä sen päätät, onko tämä tarpeen vai ei Constantine totesi pienesti myhäillen haltian alkaessa pikkuhiljaa tajuamaan mihin olikaan joutumassa Vai yksi myöntävä vastaus ja kaikki on ohi.
Hiilipannun lieskat saivat kenraalin hymyilemään itsekseen, tuon uppoutuessa omiin ajatuksiinsa hetkeksi. Siitä olikin jo aikaa kun hän oli viimeksi saanut suoranaisesti ottaa yhteen tulen kanssa. Lohikäärmeet kun tuppasivat nykyään pysyttelemään nätisti vuorillaan. Vuorilla, joille ihmisillä ei ollut asiaa mennä rällästämään. Kolme vanhinta olivat vain tiellä, ne kolossit olisi voinut teurastaa Constantinen puolesta. Petoja siinä missä muutkin, se olisi vain ajan kysymys kun ne kävisivät kimppuun.

Constantine vastasi haltian katseeseen kun sellainen hänelle suotiin. Paksut kulmat kohosivat kysyvästi ylös, ilmeen suorastaan vaatien vangilta vastausta. Vastausta mitä ei kuulunut. Kerta tuo ei saanut suutaan auki, niin käytiin itse toimiin.
Palavan lihan käry toi mieleen muistoja, jälleen kerran. Omahyväinen ilme hiipi pikkuhiljaa Kenraalin kasvoille, sitä mukaa mitä enemmän tuskaa haltialle aiheutettiin. Ja tämä oli vasta alkua. Yleensä heikot sortuivat jo tässä kohtaa puhumaan, mutta tämä vanki ei näyttänyt helpolla puhuvan. Omapahan oli tuskansa.
Tämä voisi jäädä tähän, jos vain kertoisit totuuden Kenraali totesi sivummalta katsellessaan, samalla kun irrottautui seinästä ja käveli lähemmäksi käryävää haltiaa Vain yksi sana.
Vangille annettiin mahdollisuus puhua. Jos sanoja ei kuulunut tahi sanat olivat vääriä, tulisi kidutus jatkumaan niin kauan, kunnes se haluttu tunnustus saataisiin nyhdettyä irti.

Viesti Pe Huhti 20, 2012 5:49

Vain yksi myöntävä vastaus? Kyllä, olen vakooja, kaksinkertainen jos aivan tarkkoja ollaan. Saanko esittää toiveita teloitustavastani? Fareos ei ollut aivan varma mitä vakoojille loppujen lopuksi tehtiin, mutta kaksoisvakoojia tuskin päästettäisiin niinkään helpolla. Tunnustaminen olisi voinut olla helppoa, mutta kummassakin tapauksessa lopputulos johtaisi jollain tapaa kuolemaan. Haltialla ei ollut minkäänlaisia aikomuksia kuolla nuorena, ja hän teki kaikkensa kootakseen itsensä ja ajatuksensa kestääkseen koettelemukset. Hänen tulisi pysyä tarinassaan, mutta vain suurimman osan ajasta. Fareos ei ollut koskaan kuullut psykologiasta, mutta hän tiesi kuinka mieli yleisesti toimi, eikä kidutuskuulustelun kulkukaan ollut aivan tuntematon. Hänen tulisi vannoa ja vakuuttaa tarinaansa aluksi. Sitä seuraisi parin yksityiskohdan lisääminen. Hän antaisi muutaman nimen ja vannoisi viattomuuttaan. Lopulta hän esittäisi murtuvansa ja kyyneleiden partaalla kertoisi kenraalille kaiken, minkä tuo halusi tietää tarinansa puitteissa. Hän antaisi muutaman nimen lisää, keksisi tarinalleen uusia ulottuvuuksia ja kenties ellei ollut jo menettänyt järkeään kivusta, hän tuumi synkästi pienellä mielenmagialla vakuuttelisi kenraalille puhuvansa totta. Toimivan tarinan avain olisi muutamien totuuksien ujuttaminen pimitetyn tiedon ja keksityn potaskan sekaan. Sellaisessa tarinassa oli paljon helpompi pysyä.
Sen jälkeen hänet paiskattaisiin takaisin tyrmään. Se kuului mennä niin. Mieli tarvitsi radan, jota seurata pysyäkseen tyytyväisenä.
Hänen ei tarvinnut kuin kestää sietämätöntä kipua tarpeeksi kauan ja yrittää olla menettämättä järkeään.
Eikö ihmeitä tehtykin joka päivä?

Vavahteleva haltia pudisti päätään lian paakkuunnuttamat hiukset vaimeasti heilahdellen. Hän hengitti syvään estääkseen tärinän kuulumasta hengityksestään valmistautuessaan uuteen kosketukseen palavan raudan kanssa.
Minähän kerroin! Olen seppä! Olen ollut seppä jo vuosia, mutten ole voinut asua kylässä. Minulla ei ole varaa pajaan. Se oli totta. Minulle maksettiin, jotta tekisin riipuksen ja veisin sen vastaanottajalleen, muuta en tiedä! Minä--
Lauseen loppu päättyi kiljaisuun kiduttajan painaessa uudelleen kuumentamansa raudan jälleen hänen ihoaan vasten, valiten tällä kertaa kohteekseen astetta herkemmän ihoalueen: hänen toisen nänninsä. Sillä kertaa hän ei tuntenut kuumuutta eikä palamista, vaan pelkän valkohehkuisen, sokaisevan kivun. Hän tiedosti kiduttajan vetäneen raudan takaisin vasta kun se poltti hänen vatsaansa.

Fareoksen jännittyneet lihakset vavahtelivat kivun aaltojen jälkimainingeissa. Kahvipavunruskea iho kiilteli hiestä, jonka oli nostattanut niin tuska kuin hiilipannun hohkama kuumuus. Palaneisiin ihoalueisiin oli noussut rakkoja. Haltia ei ollut enää niinkään varma suunnitelmansa erinomaisuudesta. Kelle pirulle hän muka oli uskollinen? Mikä häntä esti tunnustamasta todellista toimenkuvaansa? Seppä! Jumalten persaukset, milloin viimeksi hän oli saattanut kutsua itseään sepäksi? Satunnaiset hanttihommatko tekivät hänestä ammatinharjoittajan? Tässä hän istui, polttamassa itseään kummankin siihen asti tärkeimmän kuninkaan puolesta, eikä hyötyisi mitenkään. Hyvällä tuurilla hän kykenisi kävelemään itse kuulustelujen päätyttyä. Hän voisi yhtä hyvin tunnustaa.
He tappavat sinut.
Tai ehkä ei sittenkään. Ei vielä. Hän ei pitänyt kivusta ja vielä enemmän hän inhosi kuulustelua, mutta tuska yksin ei saisi häntä antamaan ihmisille syytä hirttää itseään. Hän oli lähestulkoon syytön!
Minulle maksettiin, hän toisti, ääni ohuempana kuin aikaisemmin. Minulle maksettiin. En tehnyt sitä omasta halustani. Tarvitsin rahaa. Hän lavasti minut! Olen pelkkä seppä!
Avatar

Monarkki

Viestit: 13903

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Pe Huhti 20, 2012 7:41

Vääriä vastauksia. Vääriä sanoja. Haltia ei nyt joko tajunnut leikin juonta tai ei suostunut kertomaan totuutta. Kyllä se sieltä jossain välissä tulisi, aivan varmasti.. mutta vielä ei haltia käynyt lausumaan niitä sanoja, jotka kuulustelijoiden korvat halusivat kuulla. Niinpä vanki sai jälleen tehdä lähempää tuttavuutta kuuman raudan kanssa.
Vanhan miehen suupieli nytkähti pienesti. Kidutettavien tuskanhuudot olivat aina epämukavaa kuultavaa, mutta tämänkaltaisissa tilanteissa ei saanut näyttää minkäänlaisia inhimillisiä tunteita. Toisinaan kiduttaminen oli niin etovaa hommaa, että tarvitsi olla joko hullu tai sairas, jotta pystyi tätä täysipäiväiseksi työkseen tekemään. Noiden ajatusten myötä katse käväisi nopeasti kidutusmestarissa, tutkailemassa tuon kasvoja.

Katse kuitenkin palasi haltiaan, kun tuo avasi jälleen suunsa. Tällä kertaa tarinaan lisättiin raha. Maallista mammonaa vastaan oli haltia viemäreihin mennyt hyppimään, Koska tarvitsi rahaa.
Ei tullut mieleenkään kieltäytyä epäilyttävästä tehtävästä? Kenraali kysyi kohottaen kulmiansa pienesti Sinä pidit sitä ihan jokapäiväisenä, normaali rutiinina mennä viemäreihin?.
Jokainen kunnon kansalainen olisi jo siinä vaiheessa kieltäytynyt tehtävästä Vakava katse nauliintui haltian kasvoihin Valehtelet vieläkin.
Yllättäen Constantine vetäisi vyöltään esiin puukon. Kenraalin lähestyessä vankia perääntyi kiduttaja kauemmaksi, tehden tilaa korkea-arvoisemmalle.
Valehtelu ja piilottelu on rumaa Constantine kävi tuhahtamaan, samalla kun tarrasi kiinni haltian hiuksista. Rajusti, säälimättömästi Tehdään piilottelullesi loppu.
Puukko kävi nousemaan kohden haltian päätä, hiuksia. Muutamalla napakalla vetäisyllä kenraali leikkasi muutenkin epätasaisen sotkuiset hiukset lyhyemmiksi. Vain ja ainoastaan ne hiukset, mitä saattoivat suippojen korvien eteen mennä. Enää ei haltia saanut korviaan piiloon. Enää tuo ei pääsisi sisään porteista huomaamatta. Joskin, tuo tuskin enää koskaan tulisi porteista ulos saatikka sisään kävelemään.

Ehkä meidän pitää vaihtaa taktiikkaa Askel jos toinenkin otettiin kauemmas vangista, katseen käväisten orjamestarissa Otetaan käyttöön jotain muuta. Sontiainen tuntuu kestävän poltetta.

Viesti Pe Huhti 20, 2012 9:05

Haltia tuhahti kenraalin kysymykselle kiivaiden hengen vetojen välissä. Mitäs luulisit?
Sanoin hänen olleen sinnikäs, Fareos vastasi painottaen viimeistä sanaa kuin se olisi selittänyt kaiken. Hän manasi itseään tartuttuaan niin helppoon syöttiin, mutta hän oli pitkän hiljaiselon jakson jälkeen tuudittautunut siihen uskoon, ettei mikään hänen kohtaamansa vaara olisi loppujen lopuksi päihittämätön.
Tummaihoisen katse ponnahti välittömästi puukkoon kenraalien astuessa edemmäs, ja haltian päässä toistuivat aiemmat kauhukuvat jonkin olennaisen ruumiinosan menettämisestä. Hän yritti turhaan väistää ojentuvaa kättä, joka tarrasi kipeästi hänen takkuisiin hiuksiinsa saaden hänet irvistämään. Hän näki terä välähdyksen silmäkulmastaan ja tunsi puukon lähestyvän päänsä sivua, varmana siitä, että menettäisi korvansa. Korvansa! Hänestä tulisi puolikuuro!

Puukko ei kuitenkaan Fareoksen onneksi ollut tähdätty korviin. Hän irvisti toistamiseen kenraalin kiskoessa hänen päänahkaansa leikatessaan irti tummia suortuvia, jotka pikemminkin putosivat kuin leijailivat sikin sokin kivilattialle. Hänen päänsä sivustat tuntuivat kummallisen ilmavilta ilman hiuksia korvien peittoina ja hän tiesi yksinkertaisen valeasunsa olevan nyt hyödytön. Kipu säteili lakkaamatta pitkin hänen keskivartaloaan, mutta hän tunsi sykkeensä tasaantuvan. Hän oli haavoilla, mutta yhtenä kappaleena.
Jokin kenraalin toimintatavassa sai kuitenkin kellot soimaan haltian takaraivolla ja hän katsoi ikääntynyttä ihmistä tarkemmin. Mies oli ollut läsnä kidutuksessa, se oli jopa ollut hänen ideansa, mutta hän ei ollut missään vaiheessa koskenut Fareokseen kovin pahasti. Haltia ei ollut unohtanut nenänsä murtamista, ja vaikeaa se olisi ollutkin tukkoisuuden ja turvotuksen tunteen kiivetessä kohti hänen silmäkulmaansa, mutta kiduttajaan verrattuna lyönnit eivät olleet olleet rajuja. Puukkoaankin kenraali oli käyttänyt vain hiusten leikkaamiseen! Sadistisemman kuulustelijan olisi voinut olettaa katkaisevan haltian korvanpäät, mikäli olento niin kovasti halusi käydä ihmisestä. Saattoiko olla, ettei kenraali ollut aivan yhtä hanakasti kidutuksen kannalla kuin antoi ymmärtää?

Katse käväisi kiduttajassa, joka kenraalille nyökättyään laski poltinraudan hiilipannun reunalle jäähtymään ja kääntyi vaitonaisena penkomaan välinelaatikkoaan, ennen kuin palasi takaisin kenraaliin.
Etkö kestä verta omissa käsissäsi kun tarvitset jonkun toisen kätesi jatkoksi? Pahinta, mitä minulle voit tehdä, on nenäni murtaminen. En lainkaan hämmästy, ettet ole kertomaani tyytyväinen. Kun itse olet pelkkää puhetta, mitäpä minun sanani siinä rinnalla painavat?
Kesti hetken ennen kuin Fareos tajusi sanoneensa ajatuksensa ääneen. Palovammojen tuoma kipu oli sumentanut hänen arvostelukykynsä, muussa tapauksessa hän olisi ymmärtänyt pitää suunsa kiinni kiduttajan valitessa uutta tapaa raastaa hänet vähä vähältä kappaleiksi.

Kiduttaja oli joko vetänyt omat johtopäätöksensä hänen sanoistaan tai tehnyt päätöksensä jo valmiiksi, sillä kääntyessään ympäri hän piteli rautaista kehikkoa, joka muistutti hieman pähkinänsärkijää. Fareos tunnisti peukaloruuvin ja puristi molemmat kätensä tiukasti nyrkkiin. Hän ei ollut hetkeen tuntenut vatsassaan muuta kuin tyhjyyden ja kylmyyden tunnetta. He katkaisisivat hänen sormensa. Oli aivan sama, selviäisikö hän enää ulos tyrmistä. Kykenemättömänä ampumaan jousella tai solmimaan ansoja, hän kuolisi ennen pitkää nälkään.
Haltia kiristi otettaan kiduttajan astellessa suorastaan verkkaisesti hänen taakseen. Lihasten kiristyminen vihlaisi hänen rintakehänsä palovammoja, mutta se oli parempi vaihtoehto kuin sormien menettäminen. Kiduttaja yritti hetken erottaa yhden sormen muista käsin, mutta luopui nopeasti yrityksestä ja kumautti voimakkaasti peukaloruuvilla haltian sorminiveltä. Kipu sai Fareoksen hätkähtämään ja avaamaan nyrkkinsä, jolloin ihminen tarttui nopeasti hänen sormiinsa ja pakotti aluksi etusormen toiseen peukaloruuvin pesistä. Oli helpointa aloittaa parhaiten käsillä olevalla sormella. Niitä olisi kuitenkin vielä neljä jäljellä.
Avatar

Monarkki

Viestit: 13903

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Pe Huhti 20, 2012 9:53

Uhoaminen oli viimeinen asia, mitä vangilta olisi saattanut odottaa tässä tilanteessa. Sieltä se kuitenkin tuli, kokonaisina lauseina. Katse kääntyi kiduttajasta kidutettavaan tuon käydessä herjaamaan kenraalia, joka ei nähnyt mitään syytä alentua tuon tasolle väittelemään asiasta. Haltia ei tiennyt hänestä mitään, tuolla ei ollut kunnon perusteita käydä kenraalia herjaamaan tämän hetken tuntemisen perusteella.
Minä kylvin teikäläisten veressä tantereella Constantine totesi En kaipaa lisämakua siitä elämyksestä tuollaisen, vähäpätöisen sontiaisen taholta.
Kenraali ei muuta lisännyt. Ei suuttunut toisen sanoista, ei myöskään lähtenyt hakkaamaan tuota henkihieveriin.. vaikka mieli olisi tehnyt. Tuon piti kuitenkin vielä pystyä kertomaan pari valittua sanaa. Sen jälkeen Kenraali voisi purkaa hieman patoutumiaan mieheen, mikäli vielä mielisi. Joten nyt Constantine tyytyi hillitsemään itsensä. Sen saattoi kuitenkin nähdä kenraalin kasvoilta, että tuon olisi tehnyt mieli tirvaista haltiaa jälleen kerran kuonoon.

peukaloruuvi. Mikä ihana pirun keksimä vekotin. Kenraali katseli pienesti virnuillen kiduttajaa samalla kun tuo käveli kohden uhriaan. Vanha katse lipui hiljalleen haltiaan, joka myös oli tunnistanut tämän pikku vekottimen. Eikä ollut siitä niin innoissaan mitä kaksi muuta hapenkuluttajaa huoneessa.
Seppä tarvitsee käsiään ansaitakseen elantonsa Constantine totesi yllättävän rauhalliseen sävyyn Sinuna kertoisin nyt totuuden, tai saat alkaa etsimään itsellesi uutta työtä jossa ei käsiä tarvita.

Viesti Pe Huhti 20, 2012 10:48

Fareos jätti viisaasti kommentoimatta, että veri jossa hän oli kylpenyt ja sisäelimet joissa hän oli liukastellut, olivat kuuluneet kenraalin esi-isille. Hän oli seppä, ei soturi. Hänen miekkailutaitonsa olivat peräisin pajasta hänen harjoiteltuaan tekemillään aseilla. Hän ei silti saattanut olla aivan hiljaa. Alasin ja tuli, hänen vaivalla vaalittua ruumistaan oltiin järjestelmällisesti tuhoamassa! Ashtarin nimeen, hän kyllä puhuisi jos siltä tuntui!
Minä olen hengittänyt tätä ilmaa ennen kuin isoisäsikään oli muuta kuin pilkahdus oman isänsä silmäkulmassa. Sinuna antaisin sille vähän kunnioitusta. Haltia ei villeimmissä kuvitelmissaankaan uskonut saavan ihmiseltä edes kulmienkohotusta ikänsä suhteen, mutta puhuminen sai hänen olonsa tuntumaan hieman paremmalta. Tavallisen oloinen keskustelu teki tilanteesta epätodellisen ja siten hieman helpomman kestää.

Haltian hengitys tiheni kiduttajan kiristäessä peukaloruuvia niin, että sen leuat painuivat puristamaan hänen sormeaan. Ei tarpeeksi voimakkaasti satuttaakseen, mutta riittävästi antaakseen osviittaa siitä, mitä oli tulossa. Fareos vastusti halua sulkea silmänsä. Oliko hänen elämänhalunsa todella näin järjetön? Mitä elettävää hänelle jäi, jos ihmiset murskaisivat hänen luunsa yksi kerrallaan, ja polttaisivat ja silpoisivat mitä eivät saaneet murskattua? Erakoiden sanottiin tulevan ennen pitkää hulluiksi. Kenties vuosien vaeltajanelämä oli tehnyt tehtävänsä hänellekin.
Minä olen kertonut totuuden, hän sanoi heikosti.
Kiduttaja odotti hetken josko haltia jatkaisi, mutta olento pysyi hiljaa. Tottuneine sormin hän väänsi teräsleukoja tiukemmalle, saaden tummaihoisen miehen lopulta parahtamaan. Paine hänen sormissaan kasvoi kivuksi lihaskudoksen musertuessa peukaloruuvin puristuksessa, mutta Fareoksen pelkäämää luun katkeamista ei tullutkaan, vaan paine tuntui pysyvän samana. Hän ehti ihmetellä, raastoiko kiduttaja tarkoituksella hänen hermojaan jättämällä viimeisen väännön käyttämättä, kun hän tunsi luun murtuvan ja kuuli naksahduksen sormen antaessa viimein periksi ja katketessa.
Sydämenlyönnin verran hän ei tuntenut kuin puristusta, mutta sitten viiltävä tuska ampaisi ylös pitkin hänen kättään tiivistyen kivun pesäkkeeksi koko sormen mitalta. Hän tajusi etäisesti huutaneensa jälleen.

Kiduttaja vapautti näppärästi hänen rusikoidun sormensa ja sovitti pesään seuraavan. Fareos ei laskenut montako kertaa hän ehti haukkoa henkeä ennen kuin parkaisi uudestaan toisen luun antaessa myöten peukaloruuvien puristuksessa, mutta se tuntui käyneen sillä kertaa nopeammin. Haltia vaikersi hiljaa. Hän ei kyennyt nojaamaan mihinkään suuntaan kivun painamana sidottujen käsien asennon särkiessä ja polttaessa hänen hartioitaan. Hän huomasi kadottaneensa ajan tajun. Kauanko hän oli ollut kuulusteltavana? Tunnin, kaksi? Puoli tuntia? Tuntui, kuin hän olisi istunut ikuisuuden, mutta samalla vasta saapunut. Kauanko tätä vielä jatkuisi?
Hän voihkaisi uudestaan. Kiduttaja jatkoi määrätietoista työskentelyään vakaasti kuin kello, tarttuen paljain käsin hänen toiseen nimettömäänsä ja taivuttaen sormea taaksepäin ilman peukaloruuvien apua kunnes kolmas naksahdus ja haltian tuskanhuuto leikkasivat kuulusteluhuoneen ilmaa. Niine hyvineen ihminen irrotti peukaloruuvin taikaolennon katkenneesta sormesta ja perääntyi askeleen verran.

Fareos tapaili sanoja. Se kävi hankalasti.
Minä Hän veti sihahtaen henkeä ja nielaisi. Minä olen seppä. Olin kerran tiedustelija. Voin todistaa sen. Olette niin lyhytikäisiä että te merkitsette muistiin kaiken. Etsi merkintä Seachránista, minä vannon että minut on merkitty johonkin! Luutnantti Tybald piti päiväkirjaa, etsi sieltä!
Tybaldin ajoista oli kulunut yli sata vuotta, mutta kai nekin raportit jossain olivat?
Avatar

Monarkki

Viestit: 13903

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Pe Huhti 20, 2012 11:46

Haltiat olivat tunnetusti pidempi ikäisiä mitä ihmiset. Noitakin oli kuulemma eri rotuja, jotkut elivät muutaman kymmenen vuoden pidempään, toiset jopa tuhatvuotiaiksi. Oletetusti iän mainitseminen ei saanut Kenraalissa aikaan minkäänlaista tunnereaktiota.
Ruuvi kävi kiristymään. Vangin kasvoilta saattoi selvästi lukea sen kasvavan tuskan. Oli ihme että mies päätti mieluummin kokea sen, kuin sanoa ääneen sanat jotka kenraali halusi kuulla. Mutta jokainen mies murtuisi tietyssä pisteessä. Jos heikkoa kohtaa ei kehosta löytynyt, se löytyisi jostain muualta. Kuulustelijat osasivat toisinaan olla armottomia, kun tietoa haluttiin saada.
Haudanvakavilla kasvoilla käväisi pieni iljetyksen nostattama virne, luiden napsahtaessa poikki.
niin ne vain katkeavat Kävi kuivahkon karu toteamus, jota haltia tuskin kävi kuuntelemaan kaiken tämän muun keskellä.

Pian haltia halusi jälleen puhua. Tuo kävi kertomaan nyt jotain uutta. Jotain, mitä Constantine kävi kuuntelemaan tarkkaan ja painamaan mieleensä. Tuo mies oli kerran ollut tiedustelija ja väitti voivansa todistaa sen. Constantine astui lähemmäksi. Haltia vannotti, että hänestä oli vielä merkintä jossain. Vanki antoi nimiä. Nimiä, jotka eivät kertoneet mitään Kenraalille tältä seisomalta. Constantine hymähti.
Se mitä joskus olet tehnyt ei kerro koko totuutta siitä, mitä nyt teet. Ketä palvelet ja kuinka uskollisena Kenraali totesi, kävellen sitten ovea kohden.
Pistä hänet verille Kenraali kävi toteamaan kiduttajalle, samalla kun nappasi tuon pöydältä yhdeksänhäntäisen kissan suoraan vangin syliin.
Noiden sanojen jälkeen Constantine poistui, hetkeksi. Oven toiselle puolen, kertomaan siellä seisoville vartijoille, mitä heidän pitäisi lähteä etsimään ja mistä. Vaikkei Constantine olisi halunnut, täytyi hänen käydä varmistamaan haltian sanat todeksi. Kerta tuo nimiäkin osasi antaa.
Kun käskyt oli annettu eteenpäin, kävi vanhus siirtämään fyysisen olemuksensa takaisin oven toiselle puolen.

Viesti La Huhti 21, 2012 12:31

Kenraalin sanat olivat jokseenkin odotettavissa, joskin voisi pitää edistyksenä, ettei Fareosta väitetty yksin tein valehtelijaksi.
Ketä haluaisit minun palvelevan? Hän mumisi tuskin kuuluvasti kuulustelijansa saapastellessa ovelle. Hän oli valmis myöntämään uskollisuuttaan kenelle hyvänsä ja vakuuttamaan olleensa nimetylle henkilölle uskollinen koko ajan ja kenties vielä onnistuisi säveltämään jostain huteria todisteita, mikäli se vain kohentaisi hänen tilannettaan.
Kiduttaja ei ollut niinkään hanakka tekemään haltian olosta mukavampaa. Hän kävi avaamaan kuulusteltavan tuoliin sitomat kahleet vain lukitakseen ne jälleen yhteen haltian eteen ennen kuin kävi kiskomaan taikaolennon ylös tuolistaan merkillepantavan helposti ottaen huomioon Fareoksen olevan haltiaksi lihaksikas. Asennon vaihtuminen oli sekä siunaus että uusien kivun lieskojen lähettäjä pitkin haltian kehoa, mutta enimmäkseen Fareos lähes nautti olostaan kiduttajan vetäessä hänet jaloilleen, jolloin hänen mulkoilemansa ruoska tipahti lattialle. Pitempijaksoinen istuminen maailman epäergonomisimmassa tuolissa täsmälleen samassa asennossa olisi ennen pitkää muotoutunut jatkuvaksi omaksi kidutusmenetelmäkseen, mikä varmaan oli tarkoituskin.

Ihminen kiinnitti vastustelemattoman haltian kahleet katosta pistävään jykevään koukkuun, jota suippokorva ei ollut aiemmin huomannut. Kuulusteluhuoneessa oli näköjään varauduttu kaikkeen. Fareos irvisti nähdessään kattoa kohti osoittavien sormiensa vääntyneen mikä mihinkin suuntaan, kipu ja palamisen tunne säteillen pitkin hänen koko kehoaan. Hän oli lähes unohtanut, miltä kivuttomuus tuntui.
Saatuaan vangin kahlittua paikoilleen enemmän tai vähemmän vakaaseen seisoma-asentoon, kiduttaja poimi ruoskan maasta ja suoristi sen läiskähtävällä heilautuksella. Ruoskan ohuisiin siimoihin oli sidottu muutama solmu tehostamaan piiskan iskuja, ei kuitenkaan riittävästi aiheuttaakseen tappavia vammoja. Olivatko kaikki huoneen kidutusvälineet suunniteltu moisiksi rajatapauksiksi?
Fareos teki parhaansa yrittäessään koota ajatuksensa suojatakseen mielensä enemmältä kivulta, muttei onnistunut erityisen hyvin. Suoja, jonka hän kykeni nostattamaan ei juuri riittänyt lievittämään iskujen vaikutusta, mutta kenties se vähä riittäisi. Hän halusi kyetä ajattelemaan seuraavanakin päivänä. Yksisiimaisella ruoskalla kaikki olisi ollut helpompaa. Kenraali tuntui tosiaan janoavan tunnustustaan.

Yhdeksän siimaa viuhahtivat ilman halki ja iskeytyivät tummaihoisen jo valmiiksi arpiseen selkään raikuvasti läjähtäen. Fareos tunsi yhdeksän tulivanaa avautuvan selkäänsä ennen kuin toinen isku halkoi hänen lihaksiaan lisää, ja hän tunsi lämpimän veren noruvan selkäänsä pitkin. Hän parahti, mutta varsin ponnettomasti. Viimeisimmät minuutit olivat olleet pelkkää tuskaista usvaa, johon hän tunsi hiljalleen katoavansa.
Kolmas isku paukahti ja repäisi osan haavoista syvemmiksi. Haltia nytkähti voimakkaasti ja jäi hetkeksi ketjun varaan roikkumaan ennen kuin sai tärisevät jalkansa alleen.
Voisin luullaettä teet tätä huviksesi, hän urahti saadessaan kenraalin jälleen näkökenttäänsä. Teet tätä huviksesi, eikö niin? Siksi et edes odota, että tunnustuksenivahvistetaan.
Fareos sulki silmänsä pystyäkseen ajattelemaan paremmin. Hän kiusasi muistiaan, joka käpertyi hänen mielensä virran mukana kipua karkuun kuin härnätty siili. Keille hän oli raportoinut? Ihmisiä mahtui lyhyeen aikaan niin paljon Oliko hän tiennytkään kaikkien nimiä? Hän ei muistanut kuin Tybaldin.
Neljäs isku sekoitti hänen ajatuksensa ja kirvoitti hänen verisiltä huuliltaan äännähdyksen, joka muistutti enemmän yskäisyä kuin tuskanhuutoa. Hän oli valahtanut jälleen ketjunsa varaan, jaksamatta pyrkiä jaloilleen.
Dunchad, hän mutisi lattialle. Hänellä ei ollut aavistustakaan, oliko ihminen ollut edes soturi, mutta se oli ainoa nimi joka hänen muistillaan oli tarjottavana.
EdellinenSeuraava

Paluu Vankityrmä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron
Keskustelufoorumin moottorina toimii phpBB® Forum Software © phpBB Group

Designed by ST Software for PTF.
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com uncommitted-decoy

Tämäkin on ilmainen foorumi, jonka tarjoaa munfoorumi.com

Ilmoita asiaton sisältö

Muuta yksityisyysasetuksia