Life line, down the drain

[Ivy]

Pimeys oli tavalliseen tapaan verhoamassa Cryptin auringon taakseensa. Pilkkopimeää ei kuitenkaan vielä ollut, mutta päivät olivat estämättäkin lyhyempiä näin talvis aikaan. Papitar, noin muutaman kertaan kuukaudessa oli lähtenyt suunnilleen samoihin aikoihin kappeliltaan hämärän laskettua, sen paremmin päämäärästään ilmoittamatta kenellekään. Viittaan verhoutunut ja sammuksissa olevan lyhdyllä varustautunut nuori nainen lähti liikkeelle pihamaan tyhjentyessä suurimmalta ruuhkalta. Matkan päässä näkyi vain eloton velhon hökkeli ja linnan ovet, pihamaa oli tallottu tasaiseksi päivän tulijoista ja menijöistä eikä nytkään paikalla näkynyt juuri hereillä olevaa sielua ellei muurin vartioita laskettu, jotka varmasti torkkuisivat elleivät olisi niin kylmissään. Heistä Ophelian ei juuri tarvinnut huolehtia, hänestä ei jäisi juurikaan merkintää poistumisesta linnan muurien sisäpuolelta, silloinkin hän voisi vain sanoa menevänsä asioille, mutta sellainen valehtelu sai hänet sössöttämään, varsinkin kun vale tuntui hänestä niin suurelta... Eikä hän varmasti väärässäkään ollut. Kappeli lukittiin nopealla ranneliikkeellä ja avain taputettiin turvallisesti taskuun, ennen kuin nyt huppupäinen neito otti suunnakseen linnan taka-alalla olevat piha-alueet. Tähän aikaan kukaan ei ollut liikkeellä tässä aukeassa, nyt ei niin kukoistavassa puutarhassa. Lumivaippaan hukkuneet puskat ja puut loivat aivan omanlaisensa tunnelman, mutta papittaren askel poikkesi tältä satumaisen näyn tieltä ja lähti harppomaan hangen yli kohti korkeita, tiheitä puskia, vaiko puita ne oli? Ophelia ei ollut täysin varma, jonkinlaisia hybridejä tuntui olevan, joka tapauksessa hänen tuli kulkea näiden lävitse, pois linnan sisäpihalta. Hanki kimmelsi siinä missä narskuikin jokaisen askeleen alla, vaikka välillä hänellä oli vaikeaa olla kompuroimatta niiden syvyyden takia. Häntä ei oikeasti olisi huvittanut lähteä koko tapaamiselle. Oli kylmä ja mitä hän teki oli kyseenalaista niin monella tasolla, että pelotti. Ophelia muisti ensimmäisen kerran, kun oli lähtenyt tyhmyydeltään ja velvollisuuden tunteeltaan tapaamaan tätä kyseistä henkilöä, hän oli ollut vainoharhainen ja arka aina seuraavat neljä päivää siltä varalta, että joku olisi huomannut. Tapeltuaan itsensä läpi kasvimuurista, valkean laaja aro aukesi hänen eteensä. Kaukana, jos siristi silmiään, pystyi hahmottamaan puun, mutta Ophelia tiesi, että häntä odotti siellä paljon muuta, kuin vain vanha tammi joka kuunteli huolia ja murheita.

"Sieltä hän nyt tulee" Hymy, nuoren miehen kasvoilla totesi samalla kun paijasi olkapäällänsä oleilevan pienen, tulta syöksevän liskon päätä. Taskari jakoi paksun kaulahuivin omistajansa kanssa, pysytellen lämpimänä ja melko välinpitämättömänä mitä oli tapahtuvan. Aaron taas itse oli odottanut jo reilut kaksikymmentä minuuttia ollessaan etuajassa, hän pelkäsi ehkä olevansa hieman liian tohkeissaan päästä näkemään tämän ihmistytön, mutta toisaalta se olisi todella epäsiistiä hänestä jos hän olisi paikalla viimeisenä. Haltiapoika uskoi, ettei Ophelia häntä edes odottelisi kauaa, mikäli itse myöhästyisi, näin hänellä oli myös etulyönti asema päästä ilkeilemään siitä, kuinka naisia sai aina odottaa. Tämä sai puunjuurella kyykistelevän haltian virnuilemaan itsekseen. Monesta odottelu niin lähellä ihmisten linnaa voisi olla aika hiostuttavaa, mutta Aaronista se ei ollut enää mitään verrattuna siihen, mitä oli nuorempana mennyt rällästelee ihan kaupungille asti, suojanaan pelkkä huppu. Ihme, että siitäkin oltiin selvitty, yhä hän kyseenalaisti oman itsesuojeluvaistonsa, mutta eikö sen kyseenalaistaminen ollut jo kehitystä? Narskuvien askelten lähestyessä, jotka tuhosivat koskematonta aukeamaa, lopulta pysähtyivät, saaden haltiaklopin nostamaan huomionsa syvällisistä aatteistaan nyt punanenäiseen ja -poskiseen tyttöön, joka huohotti kuin olisi joutunut kävelemään maailman ympäri ja takaisin.

"Heh, tiesitkö, että jos kiedot kevyet laudat jalkoihisi, jalkasi eivät uppoaisi lumeen" Aaron virnisti ja kuin rapu, yhä kyykyssä kääntyi Ophelian puoleen ennen ylös nousemista, jääden kuitenkin hieman kyykkyyn nähdäkseen tytön, alas katsovat ja itseänsä keräävät kasvot. Saatuaan hengityksen tasattua, Ophelia vilkaisi taakseensa, huolissaan kuin oli mahdollisista seuraajista, saaden Aaronin vain kohauttamaan olkiaan, jos siellä olisi joku, hän olisi lähtenyt jo käpälämäkeen. Taskari päästi itsestään pienen äänen, nähdessään nyt myös tutut kasvot, saaden Ophelian katsahtamaan pieneen lohikäärmeeseen ja tästä sitten Aaroniin.
"Kuule.. Aaron" Ophelia ehätti sanomaan, Aaronin tuodessa omat kasvonsa liiankin lähelle tytön, selvästi jotakin odottavana. Ihmistyttö katsoi kulmat kurtussa hetken tähän, ennen kuin asetti pehmeään tumppuun puetun kätensä tämän huulten eteen, saaden haltian avaamaan silmänsä hämillään.
"Mitä? Luulin, ettet pistä pahaksesi?" Blondi poika vetäytyi pois kummissaan, Ophelian käden jäädessä niille sijoilleen tämän itse katsellessa hieman surumielisesti viistoon.
Hän oli tehnyt tätä jo kuukausia... Tullut paikalle ensimmäisen kerran vain koska oltiin pyydetty, kuinka naivia se olikaan ollut? Ja nyt viimeisimmän tapauksen takia, jolloin tämä sama haltiapoika oli joutunut luopumaan pitkästä iästään hänen takiaan, oli nyt kasvanut samaa tahtia mitä hän ja oli jatkanut tapailua... Ei, Ophelia tiesi, ettei Aaron varsinaisesti pakottanut, mutta hänen oma omatuntonsa ei ollut sallinut hänen vain kääntää selkäänsä pelastajalleen.
"He-hei mitä, mitä minä nyt tein?! Kyynelehdit!" Aaron alkoi hätääntyä, Ophelian samantien pyyhkäistäessä kyyneleen tumppuunsa ennen kuin haltiapoika möykkäisi liikaa paniikissaan, tietämättömänä miten suhtautua naisväen tunteisiin. Haltiapoika silmäili tyttöä entistä kummissaan, pakkasen pureskellessa suippoja korvia, pysyen kuitenkin hiljaa ja antaen tälle tilan päästä puhumaan, heti kun ehätti.

Ophelia vetäisi henkeä ja taittoi kätensä yhteen lepoon eteensä.
"Aaron... Tulin tänne tänään vain ja ainoastaan sanomaan, ettemme voi tavata enää. Se, mitä me teemme on väärin ja... Minä en voi kiitollisuudestani huolimatta karata kanssasi ja jättää kaikkea taakseni." Huulet, jotka vihdoinkin sanoivat ne sanat mitä hän oli kamarissaan harjoitellut ulos lausumaan, sulkeutuivat visusti näiden sanojen jälkeen, mutristuivat oikein vinoon, jääden hermostuksissa odottamaan seuraavaa.
Aaron, nyt tyrmistyneenä katsoi tyttöön, joka tuijotti häntä varuillaan suurin silmin takaisin. Hän ei... Odottanut tätä? Miten hän ei odottanut tätä? Kaikkihan oli ollut hyvin tähän asti? Aika mainiosti ainakin, hän oli saanut tytön nauramaankin? Olivathan he jakaneet asioita keskenään?!
"..Mitä sinä sanot? Tarkoitatko, ettet voi muka jättää linnaa? Miksi? Mutta... Ei sinulla ole siellä oikeasti mitään. Prinsessasi kylmyys ja kyynisyys kilpailee sen pahaisen velhon kanssa! Prinssisi antoi sinulle jo rukkaset! Ei sinulla pitäisi olla mitään menetettävää, miksi et voi tulla kanssani?!" Sanojen kiihtyessä, Aaron oli napannut Opheliaa käsivarsista, kuitenkaan puristamatta liiaksi, yrittäen kuitenkin ravistaa tätä pienesti siinä toivossa, että tämä tulisi järkiinsä!
"Älä puhu Henry--!" Ophelia oli tiuskaisemassa takaisin haltiapojan sormien upotessa lujemmin kiinni.
"Valitat aina minulle, kuinka kurjaa yksinäistä sinulla on! Luuletko, että jos lähdet, etten pystyisi samaistumaan? Luuletko että se olisi helppoa minullekaan? Silti minä haluan että tulet, miksi sinä et halua samaa?!" Aaron silmäili tytön silmiä, yrittäen saada tästä tolkkua... Saaden tämän vain kyynelehtimään entistä enemmän.
Haltiapoika, hetken silmäilyn ja hiljaisuuden jälkeen, päästi irti tästä, ymmärtäen ettei hän ollut kovin rakentava. Tämä oli kiusallista, kiusallisempaa kuin Ophelia oli ensimmäistä kertaa antanut hänen varastaa suukon, mutta tämä olikin jotakin päinvastaista! Hän oli tuntenut näin sielua repivää tunnetta viimeksi, kun hän vaihtoi pitkän ikänsä tämän tytön vapauteen... Sen mainitsemisen, Aaron ymmärsi olevan alhaista, mutta juuri nyt häntä kiukutti kuin pientä oravaa.
"Entä minä sitten...? Mitä minun pitäisi tehdä?! Löytää jokin haltialikka joka elää sata kertaa ohitseni? En olisi tehnyt tätä ikänä--"-"Minä en pyytänyt sinua! Minä olin tyhmä, en halunnut tätä! Tämä ja se entinen oli virhe! Jos voisin kääntää aikaa ja huutaa sinua kääntymään takaisin, tekisin sen! Tämä... Ei ole sitä mitä olet kuvitellut, en ole palannut tänne aina vain uuden elämän luvassa." Ophelia huudahti, halasi itseään ja pysytteli kauempana haltiastapojasta.
"En voi lähteä, minulla ei ole tulevaisuutta missään muualla." Miten hän eläisi? Ihmisenä taruolentojen keskuudessa? Eristyksissä molemmista puolista? Ophelia oli saattanut saada asiat kuulostamaan pahemmalta kuin ne olivat tunne-elämän myllätessä, mikä oli saanut pojan fantasioimaan elämästä kaukaisuudesta... Se ei ollut kuitenkaan vaihtoehto, ei Ophelialle.

Henki höyrysi pojan huulten välistä, tämän katsoessa tyttöä kuin petturia. Haltia ei selvästikään tiennyt miten päin olla, käsien heilautuessa sivuillle ja sitten päälaelle ravistelemaan ja tukistamaan hiuksia, tämän lopulta karjaistaessa ja suoristaessa nyrkkinsä vasten tammea, jääden huitomaan ja potkimaan tätä hetkeksi lukemattomien haltiakielen kirosanojen kanssa, Ophelian jäädessä vasten viisaampaa päätöstä lähteä, katsomaan kaikessa hiljaisuudessa, rauhoittuisiko haltia, haistattaisiko hänelle huilut ja lähtisi paikalta ensimmäisenä?

//aksuuuuqh//

[Aksutar]

Marduk


Nuoren haltian pahoinpidellessä tammiparkaa, kävi ilmoille kumpuamaan pelottavan matala, omahyväinen naureskelu. Kuin jokin oli olisi nauranut koko tilanteen ympärillä, eikä sen vieressä. Nauru kävi yltymään kumeilevasta hymähtelystä silkaksi ilkeänpistäväksi naureskeluksi, samalla kun hämärästä asteli lähemmäksi valtavankokoinen lohikäärmehybridi.
"Te kuolevaiset olette niin huvittavia" Vanha, rujokasvoinen hirviö aloitti astellessaan muina miehinä lähemmäksi eroavaa nuortaparia, virnuillen.
"Jos voisit kääntää aikaa ei mikään muuttuisi, vaikka huutaisitkin. Kaikki tämä oli tarkoitus tapahtua joka tapauksessa. Teit mitä tahansa, jokainen mahdollinen tulevaisuus olisi päätynyt tähän" Silmätön, uhkaava näky pysähtyi niille sijoilleen Ophelian eteen, "katsoen" pienempäänsä alaviistoon.

Tietenkin Archelaus oli tietoinen nuoresta parista. Tietenkin hän oli tiennyt jo alun alkaen, miten tämä rakkaustarina tulisi päättymään. Vaikka se niin kovin surullista olikin, ei Ajankiitäjä ollut tehnyt mitään estääkseen sen tapahtumista. Olihan se jo päivänselvää, että vanha lisko nautti draamasta ja vähäisempien olentojen tunteellisesta tuskasta. Hänelle kaikki tämä oli vain peliä, näytelmää, jota vanhus seurasi sivusta kunnes koki polttavaa tarvetta puuttua asioihin. Kuten juuri nyt. Nyt hän halusi vain tehdä kaksikolle selväksi, että oli enemmän tai vähemmän tyytyväinen näiden tuskasta. Olihan hän oikeastaan se suurin syyllinen tähän. Mikäli hän ei olisi napannut papitarta ja vaatinut sitten "urhealta" haltiapojalta vastalahjaa tuon vapauttamisesta, ei kaksikko olisi nyt tässä tilanteessa. Ja sekös vasta lohikäärmettä huvitti.
Hän oli seuraillut jo tovin jos toisenkin papittaren ja haltiapojan touhuja. Hänellä kun oli aikaa tuhlattavana hamaan loppuun asti, pitihän hänen keksiä itselleen välillä tekemistä. Ja tämän nuoren parin tragedian seurailu oli yksi niistä tekemisistä, mitä Archelaus oli itselleen kehitellyt kaiken muun ohella.

Valtava määrä höyryävää ilmaa kohosi hybridin sieraimista, tuon tuhahtaessa huvittuneena.
"Tietenkin, voimme aina kokeilla uudestaan koko tilannetta. Vuorella kun on niin kovin tylsää, kaipaisin jälleen seuraa sinne" Vanhus jatkoi virnuillen, katsellessaan yhä alas papittareen. Ei hänellä oikeasti ollut aikeita viedä papitarta mukanaan, mutta toisaalta ajatus kyllä houkutti...



// OMG YAY YES YOU DID IT WOOP //

[Ivy]

Luunmurtavan tuntuisen iskun jälkeen, kävi ilmi etteivät he olleet yksin... Nauru joka kajasi heidän ympärillään sai molempien päät kääntyilemään milloin minnekin, etsimään lähdettä, ennen kuin tämä tieten tahtoen päätti paljastaa itsensä. Tämä... Liskomainen ilmestys, sai papittaren melkein kiljahtamaan, pelkästään siitä kuinka rujolta ja absurdilta tämä näytti, mutta peitti suunsa ja nenänpäänsä, pysytellen taka-alalla. Hän kuitenkin osasi pian arvata kuka oli kyseessä, jääden paikoilleen kuuntelemaan oraakkelin sanoja siitä, kuinka mikään ei olisi muuttunut vaikka olisikin estellyt haltia kloppia tuolloin. Ophelia ei ollut ainoa, joka oli tunnistanut yhden vanhimmista, Aaron, nyt ehkä entistä kiukkuisempana olisi kaartanut selkänsä ja sähissyt, mikäli olisi ollut kissa. Tämä kurppa oli tullut tekemään hänestä pilaa?! Mikä pahempaa, tiennyt kaiken aikaa ja katsonut lopputulosta kuin näytelmää. Käsi joka puristui nyrkkiin, ei halusta huolimatta heilahtanut minnekään, hän olisi tehnyt itsestään vain typeryksen ja yhtään katkerampi maku ei maistunut.

Oraakkelin lähestyessä papitarta, ei tämä liikahtanut juuri ollenkaan. Mikäli Oraakkeli kuitenkin olisi yhtään uhkaavampi, ei Ophelia epäröisi suojakuplan luomista ja jalkojen allensa ottamista. Juuri nyt tämä yllättävä kolmas rengas oli saanut hänen mielensä täyttymään kysymyksistä.
"Hemmetin sokea...! Suomuinen hamppukasa!" Ärhäkkä, mutta itkumaisen rikkoutuva ääni älähti haltiapojan suusta tämän astuessa liskomiehen ja tytön väliin, osoittaen hyvien tapojen vastaisesti kohden tämän partavärkkiä. Marduk oli viimeinen olio jota hän kaipasi tähän soppaan! Varsinkin, kun tämä tuntui vain varmistavan sen, ettei Ophelia tulisi hänen matkaansa, olisi vain pysynyt luolassaan!
"Sinulla on vielä minun haltia vuoteni, et voi vain viedä samaa naikkosta uudestaan johon ne vaihdoin!" Aaron puolustautui, tai puolusti Opheliaa, hän ei tiennyt, hän puhui tuosta tavallaan kuin tavarasta tarkoittamattaan. Hän olisi halunnut sylkäistä muutaman sanan, mutta ei tiennyt mitä juuri sanoisi joka poikkeaisi tämän nimittelystä tai siitä, että halusi osansa takaisin koska juttu ei toiminutkaan, mitä hän ei oikeastaan halunnut sanoa, hänelle ei oltu luvattu romanssia. Jotain hyvitystä hän kyllä kaipasi, kun tuli tuo häntä tieten tahtoen nöyryyttämään, nyrkki vasten tämän pläsiä olisi riittävä. Haltiapojan veuhkominen oli saanut papittaren huomion osakseen, saaden tämän tuntemaan syyllisyyden piston sisimmässään ennemmin kuin olisi pahastunut mistään.

Hän ei saisi välittää todellisuudessa, mikäli yksi haltia menettäisi pitkän elämänsä tai jopa kuolisi, mutta se oli niin vaikeaa, varsinkin juuri tämän puusepänpojan kohdalla, vaikkei se riittänytkään mihinkään suurempaan.
Rauhaullisen eleinen käsi kävi ylös osoittavan käsivarren päälle, laskemaan tätä alas ja saaden näin Aaronin huomion herpaantumaan liskomiehestä ihastukseensa.
"Mikäli huudat vielä, saat koko kylän niin aroilta kuin takaamme tänne." Ophelia halusi muistuttaa matalasta profiilista, vaikka osittain ymmärsikin herpaantumisen. Katse kävi tästä sitten nousemaan ylös Oraakkeliin, toisin kuin haltiapoika, aikoi hän lähestyä tilannetta rauhallisemmin.
"Siitä on aikaa... Näin, meidän näkökannaltamme. Saanen tiedustella mikä teidät tänne toi... Vai tulisiko minun uskoa teidän tosiaankin tulleen vain ilkkumaan?" Siitä oli aikaa, olisi voinut olla hänen puolestaan paljon kauemminkin... Mutta ei parantanut olla epäkohtelias yhtä voimakkainta otusta kohtaan, vaikkei papitar syystä taikka toisesta uskonutkaan tulevansa liiskatuksi mikäli ei olisi teititellyt. Nyt hän halusi tietää tuliko tämä vain tosiaan nauramaan heille, sanomaan lällispöö vain kadotakseen yhtä hienosti miten oli ilmestynytkin...

Aaron katsoi tyttöä kuin tämä olisi ollut vajaa, tässä tarvittiin harppuunoita, eikä mukavia sanoja. Ophelia tiedosti haltiapojan mielipiteen, mutta ei huomioinut tätä käden liikettä enempää, joka viittosi tätä pysymään aloillaan.

//YEH UNZ UNZ UNZ//

[Aksutar]

Turhautuneen matala murahdus kumpusi ilmoille haltiaklopin käydessä aukomaan päätään vanhalle liskolle. Marduk arvosti, suorastaan vaati sitä, että häntä kohdeltiin ja puhuteltiin kunnioittavasti. Toisaalta, suippokorvaisen reaktio tässä tilanteessa oli ymmärrettävää ja sinällään myös huvittavaa Ajankiitäjästä, joka antoi sen ivallisen virneen levätä rumilla kasvoillaan.
"Mutta mehän sovimme vain tyttösi vapauttamisesta" Vanhus myhäili katsellessaan hänen ja Ophelian väliin marssinutta haltiaa "En luvannut, että pysyisin hänestä kaukana. En luvannut, että antaisin hänen olla. Se oli sinun virheesi luottaa minuun missään määrin, saatikka lähteä tekemään vaihtokauppaa kanssani. Ikäsi menettäminen on sinun virheesi, Puusepänpoika. Ei minun. Eikä Papittaren".
Hybridi kävi puheidensa lomasta nojautumaan lähemmäksi Aaronia, jonka johdosta pieni lohikäärme haltian olalta oli lähtenyt ja äkkiä pakoon. Lajitoverit tiesivät kyllä Oraakkelin todellisen koon ja voiman ja harvoin, varsinkaan noin pienet yksilöt, viihtyivät vanhimman painostavassa läsnäolossa. Ne osasivat pitää varansa ja pysyä kunnioittavasti kauempana kannibalismiin taipuvasta kolossaalisesta lohikäärmeestä.

Ophelia kävi kuitenkin puuttumaan keskusteluun, hyssytellen haltiaa, tuoden esille pointin siitä, että jos tuo kovasti möykkäisi paikalle saattaisi sännätä joku. Marduk virnisti. Hän tiesi mitä oli tulevan eikä voinut kuin olla huvittunut tytön sanoista. Kuinka osuvia ne olivatkaan.
Silmättömät kasvot kävivät kuitenkin kääntymään paremmin papittaren puoleen, tuon käydessä kovinkin kohteliaasti puhuttelemaan vanhinta.
"Ehkä tulin, ehkä en" Vanhus kävi naureskelemaan vastauksen, joka jätti kovinkin paljon arvailunvaraan.
"Ehkä satuin vain liikkumaan lähistöllä ja törmäämään pieneen draamanäytelmäänne... Tai sitten olen odottanut tätä hetkeä jo ensitapaamisestamme lähtien" Marduk jatkoi lähtien kävelemään verkkaisesti ympyrää kaksikon ympärillä.
"Ehkä minulla oli silloin jo suunnitelmissani jotain... Tai sitten tein kaiken tämän vain omaa ilkeyttäni" vanhus virnisti.
"Mutta älkää minusta välittäkö, hoitakaa toki keskustelunne loppuun.."


// Alanko nyt kertoon sulle kaikkee mistä et haluaiskaan kuulla? Esim kaikki ne Crimin ja mun pelit? //

[Ivy]

Aaron oli hiljaa, mutta selvästi sähisi sisimmissään kuin mikäkin ilotulite valmiina laukaisuun. Häntä olisi vähempää kiinnostanut olla kohtelias, varsinkin kun tuo otti esille faktoja kuinka oraakkeli ei tosiaan ollut luvannut olla nappaamatta tyttöä uudestaan. Olihan tämä oikeassa, mutta haltiapoika ei kestänyt nöyryytystä juuri enempää, miten hän onnistuikaan sekaantumaan kaiken maailman lohikäärmeisiin?? Taskari tosin oli näyttänyt ottaneen jalat allensa. Hän antoi kuitenkin Ophelian hoitaa puhumisen ja tyytyi toistaiseksi puremaan hammasta yhteen.

Vanhimman lähtiessä kiertämään heitä, haltiapojan ärtynyt katse ja papittaren pää seurasi kääntyillen tämän menoa. Tämä liskohybridi, joka liikkeessä oli vieläkin pelottavampi, ellei jopa kuvottavampi puhui arvuutellen, antamatta oikeita vastauksia ja pikemminkin tulitti lisäkysymyksillä. Aaron ei uskonut tämän olleen vain kävelyllä, kurppa oli tiennyt tämän alusta lähtien ja tuli nyt vain ilkkumaan ja mahdollisesti viemään Ophelian takaisin, mikä sai pojan lähestymään naikkosta tämän varalta. Papitar kyseenalaisti tiesikö Marduk itsekään miten oli tänne päätynyt ylitse sen, ettei vain halunnut kertoa. Ehkä sillä ei ollut suurelle liskolle niin väliä, kun tälle tuleva oli niin sanomatta selvää.

"Joo me käydään suoraan asiaan... Muualla" Haltiapoika nappasi tyttöstä käsivarresta, saaden tämän katsahtamaan poikaan kysyvänä, kaartaen sitten tämän ohjauksesta sivummalle, mutta pisti pian pakkiin puusepänpojan lähtiessä saattamaan tätä kauemmaksi.
"Aaron minä en lähde kauaksi linnasta! Oli siellä lohikäärme tai ei!" Ophelia älähti, painaen jalkansa syvälle hankeen, pyllähtäen lopulta joutuessaan Aaronin jääräpäisyyden vuoksi ottamaan koko painonsa ankkuriksi. Haltian kulma kurttuinen katse kävi ensin nyt maassa kiukuttelevassa tytössä, siirtyen sitten vanhimpaan.
"Paikka. Mene vakoilemaan kristallipallostasi seuraavaa piikaa tai jotain" Aaron kävi oikomaan tyttöä takaisin jaloilleen, eikä Ophelia juuri vastustellut ähistellessään takaisin ylös näin kenkään sisälle päässeen lumen kirvellessä, mutta heti kun oltiin saatu tasapainoa, kävi papittaren, lunta kouraan napannut avokämmen läimäisemään vasten pojan kasvoja. Haltiapoika sai tuntea kylmän iskun poskellaan, ääni oli ollut vain pehmeän koominen tumpsahdus, mutta tunne oli kuin olisi heitetty lumipallolla vasten pärstää.

"En lähde minnekään, vaikka kuinka yrität kiskoa! Me.. Erkaannumme tässä ja nyt. Minulla ei ole enää muuta sanottavaa." Papitar hieroi käsivartaan josta Aaron oli päästänyt irti. Haltiapoika ei ollut valmis hyväksymään tätä, se tuli liian nopeasti, liian yllättäen! Toisin kuin tuolle rumalle kummajaiselle joka vain nautti tästä tilanteesta.
Tietämättömänä miten tilanteeseen pitäisi suhtautua alkoi poika hätääntymään, hän olisi voinut anella, mutta ei alentaisi itseään yhtään enempää, se ei auttaisi, toisaalta mikä nyt häntä auttaisi? Aaron otti harppauksen kohden pois päin pyrkivää papitarta, kurottaen kätensä vielä ottamaan tästä kiinni, vain ja ainoastaan tuntiessaan ranteensa vääntyvän yllättäen alaviistoon valkean, valoa hehkeävän seinämän osuessaan siihen. Ophelia oli kääntynyt, tarkoituksena huitaista tämän käsi pois, mutta olikin samalla luonut kokonaisen suojakuplan sijaan puolittaisen seinämän hänen ja Aaronin käden välille, lyöden tätä vahingossa alas. Hetken papitar katseli sanattomana pientä vahinkoaan, ennen kuin nosti kätensä takaisin mistä oli sen heilauttanutkin, kääntyi ja lähti astelemaan pois päin, tuntien itsensä jokseenkin kylmäksi.
Haltiapoika veti kätensä luokseen, tunsien ranteensa venähtäneen ja jäi yhtä hiljaisena niille sijoilleen, katsellen tämän menoa aina siihen asti kunnes tuo pysähtyi. Haltiapojan katse suuntasi pian tämän johdosta kohden metsänreunaa, jonne papitar tuijotti nyt hartiat pudonneina.
Ratsujoukko, joukko joka olisi varmasti nähnyt tuon pienen valon ja jotka olivat mitä varmimmin ihmisiä olivat varmasti huomanneet heidät.
Ophelia katsahti hätääntyneenä Aaroniin takanaan, tämän nyökätessä ja ottaessa jo takapakkia, ennen kuin kääntyi valmiina juoksemaan pakoon pitkin samoja askelia mitä oli tullutkin.

// /quits //

[Aksutar]

Marduk, Constantine


Virnuileva vanhus kävi hymähtämään pitkään, epäileväisenä Aaronin käydessä tokaisemaan heidän jatkavan asiaa jossain muualla. Niinhän tuo luuli. Tapojensa vastaisesti Marduk piti suunsa nyt kiinni, seuraten vain sivusta kaksikon keskustelua. Archelaus kyllä tiesi mihin tämä johtaisi, ilman että hän edes puuttui tilanteeseen. Sen sijaan silmättömät kasvot kääntyivät tarkkailemaan metsän reunaa, vanhuksen suoristaessa humanoidiosansa selkää. Kädet hakeutuivat kovinkin virallisenoloisesti selän taakse, hybridin seisten täten paikoillaan pelottavankin liikkumattomana. Vain pieni tuulenvire kävi silloin tällöin ilmavaa harjaa heiluttelemaan, mutta muuten otus ei lihastaankaan liikauttanut.

Constantine oli jälleen käynyt metsällä kera kahden sotilaansa. Syksyllä sattuneen yhteenoton myötä Fritzin joukot kärsivät nyt väenpuutteesta, kenraalin menetettyä reippaasti yli kaksikymmentä miestä siinä taistelussa. Se sapetti eliittiä, jonka työtehtävät olivat nyt vähentyneet ja muuttuneet vähäpätöisemmiksi. Ei hän vähäisellä miehityksellä voinut lohikäärmeitä metsästää ja uusien miesten kouluttamisessa kesti aina aikansa. Hän ei todellakaan ollut valmis ottamaan sitä riskiä, että kouluttamattomat sotilaat lähtisivät mukaan tehtävään, josta eivät välttämättä palaisikaan...
Nyt tämä kolmen miehen joukko oli kuitenkin palaamassa iltasellaan talvisesta metsästä, jossa he olivat käyneet hoitelemassa pienemmän taruolennon hengiltä. Metsän rajalla oli kuulemma liikkunut jätti joka oli häirinnyt matkalaisia ja kuulemma pistänyt poskeensa yhden nuoren kyläläisen. Se jätti oli löytynytkin kovin nopeasti ja hoideltu pois päiviltä sen suuremmitta ongelmitta. Moiset työtehtävät olivat kovin tylsiä Fritzin mielestä, mutta sentään hän sai tehdä jotain, eikä vain istua hovissa ja selailla paperipinoja.

Matkaa oli käyty jo tovi kun kolmikko saapui metsän reunalle, suunnaten kohti kaupunkia. Se eteneminen kuitenkin pysähtyi, kun kauempaa näkyi outo valo. Valo, joka ei todellakaan vaikuttanut ihan normaalilta. Nopeasti miehet katsahtivat kohti toisiaan, ennen kuin ratsut käytiin kääntämään kohden tuota valon lähdettä. Parempi tarkistaa asia, ties vaikka olisivat olleet vihollisia. Tosin, näin pienellä porukalla oli riski lähestyä tuntematonta tilannetta näinkin suoranaisesti, mutta jos kyseessä tosiaan oli vihollinen, oli parempi ottaa asiasta selvää.

Archelaus kävi hymisemään katsellessaan metsän reunalle ilmestyneitä ja nyt lähestyviä ratsukkoja, jotka myös Ophelia sekä Aaron kävivät huomaamaan.
"En tiedä kumpi teistä on suuremmin pulassa nyt" lisko kävi myhäilemään samalla kun Aaron kävi kääntymään "Mutta minusta se on vain huvittavaa".
Constantine ja kaksi sotilasta ravasivat ratsuillaan lähemmäksi, koittaen hahmottaa noita toistaiseksi tuntemattomia hahmoja hämärästä. Tosin, siinä vaiheessa kun Constantine huomasi tuon hybridin seisoskelemassa kahden pienemmän ihmisen - tai haltian... - seurassa, kävi Fritz lähes karjahtamaan ääneen. Käsky kävi käydä päälle, varmistaa ettei yksikään näistä kolmesta tuntemattomasta pääsisi pakoon. Hevoset nostettiin laukkaan, kolmikon käydessä nyt jokaisen syöksyessä toista kolmikkoa kohden. Toinen sotilaista kävi seuraamaan tuota selvästi pakoon pyrkivää osapuolta, hevosellaan kirjaimellisesti puskien haltian kumoon.

Marduk kävi vihdoin liikkumaan ratsastaja kolmikon käydessä nostamaan koninsa laukkaan. Liskonpuolikas lähti kaartamaan kovinkin huvittuneena sivummalle, jonka johdosta kenraali Fritz käänsi ratsunsa paremmin kohden hybridi hirviön suuntaa, erkaantuen kahdesta muusta sotilaastaan.
Ehkä se oli typerä veto. Noinkin suoranaisesti hyökätä vanhinta kohtaan, Constantinen ollessa harvinaisen tietoinen kuinka iso tuo lisko oikeasti olikaan. Mutta, kerta tuo nyt näytti olevan huomattavasti pienempänä, halusi lohikäärmeentappaja tietenkin tuon haastaa! Oli se sitten silkkaa itsemurhaa tai ei. Lähemmäksi päästyään kävi Constantine näkemään, että yksi näistä kolmesta oli papitar Ophelia. Heti kävi huudahdus sotilaille, ettei tyttöä saanut satuttaa, mutta sen enempää Fritz ei käynyt juuri nyt papittareen kiinnittämään huomiota, kun keskittyi hyökkäykseensä.
Se hyökkäys jäi kuitenkin kovin olemattomaksi. Fritz ehätti juuri ja juuri vetämään tapparansa käteensä, kun lähelle päästyään hybridi peto kävi käärmemäisellä kehollaan kirjaimellisesti kamppaamaan suuren sotaratsun, jonka johdosta sekä Hilde että kenraali itse kävivät lentämään kauniissa kaaressa syvään hankeen...



// Voin myös kertoa mun ja Vahdin peleistä <: //

[Ivy]

He huomasivat heidät, he tosiaankin huomasivat heidät. Peli oli pelattu, hän joutuisi maanpakoon tai hirteen. Papittaren kasvot valahtivat kalpeiksi ratsujen nyt lähestyessä kohden heitä, mutta ei jälleen kerran liikahtanut sormenpäittensä hermostuneen painelun ja leuan vävätyksen lomasta. Katse kävi vielä nopeasti haltiapojassa joka harppoi henkensä edestä, oraakkeli ei juurikaan huolettanut häntä monestakin syystä. Sitten kuului käskyjä, saaden itsekukin sydämen kurkkuun. Aaron kompuroitsi melkein nenälleen, mikäli hän ehtisi jonkin ihmeen kautta metsään kauempana, hän saattaisi kyetä karistamaan yhden miehen kannoiltaan, mutta nämä juuri tulivats sieltä ja ehtisivät mitä ilmeisemmin nopeammin hänen luokseen kun hän metsän. Katse, joka nauliintunut metsään, kallistui ja pimeni voimakkaasta iskusta joka sai Aaronin kumoon. ketterästi, kävi haltiapoika kuitenkin kierähtämään kyljeltään kyykkyyn ja vetäisemään tikarin pois saappaastaan, jääden siihen... Osoittamaan aseellaan kohden ihmismiestä tutisevalla, venähtäneellä ranteellaan, ähisten tätä pitämään etäisyytensä. Juuri nyt, hän ei tiennyt mitä muuta tekisi, mutta aivot kuhisivat käyden läpi liki olmeattomia vaihtoehtoja.

Joukon lähestyessä täyttä laukkaa, tunnisti pian Opheliakin kuka ratsuväkeä veti. Ilmeisesti kenraali Fritz tunnisti hänetkin, käskyn käydessä jättämään tämä rauhaan, mutta eliittikenraalin lähtiessä kohden suurta lisko-olentoa ei papitartakaan voinut vain jähmetyksessä odottaa tuomiotaan.
"Fritz!!" Ophelia huudahti, lähtien harppomaan niin nopeasti kuin kykeni lähemmäksi, saaden melkein hevosen kaviosta tämän noustessa äkilliseltä kumolta jaloilleen.
"Tapatat itsesi..!" Kävi papitar jatkamaan parin askeleen päästä kyykistyessään, valmiina luomaan suojakehän heidän ja kenraalin välille, mikäli Marduk lähtisi hyökkäämän kohden kaatunutta miestä.

Kauempana Aaron joutui säälittävästi vaihtamaan kättänsä, seuraten sivusta tapahtumia, että häntä vartioivan ihmisen liikkeitä. Hänelle olisi kelvannut Ophelian tarjoama suoja juuri nyt, mutta hänen sijaan oli tuo mennyt yhdelle ihmisistä. Aaronin oli vaikea ajatella rationaalisesti, tuskin sekään olisi pelastanut häntä loppujen lopuksi, mutta silti olo muuttui petetystä petetymmäksi.

// Muutan Timbuktuun kissojeni kanssa! //

[Aksutar]

Constantine kävi toipumaan hankeen lennosta kovinkin nopeasti, joskin kylmä lumi ei tuntunut kovinkaan mukavalta haarniskan sisällä. Se oli kuitenkin nyt pieni murhe, kenraalin nähdessä punaista tuon hybridi hirviön nähdessään. Katse kävi kuitenkin käännähtämään lähemmäksi tulleen papittaren puoleen, Kenraalin mulkaistessa vihaisesti nuoreen.
"Aaah, mutta Ophelia hyvä, jos haluaisin tappaa kenraalinne, olisin sen tehnyt jo" Marduk kävi vastaamaan kauempaa ennen kuin Constantine ehti edes reagoimaan sen pahemmin tyttöön. Sen pahemmin Marduk ei kuitenkaan tilanteeseen ehtinyt käymään vinoilemaan, kun toinen kenraalin sotilaista kävi rynnimään eliitin avuksi, koittaen ratsailta sivaltaa miekallaan Ajankiitäjää. Marduk loikki kauemmaksi yllättävänkin sulavaliikkeiseksi. Vanhus väisti jokaisen hyökkäysyrityksen täydellisesti, sotilaan saamatta edes pienintäkään viiltoa hybridi hirviöön.
Samaan aikaan Constantine kävi kampeamaan itsensä ylös ja kävi nopeasti katsahtamaan papittaren puoleen.
"Me puhumme tästä vielä" Fritz ärähti ennen kuin lähti harppomaan sotilaansa avuksi edeten yllättävänkin reippaasti hangessa.

Constantinen tultua lähelle, kävi Marduk jälleen hyökkäämään. Uudemman kerran tuo hybridi kävi kehollaan pyyhkäisemään kohden kenraalia, lennättäen tuon kauemmas itsestään. Siinä samalla myös toinen sotilas kaatui ratsunsa kanssa, oraakkelin käydessä naureskelemaan huvittuneena kaksikolle. Hän oli liian nopea vastus kaksikolle, joista toinen oli raivon sokaisema ja toinen ei edes tiennyt, mitä vastaan oli käynyt taistelemaan.
Sen pidemmälle tämä taistelu ei kuitenkaan jatkunut, Mardukin lähtiessä eläimellisesti loikkien - kaikkia kuutta raajaansa hyväksi käyttäen - kohden haltiaa ja tuon perään lähtenyttä sotilasta...

Sotilas, joka Aaronin perään oli lähtenyt, kävi kääntämään ratsunsa takaisin haltian suuntaan ja lähestyi uhkaavasti nuorukaista. Mies kävi naurahtamaan kovin kuivahkosti haltian vetäessä esiin "aseensa", jolla nyt uhmasi lähestyvää ratsukkoa. Ratsukkoa, joka oli täysissä haarniskoissa ja aseistautunut. Mitä tuo luuli saavuttavansa yhdellä tikarilla?
"typerä suippokorva. Luuletko todella voivasi haastaa min---"
Pidemmälle sotilas ei uhkauksissaan ehättänyt, kun valtavankokoinen hybridi kävi kirjaimellisesti paiskautumaan vasten ratsukkoa, kaataen viimeisenkin hyökänneestä kolmikosta hankeen. Voi kuinka Marduk oli kaivannut yhteenottoja, joskin tämäkään taistelu ei antanut kolossille minkäänlaista vastusta. Ajankiitäjä kävi kuitenkin nopeasti loikkimaan Aaronin luokse, napaten haltian lupia kyselemättä kainaloonsa. Constantine ehätti vain kääntää katseensa Mardukin ja haltian puoleen, kun nuo kävivät yllättäen katoamaan sijoiltaan kuin tuhka tuuleen. Fritz tuijotti tyhjyyteen hetken kovinkin vihaisena, kunnes kävi kiroamaan suureen ääneen huudellen oraakkelin perään, mitä sylki nyt suuhun saattoi tuoda. Totta kai Consta halusi tappelunsa oraakkelin kanssa ja taas tuo perkele vain livisti paikalta!
Hetken kenraali riehuikin lunta potkien ja tapparaansa ilmassa heilautellen, kunnes kävi lopulta rauhoittumaan ja tasailemaan hengitystään, siinä missä sotilaat keräsivät itsensä hangesta ja hankkiutuivat ratsujensa luokse...

Marduk oli siirtänyt itsensä ja Aaronin pois paikalta, sillä hän ei halunnut riskeeraa omaa nahkaansa, eikä varsinaisesti haltiankaan. Hänellä kun oli suunnitelmia. Nyt kaksikko ilmestyi syvällä metsässä eräälle kallionkielekkeelle, josta oli reilu kymmenien metrien pudotus alas. Olisihan sitä vieläkin turvallisemman paikan voinut hankkia siirtymiselle, mutta Marduk ei voinut mitään dramaattisuutta vaativalle luonteelleen. Liskohybridi kävi kuitenkin laskemaan Aaronin alas, käyden askeltamaan hieman kauemmaksi nuoresta.
"Ja tuosta jäit velkaa" Oraakkeli kävi myhäilemään nyt haltiakielellä, partaansa sukiessaan "Olisivat vieneet sinut tyrmiin. Kiduttaneet. Kuulustelleet. Ja lopulta hirttäneet... Joskin papittaren sanojen myötä saattaisi se hirttopuu kuulostaa vaihtoehdolta, vai?" Vanhus oli yhä kovinkin kieroilevan huvittunut, selvästi toivoen saavansa Aaronissa aikaan asteen tai toisen spontaaneja reaktioita.

// 1. tiedätkö sä missä Timbuktu ees on ja 2. SULLA EI OLE KISSOJA SULLA ON VAAN YKS KISSA JA SILLÄKI ON SYYLÄ NENÄSSÄ //

[Ivy]

Papitar jäi niille sijoilleen, oli sanomattakin selvää, ettei asia jäisi siihen, niin kenraalin kuin oraakkelin ja sitten hänen kesken. Mies nousi jälleen jaloillensa ja kävi kohden liskohybridiä, saaden Opehlian etsimään hansikkaan läpi kynsiä joita purra. Oli ihan turhaa yrittää edes päästä lähelle oraakkelia, joka sivalsi miehen jos muutaman kumoon yhdellä hännän heilautuksella! Kenraali ei kuitenkaan näyttänyt siitä välittävän, vaan halusi päästä tappelemaan tämän nyt ollessa siinä. Jälleen kerran, kenraali miehineen lennähti hankeen, Ophelian vain seistessä neuvottomana ja osittain hätääntyneenä suurempien loukkauksien varalta.
Aaron toisaalla, surkeana tikarillaan varustettuna yritti huitaista, ajatellen, että ehkä hevonen sentään ymmärtäisi pysyä kaukana tästä pienestä teräaseesta. Käden heilahtaessa, kaatui kyllä myöskin hevonen, tosin ei hänen ansiostaan vaan paikalle luikkineen Oraakkelin, joka kumosi sotilaan ratsuineen, nappasi hänet, saaden osakseen älähdyksen ja...

Kuin tyhjästä he ilmestyivät yhdestä paikasta toiseen. Aaron jatkoi älähtelyään, hän ei pitänyt, että otettiin kiinni varoittamatta, varsinkaan kun siihen liittyi tällainen siirtymis temppu jonnekin, minne hän oli lähes kasvotusten monien metrien pudotusta. Päästyään alas, Aaron ei välittänyt pysyä jaloillaan, vaan pyllähti maahan, lähelle kielekkeen reunaa, selvästi hieman sekaisin että vihaisena. Velkaa? Aaron mulkaisi ylös liskoon, hieroen samalla rannettaan, kukaan ei pyytänyt tuolta mitään! Tämä alkoi luettelemaan aikajärjestyksessä, mitä olisi varmasti tapahtunut, mikäli tämä ei olisi "pelastanut" häntä.
Tämän mainitessa vielä lopuksi Ophelian sanat hirttopuuhun vertaillen, Aaronin silmät terävöityivät. Hän alkoi karjumaan, huutamaan niin, että koko kukkula kaikui ja lähti viskomaan lunta päin oraakkelia, toivoen saavansa jossain vaiheessa kiven lähistöltään missä istui, mutta suurin osa siitäkin lumesta, mitä vihainen haltia huolimattomasti raivokohtaukseltaan viskoi, pöllähti enimmäkseen hänen omaan naamaansa kuin minnekään lähelle oraakkelin.
"Perhanan limalisko, kukaan ei kaivannut sinua sinne! Kukaan ei pyytänyt sinua sinne!!!" Aaron ähki, ääni jälleen murtuessa, lumen viskonnan yhä jatkuessa miten nyt jaksoikaan.
"Velkaa!? Älä naurata! En anna sinun kusta silmääni yhä uudestaan!!" Haltiapojan ääni alkoi kulua tämän paasatessa täyttä kurkkua ja noustessa lopulta ylös potkimaan lunta ympäriltään kuin se olisi ollut syyllinen tähän kaiken, kiroilun yhä kajatessa Aaronin kuluttaessa energiaa oikein kertaheitolla. Tätä kesti hetken ennen kuin kaikkeen kyllästynyt kloppi lässähti takaisin persaukselleen, selkä vasten oraakkelia ja katsoi kauas yötaivaalle. Olisi voinut luulla haltiapojan itkevän, mutta tämä ei vieräyttänyt kyyneltäkään tai päästänyt moisia ääniä niiskauksia lukuun ottamatta, pakkanen jäädytti vetistyneet nenäkarvat.
"Olisit sitten vain jättänyt hirtettäväksi... En näe mitä muuta voisit minusta haluta." Aaron sanoi lopulta, hän ei jaksanut enää yrittää. Mitä hänestä kukaan voisi enää edes haluta? Hän ei ollut hyvä kamppailussa, jousen käytössä yhtä surkea kuin mitä ennenkin, hän sai rukkaset ainoalta tulevaisuuden haaveeltaan mikä hänellä oli ollut vielä elossa, eli siis ympäripyöreä luuseri joka ei pystynyt edes pitämään kiinni rotunsa ylpeästä ominaisuudesta elää satoja vuosia.

Lohikäärmeen ja Aaronin kadottua paikalta, papitar tuijotti tyhjyyteen missä muutkin, kädet ristissä. Hän salaisesti rukoili, ettei Mardukilla ollut pahoja aikeita viedessään pojan pois... Silti, hän tunsi kiitollisuutta, Aaron ei olisi selvinnyt kenraalin käsittelystä, mikäli olisi jäänyt... Nyt hänen tosin tulisi miettiä selviytyisikö hänkään. Hidas, hiljainen katse siirtyi pois kaksikon katoamis pisteestä kenraaliin, tämän saatua kiroilutulvansa päätökseen ja tasaili nyt hengitystään.
"....Olen.. Pahoillani tästä..." Ophelia sanoi kaiken rohkeuden kerättyään. Pahoillaan mistä? Että Constantine ei saanut kaatoaan? Että haltia pääsi pakoon? Että hän oli ylipäätänsä sekaantunut tähän? Tyttö ei tiennyt mistä aloittaa, eikä tuntenut juuri nyt paikakseen puhua, ellei puhuteltu.

// Otan selvää google on mun frendi. MÄ KLOONAAN SEN SIITÄ SYYLÄSTÄ DUH! Kissoja!//

[Aksutar]

Virnuileva, mutta tavallaan myös jotenkin isällisen huvittunut hymy nousi oraakkelin kasvoille haltianuorukaisen käydessä purkamaan raivoaan hybridiä kohtaan. Kaikki se lumi ja käteen sattuva irtaimisto mitä Aaron viskeli kohti vanhinta lensi sinne tänne, vain muutaman lumihippusen osuessa välillä vasten valtavaa kehoa. Marduk pysyi kuitenkin hiljaa, antaen haltian raivota itsensä uuvuksiin. Vaikka vanhuksella olisi kyllä olut sananen jos toinenkin nuoremman puheisiin lisättävänä. Viimeisten sanojen myötä Archelaus kävi kuitenkin naurahtamaan huvittuneena, samalla kun kävi lähestymään maahan vajonnutta nuorukaista.
"Mitä muuta voisin haluta sinusta?" marduk aloitti käyden askeltamaan Aaronin eteen, laskien sitten liskomaisen osansa ruumiistaan maahan makaamaan, humanoidiosan jäädessä "istumaan" etukäpälöiden päälle "Olen lohikäärme, voisin haluta syödä sinut. Voisin myös haluta sielusi. Toisin kuin tavalliset pedot, lohikäärmeet, minä en elä pelkällä fyysisellä ravinnolla".
"Voisin päättää elämäsi - jota itse niin kovin vähättelet - tähän paikkaan ja päästää sinut "tuskistasi".... mutta, se ei ole se, mitä sinusta haluan" Ajankiitäjä jatkoi, nyt jokseenkin vakavoituen, koittaen olla pilkkaamatta haltiaa yhtään tämän enempää.

"Voisin myös antaa takaisin pitkän ikäsi... Mutta, se vaatisi vastapalvelusta" Vakavoitunut vanhus aloitti, nojautuen pienesti lähemmäksi nuorukaista "Olisitko valmis tekemään uuden sopimuksen, Aaron?".



Constantine tasaili yhä hengitystään, kun kuuli yllättäen papittaren äänen. Terävä, harvinaisen tuomitseva katse kääntyi tytön puoleen, Constantinen samalla huutaessa käskyn sotilaille nousta ratsaille ja palata linnalle. Hilde oli palannut kenraalin luokse, odottaen että isäntä nousisi ratsaille. Sen sijaan että olisi uskollisen sotaratsunsa selkään hypännyt, kävi Constantine taluttamaan valtavan kaakkinsa lähemmäksi Opheliaa.
"mennään" Constantine aloitti kylmästi, samalla kun kävi enemmän tai vähemmän lupia kyselemättä nostamaan nuoren papittaren ratsun selkään, kenraalin itsensä hypäten istumaan Ophelian taakse ratsaille. Hilde komennettiin sitten liikkeelle, kylmäverisen ravaten nopeasti kiinni sotilaat jotka edeltä olivat matkaa lähteneet taittamaan.
Kovinkin hiljaisena nelikko taittoi matkan takaisin kaupungille ja sieltä linnalle. Linnan sisäpihalla Constantine auttoi Ophelian alas ratsailta ja käskytti sotilaat huolehtimaan Hilden levolle. Papitar puolestaan työnnettiin liikkeelle, eliitin ohjaillessa tytön kohti hänen työhuonettaan sotilastuvalla. Käännös jos toinenkin, rappuset ja toiset, kunnes he saapuivat ovelle jonka haarniskaansa sonnustautunut kenraali kävi avaamaan avaimella. Ohimennen kenraali kävi nappaamaan käytävällä palaneen seinäsoihdun mukaansa, ennen kuin astui sisään ovesta. Papitar työnnettiin sisään huoneeseen, kenraalin käydessä lukitsemaan oven perässään.

Soihdun avulla kenraali kävi sytyttämään huoneen soihduista muutaman, sekä kynttelikön, ennen kuin tuo soihtu heitettiin takkaan hiipumaan. Huone oli jokseenkin koleahko, mutta kerta tässä huoneessa ei ollut edes ikkunoita, ei se niin kovin lämpöä päästänyt ulos tai ottanut pakkasta sisään. Kiviseinäisellä huoneella kesti kuitenkin hetki aina lämmetä sopivanmukavaksi, jahka takka pääsisi täyteen roihuunsa. Nyt tuo hiipuva soihtu takassa ei käynyt kovinkaan paljon lämmittämään, joskin se pikkuhiljaa alkoi sytyttämään takassa levänneitä, kuivia ja uusia polttopuita liekkeihin.

Jahka huone oli valaistu, kävi Fritz viimein kääntymään Ophelian puoleen pelottavankin vakavana.
"Mitä helvettiä sinä teit niiden kahden seurassa?" Kenraali aloitti lähestyessään papitarta, samalla kun riisui haarniskansa käsiosia.
"Älä nyt sano että sinä, hovin luotetuin henkilö, olisit jossain tekemisissä haltian ja sen Pedon kanssa!"


// Google ei tykkää susta, bing hyväksyy sut kumminkin. ET SÄ VOI KLOONATA KISSAA SYYLÄSTÄ EW. ÄLÄ KOSKE SIIHEN //

[Ivy]

Hupun ja kaulahuivin välissä tuntui liikettä. Taskari oli vaiheessa jos toisessa ennen siirtymistä oli sujahtanut takaisin isäntänsä luokse, mikäli oli koskaan lähtenytkään vaan piiloutunut. Aaron lähti kaivamaan pientä oliota niskastaan, tämän vastustellessa oraakkelin läsnäolon vuoksi, mutta kun suurempi koura sai tämän sormiensa väliin, ei pyristely sen paremmin auttanut.
”Pistät…” Aaron sähisi hiljaa Taskarin kynsiessä tämän niskaa, samalla suurempi lohikäärme tepasteli makaamaan hänen ja jyrkänteen reunan välille. Puusepän poika katsahti kurttuisten kulmiensa alta Oraakkeliin, tuoden samalla pienemmän lohikäärmeen eteensä, pidellen tätä lämpimänä käsiensä välissä. Tämä puhui syömisestä, sielun viemisestä, mutta mikään noista ei kuulemma ollut se, mitä tämä ajoi takaa. Aaron oli hiljaa, hiplaten samalla Taskarin selkää mietteissään, iso lisko oli pois sulkenut kaiken, mitä Aaron piti itsessään olevan vielä jäljellä. Haltiapojan korvat nykäisivät, pitkän elämän takaisin? Vastapalvelusta? Nyt haltian kasvotkin kävivät kohoamaan kohden Oraakkelia, jokseenkin epäluuloisena… Varuillaan.
”…Ja mitä se voisi olla?” Aaron kysyi. Hän piti itseään alisuorittajana, niin hänelle ainakin oli sanottu, enemmän tai vähemmän suorasti, pärjäämätön kun oli ollut muuta kuin ehkä simppeleissä taskuvarkauksissa, joka ei tee kenenkään äitiä ylpeäksi.
”Et halua syödä minua etkä sieluani, toisin sanoen mitään mitä minussa on enää jäljellä. En osaa pistää ketään hengiltä enkä todistetusti myöskään hurmata. Mitä hyötyä valtakunnan surkeimmasta haltiasta voisi olla lohikäärmeelle, joka voisi tallata kokonaisen kylän pelkän jalkansa alle?” Ärtyisä, mutta jo rauhallinen haltia jatkoi perään maanisena, Taskarin pyrkiessä tämän hihaan piiloon ja lämpimään.


Pelkkä katse olisi yhtä hyvin suoraa huutoa vasten kasvoja, papittaren tuntiessa menevänsä hiljaisesta entistäkin mykemmäksi. Oli parasta olla sanomatta mitään, puolustella mitään, ei tässä, ei nyt. Miehet olivat keränneet ratsunsa, myös eliittikenraalin hevonen oli päässyt pökerryksistään jaloille ja palannut isäntänsä luokse. Ophelia nousi ratsaille yhteistyöhaluisena, lieni parasta vain olla kiitollinen, ettei häntä pistetty kävelemään perästä, silloin kaikki, jotka vielä kylillä ja linnanpihalla liikkuivat, olisivat kummastelleet näkyä. Matka taittui hiljaisesti läpi hangen, kaupungin ja sisäpihan, tytön pidellessä olkiaan koholla ja tuijottaessaan harvinaisen intensiivisesti jonnekin Hilden harjaan. Sanakaan ei sanottu, kasvoihin ei katsottu koko matkana aina kenraali Fritzin työhuoneeseen. Pihamaan taittaessa, Ophelialle tuli yhä selvemmäksi ja selvemmäksi, ettei hän vain saisi taputusta ranteille ja asia olisi unohdettu. Ei, raskas ovi lukittiin ja takka sytytettiin, indikoiden, ettei hän pääsisi niin helpolla. Ophelia seurasi takan sinnikästä yritystä syttyä kunnollisiin liekkeihin, mutta pelkoaan uhmaten joutui katsahtamaan Constantineen tämän alkaessa viimein puhua, rikkoessa hiljaisuuden. Papitar sinä hetkenä tajusi pitävänsä enemmän hiljaisuudesta. Hän ei vastannut saman tien uskoessa alkavansa änkyttämään tai hajoavansa siihen paikkaan. Tumput riisuttiin vikkelästi hermostuksen eleensä, sillä huone oli vielä kaukana lämpimästä.
”T-Tiedän, että tämä näyttää pahalta..!” Ophelia sanoi viimein, kenraalin samalla riisuessa pois haarniskaansa. Tämä oli niitä hetkiä, jolloin häneen iski todellisuus. Mutta toisinkuin muina iltoina, jolloin hän oli pohtinut lopettavansa mitä tekikin, tänä iltana pelot olivat todellisia, sillä hän oli jäänyt kiinni… Eikä hän osaisi huonosta omatunnostaan valehdella itseään ulos.
”Pedon kanssa ei! En tiedä miksi hän oli siellä, mutta vannon, ettei minulla ole siihen olioon nykyään mitään yhteyksiä! Se on… Pitkä tarina, mutta…” Häntä huimasi, hän ei tiennyt mistä kunnolla aloittaa, saada kenraali ymmärtämään.
”Mitä haltiaan tulee... Minun piti päättää kaikki tänään ja niin minä teinkin… En olisi nähnyt häntä enää! Tapailin häntä siinä samaisessa paikassa kuukausien ajan, olin tyhmä ja tein väärin, enkä tiedä miten voisin pyytää sitä anteeksi..!” Loppua kohden papitar sulki silmänsä, kakistaessaan ulos asian niin kuin se oli ollutkin, sanomatta suoraan, että suhde olisi ollut romanttinen, mutta rivienvälistä ei ollut vaikea lukea. Hän tunsi hajoavansa nyt kaiken tämän paineen alla, kenraali oli vihainen ja jokainen sana jonka hän päästi suustaan, tuntui vain ruokkivan Fritzin roihuavaa vihan liekkiä. Hän puhui itseänsä hirttopuuhun, Ophelia oli varma siitä.
”H-Hän pelasti minut kerran, tältä oliolta jota kutsut pedoksi… Tunsin omaavani sen hänelle, mutta se ei ole tekosyy! Tapasin hänet tätä aiemmin. Minä jatkoin tapailua, enkä pistänyt sille päätöstä ennen tätä.” Enää tyttö ei pystynyt pidättelemään itkuansa, hänen päänsä tuntui kuhisevan, kurkkua pakotti, kyyneleet virtasivat jo nyt punertavista silmistä pitkin poskia Ophelian pidellessä päätänsä alaviistossa, kehtaamatta enää katsoa edes Fritziä kasvoihin sanellessaan ulos petturuuttaan. Osasyynä oli myös kenraalin riisuutuminen pois haarniskastaan, jolloin hän soi tälle yksityisyyttä katseeltaan. Ristissä olevat kädet tutisivat, joutuisiko hän nyt lähtemään pois kuitenkin?


//OTA SANASI TAKAISIN TAI POSTITAN SINULLE ENSIMMÄISEN SYYLÄ PENNUN//

[Aksutar]

Hybridin häntä kävi heilahtelemaan ärtyneen kissan tavoin, haltian kaivellessa pikkuliskoaan esiin kaulahuivinsa suojista. Tuo eläimellinen minilohikäärme ei ollut minkäänlainen uhka kolossille, mutta silti toisen liskon läsnäolo sai Mardukin vaatimaan kunnioitusta osakseen mokomalta sintiltä. Ei tuo liskonkuvatus tainnut kuitenkaan edes tietää, miten vanhimman edessä olisi kannattanut käyttäytyä. Se oli vähäjärkinen lemmikkiolento, ei jalo ja vapaa lohikäärme.
Aaron kävi kuitenkin osoittamaan kiinnostusta Ajankiitäjän sanoihin, alkaen kuitenkin listaamaan lisää asioita missä hän ei selvästikään ollut hyvä. Yhä poika kyseenalaisti sitä, mihin Mardukin kaltainen kolossi saattoi tarvita noinkin "hyödytöntä" pojankoltiaista, saaden vanhuksen vain virnuilemaan itsekseen.
"Olet kyllä aika säälittävä tapaus" Marduk kävi tuhahtamaan Aaronin sanoihin "Ja tuolla asenteella sinusta ei mitään muuta tulekaan".

"Mutta minä en etsikään itselleni valtakunnan oivallisinta haltiaa, saatikka sitten pätevintä. Etsin juuri sellaista, joka jo silkalla läsnäolollaan herättää kysymyksiä korkeammissa piireissä, mutta myös tarvittaessa sulautuu tavallisen kansan joukkoon ilman mitään ongelmia" Lisko jatkoi antamatta Aaronille mahdollisuutta puheenvuoroon "Tarvitsen viestinviejän. Jonkun, jolla ei ole jo valmiiksi asemaa haltioiden yhteiskunnassa. Jonkun, josta kukaan ei olettanut mitään suurta".
"Olet tavannut Hänen Korkeutensa jo otteeseen jos toiseenkin. Olet juuri täydellinen edustaja minulle haltioiden keskuudessa. Olet tarpeeksi mitätön, mutta myös tarpeeksi mieleenpainuva" Liskonpuolikas kävi nojautumaan lähemmäksi nuorukaista "Ja olet myös juuri sopivan ärsyttävä, jotta saan Aranin hermoja raastaa välikäsien avulla".
Olisihan Marduk helposti voinut itse omia viestejään viedä, hänhän kykeni helposti vain ilmestymään haltioiden hoviin.. Mutta toisinaan lohikäärme katsoi, ettei se ollut hänen arvolleen sopivaa. Miksi hän, vanhin kolmesta, joutuisi itse paikalle tulemaan kun viestejä halusi toimittaa toisille "Tärkeille" tahoille?



"Ai niinkö!" Constantine kävi heti ärähtämään papittarelle, joka ensitoimikseen kertoi tietävänsä tilanteen näyttävän pahalta. Jos Constalta kysyttiin, näytti se enemmän kuin pahalta. Kenraalin oli jo vaikeaa sulattaa kuninkaan taruolentoystävällinen luonne, demonista hovissa puhumattakaan, mutta nyt jos papitarkin olisi joku liskojen ja suippokorvien kanssa veljeilevä tyhjäpää ei Fritz enää tietäisi, mitä tekisi.
Papitar kävi kuitenkin selventämään tilannetta. Tai no, kertomaan niin nopeasti ja kattavasti, mitä selvältä paniikiltaan kykeni. Ihme kyllä Fritz hiljentyi kuuntelemaan, samalla kun jatkoi panssarinosien irrottelua tarinoinnin ohesta, aloittaen olkapanssareista ja käsivarsien osista. Haarniska oli raskas ja kylmä matkaamisen myötä, tietenkin kenraali halusi sen pois yltä mahdollisimman pian. Joskin, papittaren seurassa moisen riisuutumisen saattoi katsoa epäsoveliaaksi, vaikka olihan miehellä haarniskan alla vaatekerros jos toinenkin. Vaikka moiset vaatteet eivät nyt olleet kovin... edustavia, saatikka päällysvaatteita.

Ophelian edetessä nopeassa tarinoinnissaan, ei Fritzin ilme muuttunut yhtään ymmärtäväisemmäksi saatikka sitten rauhallisemmaksi. Päin vastoin, mitä enemmän epätarkkaa ja nopeasti mainittua tietoa, sitä raivoisammaksi vanhempi näytti muuttuvan. Ophelia mainitsi tapailleensa sitä haltiaa. Oliko tuolla ollut suhde suippokorvaisen vihollisen kanssa?! Vihollisen nimenomaan, miksi muuten noiden tapaaminen olisi ottanut sijaa kaupungin ulkopuolelle?! Selvästikään se haltia ei ollut ihmisten puolella, petturi omilleen, tai edes ihmisten liittolainen, kerta ei uskaltanut jalkaansa kaupunkiin pistää. Tosin, kyllähän Fritz tiedosti kuinka helposti heidänkin puolellaan olevat haltiat päätyivät tyrmille virumaan päiväksi tai pariksi väärinymmärrysten johdosta, mutta koskaan ihmiset eivät voineet olla turhan varovaisia! Yksikin petturi väärässä paikassa ja joku tärkeä saattaisi menettää henkensä!

"Sinä seurustelit haltian kanssa?!" Fritz kävi sähisemään hampaidensa välistä ottaen jälleen uhkaavan askeleen lähemmäksi tyttöä "Tajuatko, kuinka tieto tästä saattaisi tuhota sinut - peräti koko hovin - täysin?!".
"Puhumattakaan siitä liskosta!" Äänensävynsä kävi kohoamaan jokaisen sanan myötä "Kai tiedät että saattaisit hyvinkin joutua hirteen moisista rikkeistä! Sinä! hovin papitar! Koko valtakunta on muutenkin veitsenterällä kiitos sen pojan joka meni suututtamaan piispan teoillaan ja asenteellaan! Paljastumisesi heikentäisi sekä kansan usko kirkkoon että hoviin, puhumattakaan hovin ja kirkon väleistä".
Constantine oli kyllä perillä mitä oli meneillään valtakunnassa, vaikkei niitä kaikkein fiksuimpia päitä ollutkaan. Ehkä hänen näkemyksensä asioista oli väärä ja hän osasi katsoa asiaa vain vanhankansan kannalta. Ei hän vieläkään ollut ymmärtänyt saatikka sitten hyväksynyt Henryn näkemyksiä taruolennoista ja hän eli yhä siinä toivossa, että Henry tulisi muuttamaan näkemyksiään mahdollisimman pian... olihan poikaa jo puukotettu selkään, jonka johdosta sota syttyi ja Harald menetettiin... Ja pian sen jälkeen poika menetti jalkansa niille suippokorville... Kuinka monta "vahinkoa" Henry tarvitsi, ennen kuin ymmärtäisi, ketkä tässä pahoja olivat?!


// EW HYI ET POSTITA PIDÄ SYYLÄNPENTUS //

[Ivy]

Aaron antoi periksi ja antoi Taskarin, terävine kynsineen päivineen sujahtaa hänen hihaansa, piiloon suurta lohikäärmettä. Osasi haltianuorukainen vähän päätellä, ettei tämä tykännyt olla vanhimpansa silmän alla. Tästä pienestä oliosta kävi Aaron taas mulkoilemaan Mardukiin, oliko hänen tämän hetkinen asenne mihinkään niin kauhean aiheeton, köniin ku oli saanut taholta jos toiselta. Mitään hän ei kuitenkaan käynyt äyskimään takaisin. Vaikkei hän pitänyt Oraakkelista tai näin henkilökohtaisten kokemuksien kautta edes mielestään kunnioittanut tätä juurikaan, tunsi hän osakseen olla tällä kertaa hiljaa ja antaa vanhuksen puhua ja selittää miksi oli tästä niin kiinnostunut. Viestinviejä... Aaronin, ärtynyt ilme muuttui rauhallisemmaksi, kysyväksi. Oraakkeli selitti kuinka hän oli tarpeeksi mitätön, mutta mieleenpainuva, saaden haltianuorukaisen miettimään ollako moisesta nyt loukkaantunut vai otettu. Hovissa hän oli käynyt, tavannut heidän kuninkaansa pariin otteeseen melko epäsuorissa merkeissä. Aaron katsahti alas käsivartena möykkyyn, jossa Taskari nyt tutisi, käyden sormellaan sivelemään kohtaa mitä uskoi seläksi, kuunnellen samalla vanhinta. Ensimmäistä kertaa, ehkä tämän seurassa Aaronilta pääsi virnistyksen läpi pieni naurahdus, hänkö oli sopivan ärsyttävä? Haltianuorukainen mietiskeli hetken, tämä... Viestinviejä pesti olisi vastaan hänen pitkää elämäänsä? Aaron jätti pienen lohikäärme lemmikkinsä rauhaa ja pudisteli sitten päätään itsekseen.
"Mistä tiedän, että tämä ei ole vain sinun suunnitelmasi murjauttaa minusta vitsiä? Välini ovat melko mitäänsanomattomat Aranin kanssa, vaikka kuinka paljon huilua lurittelinkin yksissä tanssiaisissa. Jos minä menisin häntä ärsyttämään sinun nimissäsi, mikä takaa ettei hän heitä minua tyrmään." Haltia sanoi oatten samalla tukea kädellään ja nousi ylös, pudistellen lunta persuksiltaan ja ravisteli jalkojaan. Istuskelu lumisella kalliolla palellutti vähemmästäkin istumisesta.

"Mutta, jos nyt uskon, että olet tosissasi ja minulla on jokin suojelu pääni päällä harmilta, kuten nyt esimerkiksi syökset kaupungin tuleen mikäli minun jotenkin käy, kuulostaa oikein kivalta... Pitäisikö minun yksinkertaisesti vain juosta paikasta toiseen käskystäsi? Sinulla on pakko olla jokin juju, kuulostaa liian yksinkertaiselta." Suippokorva jatkoi heti perään ja katsahti viimein Mardukiin epäilevänä, asettaen kädet lanteilleen. Häntä ei henkilökohtaisesti kiinnostanut, mitä Aran hänestä tuumaisi, niin kauan kuin pysyi kuitenkin vihreän puolella eikä joutuisi sen suuremmin vainutuksi. Aaronilla oli yleinen käsitys, ettei haltiat juuri puuttuneet lohikäärmeiden tekemisiin ja toisin päin, joten välit Oraakkelin ja Aranin välillä oli hänen kaltaiselleen tavalliselle maan tallaajalle harmaan peitossa.
"Mitä jos joudun vaikeuksiin jonkin muun ihmeen kautta? En välttämättä välitä heittää henkeäni tämän takia, jonka myötä ironisesti olisin saanut takaisin haltiavuoteni." Kävi epäsuora muistutus kuinka haltia oli itsessään melko taidoton, mikäli Marduk hänet halusi pestata, joutui tämä kaitsimaan häntä alituiseen tai keksimään jotain muuta.


Selityksensä lomassa papitar saattoi kuulla kuinka haarniska riisuuntui pala palalta, kartoittaen kuinka kauan kenraali olisi vielä tämän kanssa kiireinen. Peltiä ei kuitenkaan kestänyt loputtomiin, jolloin Ophelia sai tuntea mitä tuomitsevimman tuijotuksen päälaellaan ja sitä mukaan sanelu siitä, miten hänen tekonsa tulisivat vaikuttamaan väleihin kaikkialla kuningaskunnassa, mikäli tieto pääsisi leviämään. Nämä sanat potkaisivat täydellä voimalla vasten vatsaa, saaden Ophelian ensin kyyristymään, mutta pian romahtamaan polvilleen. Paineen vuoksi estynyt hengitys ja varova sanattomuus purkaantui epämääräiseksi ulvahdukseksi, kyynelten karatessa pitkin kasvoja ja nenänvartta alas. Nyrkkiin puristettu käsi painautui vasten rintaa, toisen ottaessa tukea kylmästä lattiasta.
"Tiedän! Tiedän sen!!" Papitar itki, sanojen kuulostaen enemmän vinkunalta kuin miltään kuuluvalta.
"Tiedän, kuinka paha tilanne on, tiedän, että olin itsekäs ja typerä! Tämä voisi tuhota kaiken, mutta ilman sitäkin olen jo pettänyt sinut ja koko kuningaskunnan! Pistin lopun sille kaikelle liian myöhään, mutta en olisi saanut antaa sen tapahtua ollenkaan..!" Ääni meinasi loppua, tytön itkiessä tunnustuksia tekemästä vääryydestään, muuttaen asentoaan muistuttamaan mitä matalinta polvistumista kohden kenraalia, pään painautuessa yhä vain alemmaksi. Hän olisi voinut pestä lattian kyynelillään, nuolla sen vaikka, mitä tahansa, että saisi edes osittain anteeksi, pitää ehkä asemansa jolla hänet, tavallisen ruttokylän tyttö oltiin siunattu.
"Pyydän! Anna anteeksi, olin heikko! En sano, että ansaitsisin sitä, mutta en tiedä enää mitä minulla on enää tehtävissä." Ophelia hiljeni sanoissa, mutta itku joka hänen sisimmistään sikisi ei ollut kaunista neidon kyynelehtimistä. Mikäli ovi huoneen ja käytävän välillä ei olisi ollut niin paksu, olisi se kajannut pitkälle, papittaren tuntiessa menevänsä yhä enemmän kippuraan häpeästä.

//KOKO PENTUEEN PISTÄN SINUT ADOPTOIMAAN, NIITÄ RAKASTAT, SYYLIÄ AINA PUSSAAT ENNENKUN LUET ILTASADUN//

[Aksutar]

Marduk antoi Aaronin jälleen puhua, virnuillen ja jopa naurahdellen nuoremman sanojenvälistä silloin tällöin. Hän ei nähnyt syytä keskeyttää haltiaa, joka niin kovin tomerasti oli käynyt nousemaan ylös puheidensa lomasta, saaden liskonpuolikkaan nojautumaan kauemmaksi itsestään. Hyviä pointteja suippokorva kuitenkin esiin toi, ei tuo sentään niin tyhmä ollut että suoraa sopimukseen hyppäisi sen pahemmin kyseenalaistamatta etuja ja haittoja. Hienoa, juuri tuollaista nuorukaista Marduk tarvitsi itselleen.
"Aaah mutta Aaron, mikään tässä maailmassa ei ole yksinkertaista, siinä olet oikeassa" Vanhus aloitti lopulta nousten ylös, samalla muuttaen muotonsa tuohon tavanomaisempaan ihmismuotoon "Juju jos toinenkin sopimukseen tietenkin liittyisi, mutta usko pois, sinä tulet hyötymään siitä loppupeleissä enemmän mitä minä".

"Minä... Haluan vain ärsyttää kuningastasi. Hän vihaa minua sydämensä pohjasta ja jos hankin välikädeksi, viestinviejäksi jonkun kaltaisesi ei-niin-ihastuttavan nuorukaisen, saisin ärsytettyä häntä entisestään. Sinun tarvitsisi vain viedä viestejä tahoille, joille haluan sinun niitä toimittavan. Lähinnä haltioiden keskuudessa, tietenkään en pistäisi sinua viemään viestiä minnekään, minne sitä et todellakaan elävänä saisi toimitettua.... Ellet sitten kävisi uhmaamaan minua" Vanhus aloitti selittämisensä, kävellessään verkkaisen ontuvasti, mutta silti yhtä arvokkaasti lähemmäksi haltianuorukaista "Olisit minun ääneni kansasi keskuudessa. Edustaisit minua, olisit minun alaiseni ja samalla minun suojeluksessani. Kukaan ei sinuun saisi koskea tai sinua vahingoittaa tai saisi vastata siitä suoraan minulle... Ja usko pois, jos joku sinua haluaisi satuttaa, minä kyllä tietäisin siitä etukäteen".
"Vaikeuksiin sinä todellakin joudut. Mutta kuten sanottu, mitään harmia sinulle ei tapahdu. Et menetä henkeäsi, niin kauan kuin se minusta riippuu... Ja ottaen huomioon ikäni ja kokemukseni, voit olettaa, että tulet elämään pitkän ja hyvän elämän, haltioiden mittapuulla" Kaapunsa taskusta vanhus kävi kaivelemaan esiin piipun, jonka sytytti nopealla sormiennapsautuksella ennen kuin nosti huulilleen. Ajankiitäjälle oli jo ajat sitten kehittynyt tapa piipunpoltteluun ja juuri nyt tuo näytti hyvältä puuhalta täällä kylmässä yöpakkasessa "Saisit myös tietenkin palkkaa, kaiken muun velkasi päälle. Valuuttaa, vaurautta, jotta voisit elää mukavasti missä haluat. Antaisin sinulle myös amuletin, jonka avulla pystyt siirtymään tutusta paikasta toiseen pelkän ajatuksen voimalla... Näin toimittaisit asioita nopeammin ja pääsisit paikalta myös pois, mikäli tiukka tilanne meinaa tulla".

"Muuta en sinulta halua. Toimita viestini, toimi alaisenani, juoksupoikanani ja tottele. Vastalahjaksi saat takaisin pitkän ikäsi, vaurautta ja asemaa yhteiskunnassa jos toisessakin... Loppujen lopuksi, kuka uskaltaisi käydä uhmaamaan itse vanhimman sanansaattajaa? Lisäksi voimme sopimuksen myötä neuvotella lisäpalveluksista puolin jos toisinkin, mikäli tarve" Oraakkeli veti piipusta pitkän henkäyksen jos toisenkin, ennen kuin kävi tarjoamaan piippuaan Aaronin puoleen "Miltä kuulostaa Aaron, puusepän poika?".


Tuima katse suorastaan vaati papittarelta vastauksia, jotka alkoivat pian kuulua. Tyttö romahti täysin, käyden lankeamaan polvilleen itkemään ja anomaan, kertoen tiedostavansa virheensä ja katuvansa niitä suuresti. Constantine oli vihainen. Niin pirun vihainen. Mutta... Jostain syystä hän alkoi myös ymmärtämään papitarta. Tuo oli nuori, typerä, naiivi. Tuo ei ollut edes toistakymmentä vuotta elänyt ja selvästi katui tekojaan, joiden tähden hänet voisi helpostikin passittaa hirttopuuhun. Constantine tosin epäili sitä, Hänen korkeutensa tuskin antaisi kenenkään mestauttaa papitarta, varsinkaan moisista syistä.
Kyseessä oli vain nuorten typeryyttä. Samaa, johon jokainen aikanaan syyllistyi. Olivathan hänen omat lapsensa tehneet jotain tyhmää. Ja tekivät yhä. Nuorin Fritzin tyttäristä - Edith - oli samanikäinen mitä papitar - tai siltä se ainakin vaikutti - ja se tyttö jos joku teki tyhmiä asioita silloin tällöin. Vaikkakin, ne tyhmyydet eivät olleet verrattavissa papittaren tekoihin. Fritzin tytär saattoi ihastua maalaispoikiin tai kerjäläisiin ja mennä tapaamaan näitä yömyöhään kaupungilla, mikä sinällään oli jo typerää ja vaarallista, mutta sentään tyttärensä ei haltioiden tai taruolentojen kanssa veljeillyt. Toisin kuin Papitar.

Constantine katsoi eteensä langennutta papitarta, joka anoi anteeksiantoa itkien. Fritz oli hiljaa, yllättäen. Kenraali ei sanonut mitään hetkeen, kunnes huokaisi syvään, närkästyneesti.
"Kuinka moni tietää tästä..." Kenraali kysyi nyt rauhallisemmalla äänellä, mutta selvästi yhä vihaisena "Kerro, että minä ja kaksi sotilastani ovat ainoat, jotka asiasta nyt tietävät".
Constantine todellakin toivoi, että he olivat ainoat. Mikäli joku muu tietäisi, alkaisi hovin asiat olla todellakin vinksallaan. Kenraali ei halunnut uskoa, että hovista löytyi muita, jotka piilottelivat tällaista salaisuutta! Joskin... Mitä sitä saattoi olettaa hovilta, jossa Eliitit olivat nykyään kyseenalaistettavia, velho oli harvinaisen epämääräinen ja neuvonantajan oli demoni....



// EN PUSUTA! SYYLÄSI SAAT PITÄÄ! PIENET SYYLÄPALLOT PALUUPOSTILLA PISTÄN TAKAISIN! SINNE SINUN NURKKIIN PYÖRIMÄÄN! SINUN ILTASATUJA KUUNTELEMAAN! MAISTA VÄHÄN SYYLÄÄ! VÄHÄN NUOLAISET SITÄ SYYLÄÄ NYT //

[Ivy]

Oraakkeli myönsi, että sopimuksessa olisi juju jos toinenkin, muttei sen enempää syventynyt niihin, eikä Aaronia ainakaan vielä kiinnostanut tai epäilyttänyt tarpeeksi käydä kaivelemaan mitään ulos. Tämä tunnusti haluavansa vain ja ainoastaan ärsyttää Arania siinä sivussa, mitä Aaron toimi. Tämä paljastui mielenkiintoisemmaksi, kuin mitä Aaron oli osannut ennalta arvata. Hän oli aina ollut siinä käsityksessä, ettei Oraakkeli asioinut keidenkään keskuudessa juuri ollenkaan, mutta nyt tämä kaipasi viestinviejää. Haltiapoika ei juuri reagoinut liskon muodonmuutokseen, tuntui se kuitenkin ehkä vähän mukavammalta puhua jollekin humaanisemman näköiselle olennolle kuin kuoppasilmäiselle sekasikiölle. Mitä enemmän vanhus puhui... Sitä enemmän sopimus kävi kuulostamaan etujen täytteiseltä. Hänelle ei koituisi harmia oli yhtä kuin hän ei tulisi heittämään veiviään ja parhaassa mahdollisessa tapauksessa ei edes sairastuisi. Lupaus hyvästä ja pitkästä elämästä kävi myös mainituksi. Mitä pidemmälle vanhin pääsi sanoissaan, sitä enemmän ärtyneisyys huuhtoutui pois haltian kasvoilta, jättäen jälkeensä lapsenomaisen lumoutuneisuuden, tämän lyödessä häntä ällikällä. Vastaus tuli myös kysymykseen, mitä Aaron ei ollut ehtinyt esittää; raha. Nyt alkoi hymy syntyä, pesti ei olisi vain ikuista orjuutta haltiavuosia vastaan, vaan siitä sai oikeata rahaa, kuten tavallisesta työstä? Työstä jota Aaron oli alunperin lähtenyt hakemaan aroilta pois piilopaikasta, joka oli osoittautunut hankalaksi kaikkien uusasukkaiden johdosta.

Etusormi kävi hivelemään ylähuulta, peittelemään pienesti haltiapojan yhä kasvavaa hymyä, joka näkyi jo pelkistä silmistä. Hän saisi jopa avitusta työhönsä amuletin avulla, jolloin hänen ei kirjaimellisesti tarvinnut hilauttaa omaa persettään mihinkään suuntaan itse saadakseen tämän kaiken! Ja lisää, niin antoi vanhus ymmärtää.
Aaron antoi paussia Mardukin ja hänen sanojensa välille, jääden hetkeksi miettimään oliko sopimuksessa yksinkertaisesti mitään haitta puolia?

Nopea sipaisu hihalla ohitse nenän ja kuuluva niiskaus, ennen kuin suippokorva nosti katseensa nyt piippua polttelevaan lohikäärmeeseen, nojautuen ylös tätä kohden, lähellä vallata tämän henkilökohtaista tilaa.
"Et juksaa? Olet tosissasi?" Aaron kysyi, hymyillen nyt avoimesti, nostaen pian kätensä ylös ja käännähti kävelemään pois pari askelta naurahtaen ja läiskäisten kämmenensä koukistuneisiin polviin, jatkaen katkonaista naurahtelua nyt kyykyssä. Miksi hänelle kävi tällainen tuuri? Aaron ei välittänyt! Hän voisi elää mukavasti, syödä juustoa ehkä peräti joka aterialla? Ylipäätään saada kunnollisia aterioita? Majapaikka ilman sen suurempaa ponnistelua? Hän voisi lähettää osan kotiin, todistaa perheelle, että hän pärjäsi. Veljet lakkaisivat uhkailemasta hakea hänet pois ennen kuin hän kuolisi ojaan. Äiti ei enää murehtisi... Miksi hän ei ottaisi tästä tilaisuudesta kiinni? Haltianuorukaisen silmät loistivat, Taskarin kynnet, jotka olivat kipunneet kättä pitkin takaisin niskalle ei tuntunut missään, hymy oli harvinaisen herkässä.
Aaron hieraisi kasvojaan, ettei virnuilisi niin kovin, nousten jälleen koukkupolviltaan, käännähtäen sitten sulavasti takaisin Oraakkelin puoleen.
"Sinä varmaan tiedät tämän jo etukäteen, mutta en tiedä syytä, miksi en kieltäytyisi tältä sopimukselta. Minne allekirjoitan?" Haltianuorukainen virnisti.



Sydäntä puristi. Sen tunnustelemiseen Ophelia hetkeksi keskittyi, yrittäen samalla tukahduttaa itkuaan parhaansa mukaan, otsan osuessa melkein itse lattiaan. Hän oli jo unohtanut mitä oli sanonut, mieleen noustessa lisää tapoja pyytää anteeksi ja nöyristellä kuin maanmatonen, mutta piti hampaat yhdessä, tuskaillen odottaen siinä hiljaisuudessa, mitä tuli tapahtuvan. Häntä kadutti niin pirusti, nyt tässä hetkessä, toisin kuin kaikkina niinä kertoina joina oli haltiaa mennyt tapaamaan. Jolle hän oli avautunut, jakanut henkilökohtaisia asioita, jonka soittoa oli puunkotvassa kuunnellut, jota oli suudellut samaisen puun juurella. Kaikki se kostautui nyt ja hän saattoi vain hyväksyä seuraukset ailahdukseltaan. Ophelia oli ehtinyt hiljentymään hiukan, Constantinen jälleen puhuessa, tällä kertaa rauhallisemmin... Ophelia nostatti kehoaan hiukan lattian rajasta, pudistellen päätään.
"Ei kukaan, en ole kertonut kenellekään. Lähdin aina pimeän tullen, kenenkään ei olisi pitänyt huomata poistumistani." Kuului vastaus, jokseenkin pikaisesti lausuttuna Ophelian alkaessa ottamaan enemmän henkeä äskeiseltä paastoltaan, tämän suoristaessa yhä enemmän selkäänsä istuen lopulta polvillaan saadakseen paremmin ilmaa, käden tunnustellen samalla sydämen tykytystä. Kenraalin silmiin, ei kuitenkaan tohdittu katsoa.

//MIKSI ET RAKASTA SYYLÄ LASTA, SISÄSIISTI ON! IKINÄ ET VALTAA MAAILMAA TOLLA ASENTEELLA. SOTUREIKSI KASVATAN GEENIMUTAATIONI.//