Su Tammi 04, 2015 1:30 Kirjoittaja Ivy
Oraakkeli vaikutti pääpiirteittäin vilpittömältä. Haltianuorukaisen mielen syvyyksistä kuitenkin pulppusi se mahdollisuus, että sopimukseen sisältyi jokin mainitsematon juju, kuten Marduk oli jo aikaisemmin myöntänytkin. Mutta kuin paha se voisi olla? Kuinka haasteellinen? Häneltä hädin tuskin pystyi odottamaan mitään vaikeaa ja kerta hänelle ei voisi tapahtua mitään pahaa, se tuskin oli mitään kovin vakavaa. Aaron oli jo valmiina ojentamaan kättänsä kohden sokeaa vanhusta, pysähtyen kuitenkin kuuntelemaan, tämän… Jostain syystä karsien vähän hunajaa pois tästä sopimuksesta. Ei voisi peruuttaa, olisi koko loppu elämänsä tässä pestissä? Sitä oli vaikea näin äkkiseltään käsittää, kuitenkaan Mardukin käyden ei niin hienovaraisesti mainitsemaan, että ainoa harmi jonka hän tulisi kohtaamaan, olisi silloin, mikäli pettäisi lohikäärmeen, tunsi haltiapoika pientä emmintää. Toisin sanoen hän olisi Oraakkelin omistuksessa koko loppuelämänsä? Se olisi tietenkin hyvin leppoisaa eloa ja turvallista… Eikö siihen kaikki pyrkinyt? Jotkut tekivät raskaita hommia koko elämänsä ja olivat kiitollisia, mikäli saivat uudet kengät vuodessa… Aaron halusi lyödä kättä päälle, mutta oli selvästi jälleen vakavoituneempi, tuijottaen vanhimman ojennettua kättä… Lopulta kuitenkin tarttuen siihen omallaan. Reipas puristus, ja nyökkäys kohden Oraakkelia, solmien näin sopimuksen, näki tuo sen sitten tai ei. Ei tämä voinut olla niin paha? Vaikkei hänellä ollut niin hyviä välejä tämän lohikäärmeen kanssa, tuskin pieni kunnioituksen osoittaminen tätä kohtaan niin kipeää tekisi, sen näki ajan kanssa.
”Pidä palkka hyvänä, niin emme törmää moiseen ongelmaan” Aaron hymähti, päästän irti tämän kädestä ja peruutti.
”Haluan kuitenkin jotain sopivaa uudelle viralleni” Haltianuorukaisen sormet kävivät rummuttamaan tämän siloista leukaa.
”Jotain joka kielii asemastani muille, joka antaa jo merkin siitä, ettei minulle kannata ryttyillä.” Aaronista virkapuku olisi hieno juttu, hänellä ei ole koskaan ollut sellaista ja oli ollut jo kauan kateellinen veljilleen näiden virantoimitus asusta, vaikkeivät ne olleetkaan suuren standartin omaavia. Näidenkin ollessa lähinnä vain armeijan hantti hommissa, eivätkä olleet osallistuneet varsinaiseen taisteluun edeltävässä sodassa.
”Kuitenkin ennen mitään… Virkapukua tai Ikävuosieni palauttamista, vaikka sen antaminen olikin niin mukava ja kiehtova kokemus…” Kävi haltiapoikaa puistattamaan muistellessa sitä sairasta tunnetta, jonka oli kokenut iästään luovuttaessa ja hiljentyi hetkeksi. Pitäisikö hänen välittää? Olisiko se typerää häneltä edes pohtia moista? Ehkä hän oli heikko ja halusi tietää, ettei hän miettisi asiaa läpi öiden.
”…Haluan tietää miten Ophelialle kävi tämän kaiken jälkeen, pärjääkö hän?” Haltiapoika hieraisi niskaansa, häiriköiden pientä lemmikkiään, joka liikahteli jo valmiiksi levottomana, katsoen silmäkulmastaan vanhukseen, odottaen tämän näkevän nykyisen, siinä missä tulevan.
Papitar niiskahteli hiljakseen, kehtaamatta enää pitää suurempaa ääntä itsestään. Pyyhkiessään kyyneliään hihaansa, tajuten puolessa välissä kaivaa nenäliinan taskustaan, kävi kenraali puhumaan, kysyen jälleen pedosta… Ophelia ei sanonut vielä mitään, seuraten vaisusti katseellaan kenraalin etenemistä työpöydälle kaivelemaan laseja ja pulloa… Nuorinainen ymmärsi viimein nousta luhistukseltaan, hiljalleen hivuttautuessaan ylös lattialta, kääntyen Constantinen puoleen tämän työntäessä lasia häntä kohden. Hän katseli lasia hetken alakuloisena, ottaen kuitenkin kohteliaasti tämän käteen, nostaen sitten katseensa vanhempaan, joka oli ilmeisesti pahimmalta reaktiolta valmis kuulemaan koko tarinan. Ophelia ei tiennyt miten aloittaa… Miten tämä oli saanut alkunsa, oli oma pitkä tarinansa. neste lasissa kävi hieman houkuttelevaksi. Siispä papitar kävi siemaisemaan pienesti viskiä, ikään kuin rohkaisu ryyppynä. Saatuaan kurkkua polttelevan kulauksen alas, kävi papitar kertomaan, kuinka oli tavannut haltiapojan vuosia takaperin, kuinka tämä oli osoittanut kiinnostusta häneen ja kuinka hän oli lopulta suostunut tapaamaan tuota krtaalleen, silloin vain tyhmää uteliaisuuttaan. Kädet, jotka pitelivät viskilasia, tärisivät eikä Ophelia pystynyt kertomaan tarinaansa ja katsoa kenraalia samalla silmiin. Tapailu oli harvinaista ja aikaa ennen kunnollisen sodan puhkeamista.
Tarina kehittyi pisteeseen, jolloin hän joutui vanhimman lohikäärmeen kidnapattavaksi, kuinka hän oli ollut vangittuna tämän luolassa useamman päivän ilman mitään tapaa kertoa kenellekään olinpaikastaan. Aaron astui kuvioihin nopeasti, papitar kertoi kuinka haltiapoika oli tehnyt sopimuksen lohikäärmeen kanssa ja menettänyt pitkän ikänsä hänen vapauttamiseksi, kuinka tapailu oli siitä sitten jatkunut ja… kehittynyt pisteeseen, jolloin haltia oli ehdottanut tämän karkaamista.
”Tänään kuitenkin… Olin päättänyt päättää sen kaiken… Välien kiristyessä hovissa tiesin, että tapailuni aiheuttaisi suurta vahinkoa kaikille. Olin naiivi aloittaessani sen. Uskoin, etten aiheuttaisi kenellekään harmia.” Ophelia kävi selittämään, kehtaamatta ottaa uutta kulausta. Hän ei maininnut Aaronin nimeä, Fritzille se tuskin merkitsi mitään. Asiat mitä hän oli jakanut haltian kanssa tuntuivat myös sivuseikoilta, mutta jälleen rivien välistä pystyi lukemaan, että Ophelia oli saanut siitä jotakin, mikä oli johtanut romanttisempaan suhteeseen.
”Niin moni kehuu ja ylistää minua, mutta todellisuudessa osaan olla oikea typerys…” Tyttö kävi nopeasti pyyhkäisemään silmäkulmaansa.
”Vannon, tämä on totuus… En halunnut lähteä hovista, ymmärsin asian vakavuuden liian myöhään mutta… Haluan uskoa, että olen oppinut virheestäni.” Ophelia kävi laskemaan lasin takaisin pöydälle, nostaen punoittavat kasvonsa katsomaan kenraalin.
”Minun pitäisi olla se, jolle ihmiset voivat tulla tunnustamaan syntinsä, johon he voivat nojautua ja johon luottaa. Mutta sinä… Lupasit kuunnella vastineeksi minun huoliani, mikäli niitä tulisi, enkä koskaan tullut.” Tuolin hakeminen tuskin olisi ollut vaivalloista, mutta Ophelia tunsi itsensä liian nöyräksi, käydessään istumaan polvilleen, tällä kertaa rauhallisesti laskeutuen lattialle ja varovasti asettaessaan kämmenensä kenraalin toiselle polvelle, sormien kutoessa toisiinsa kiinni ja samalla silmäillen kuinka vihainen Fritz oli.
”Olet selvästi pettynyt, oikeutetusti niin… Mutta olenko menettänyt luottamuksesi?” Papittaren otsa laskeutui, painautumaan vasten kenraalin polvea, tuntiessaan uuden lohduttoman itkuryöpyn pyrkivän pinnalle.
”Aiotko kertoa Henrylle? Joudunko lähtemään pois? En kestäisi sitä, mutta samalla olen onnekas jos saan pitää edes henkeni…!” Tähän asti rauhallinen, vaisuhko äänensävy muuttui suuren sisäänhengityksen kautta kuuluvammaksi, tytön lähtiessä itkemään tukahdettua itkua vasten tämän polvea.
//Hienosti voivat tartuttaa syyliä ja syöpää kaikkiin arkivihollisiisi! Tilaa nyt oma syyläpentusi! Vain 9,99 numerosta 1234-Ivytin-69//