Life line, down the drain

[Aksutar]

Mitä pidemmälle vanhus päässi sopimusehdoissaan, sitä tyytyväisemmältä alkoi suippokorvainen vaikuttamaan. Eikä suotta, typeryshän se olisi, joka näistä ehdoista kävisi kieltäytymään. Typerys tai itsepäinen idiootti. Aaron saattoi lukeutua näihin kahteen kategoriaan, mutta tässä tapauksessa ei nuorukainen kauaa näyttänyt harkitsevan. Marduk oli kuitenkin valmis antamaan nuorukaiselle kaiken ajan, mitä hän saattaisi tarvita päätöksen teossa. Ja jos vastaus olisi ollut kieltävä - kuten ehkä jossain yhteydessä - olisi Aaron saattanut "vahingossa" lennähtää jyrkänteeltä alas ja Ajankiitäjä kadonnut paikalta sen sileän tien.
Loppujen lopuksi Aaron kävi kuitenkin kyselemään, juksasiko vanhus häntä vai ei. Myhäillen Archelaus kävi pudistamaan päätä samalla kun haltia kävi kauemmaksi naureskelemaan kovinkin tyytyväisenä sopimuksen ehtoihin.
Ei tuo tainnut tietää mihin loppujen lopuksi ryhtyi, mutta eiköhän sekin kävisi selväksi nuorelle ennemmin tai myöhemmin. Toisaalta, ottaen huomioon toisen nykytilanteen, oliko tämän parempaa tilaisuutta tarjolla? Ei. Ja jos Aaron kieltäytyisi, ei Marduk toista tilaisuutta soisi.

Puusepän poika kävi kuitenkin ääneen sanomaan myöntävän vastauksen, saaden vanhuksen virnistämään erittäin tyytyväisenä.
"Muuta sinun ei tarvitse tehdä, kuin iskeä kättä päälle. Mutta varoitan. Sinulla ei ole mahdollisuutta peruuttaa sopimusta. Sinulla ei ole mahdollisuutta kieltäytyä tehtävistäsi. Niskoittelu ja kieltäytyminen johtaa vain kuolemaasi. Et voi paeta, et voi päättää sopimusta. Olet koko loppuelämäsi tässä asemassa" Vanhus kävi kertomaan sopimuksen varjopuolista, jättämättä kuitenkin mainitsematta mahdollisuutta neuvotella asioista tulevaisuudessa. Sitä Aaronin ei nyt pitänyt tietää, tai näin Marduk ajatteli.
"Niin kauan kuin olet uskollinen minulle ja teet kuten käsken, minä pidän huolen että sinä pysyt elossa... Ja hyvissä voimissa" Lohikäärme lisäsi, ojentaen nyt oikean kätensä kohden nuorukaista kättelyn, sopimuksen solmimisen merkkinä.


Constantine tuijotti papitarta kovinkin tuimana, odottaen tuolta vastausta. Kuulemma kukaan muu ei tästä tiennyt, papitar oli pitänyt huolen siitä, ettei kukaan ollut häntä nähnyt kun lähti tapaamaan salarakastaan. No, eihän Constantinekaan miehineen olisi ollut huomannut papitarta tänä iltana, jos tuo ei olisi käyttänyt valoa luovia voimiaan. Joten, ehkä tyttö puhui totta.
Papitar näytti myös kovinkin katuvalta tekojensa suhteen. Ei kukaan valehteleva petturi noin osaisi näytellä. Ja kuten todettu, ehkä tämä kaikki oli nuoruuden typeryyttä. Ophelian sanojen mukaan kaikki oli nyt ohi ja mikään ei tulisi jatkumaan. Fritz todellakin halusi uskoa tuota, mutta pieni ääni takaraivossa käski olla luottamatta... ainakaan täysin. Ajat olivat väärät, arvaamattomat ja kehenkään ei kannattanut luottaa täysin. Ei edes Papittareen... näemmä.

Kenraali pysyi hiljaisena hetken, kunnes murahti pienesti, pitkästi.
"Mitä se peto teki paikalla..." Vanhus aloitti nyt huomattavasti rauhallisemmin, lempeämmin, joskin äänestä yhä kuului se pieni kiukkuisuus, peräti jopa pettymys nuorempaan.
"Sinulla on paljon selitettävää... Ja minulla on paljon aikaa. Joten ala selittämään" Kenraali jatkoi, samalla kun käveli työpöytänsä ääreen ja kävi kaivelemaan pöytäkaapista esiin viskipullon, sekä kaksi lasia. Lasit täytettiin ja toista käytiin työntämään pöydänpintaa pitkin lähemmäksi Papitarta, samalla kun kenraali istahti alas työpöydän tuolille ja otti toisen lasin omaan käteensä.



//EN HALUA SYYLÄ LASTA SUOTANA! EN HALUA SOTILAIKSI MITÄÄN SYYLÄSYÖPÄLÄISIÄ! PIDÄ HYVÄNÄSI //

[Ivy]

Oraakkeli vaikutti pääpiirteittäin vilpittömältä. Haltianuorukaisen mielen syvyyksistä kuitenkin pulppusi se mahdollisuus, että sopimukseen sisältyi jokin mainitsematon juju, kuten Marduk oli jo aikaisemmin myöntänytkin. Mutta kuin paha se voisi olla? Kuinka haasteellinen? Häneltä hädin tuskin pystyi odottamaan mitään vaikeaa ja kerta hänelle ei voisi tapahtua mitään pahaa, se tuskin oli mitään kovin vakavaa. Aaron oli jo valmiina ojentamaan kättänsä kohden sokeaa vanhusta, pysähtyen kuitenkin kuuntelemaan, tämän… Jostain syystä karsien vähän hunajaa pois tästä sopimuksesta. Ei voisi peruuttaa, olisi koko loppu elämänsä tässä pestissä? Sitä oli vaikea näin äkkiseltään käsittää, kuitenkaan Mardukin käyden ei niin hienovaraisesti mainitsemaan, että ainoa harmi jonka hän tulisi kohtaamaan, olisi silloin, mikäli pettäisi lohikäärmeen, tunsi haltiapoika pientä emmintää. Toisin sanoen hän olisi Oraakkelin omistuksessa koko loppuelämänsä? Se olisi tietenkin hyvin leppoisaa eloa ja turvallista… Eikö siihen kaikki pyrkinyt? Jotkut tekivät raskaita hommia koko elämänsä ja olivat kiitollisia, mikäli saivat uudet kengät vuodessa… Aaron halusi lyödä kättä päälle, mutta oli selvästi jälleen vakavoituneempi, tuijottaen vanhimman ojennettua kättä… Lopulta kuitenkin tarttuen siihen omallaan. Reipas puristus, ja nyökkäys kohden Oraakkelia, solmien näin sopimuksen, näki tuo sen sitten tai ei. Ei tämä voinut olla niin paha? Vaikkei hänellä ollut niin hyviä välejä tämän lohikäärmeen kanssa, tuskin pieni kunnioituksen osoittaminen tätä kohtaan niin kipeää tekisi, sen näki ajan kanssa.

”Pidä palkka hyvänä, niin emme törmää moiseen ongelmaan” Aaron hymähti, päästän irti tämän kädestä ja peruutti.
”Haluan kuitenkin jotain sopivaa uudelle viralleni” Haltianuorukaisen sormet kävivät rummuttamaan tämän siloista leukaa.
”Jotain joka kielii asemastani muille, joka antaa jo merkin siitä, ettei minulle kannata ryttyillä.” Aaronista virkapuku olisi hieno juttu, hänellä ei ole koskaan ollut sellaista ja oli ollut jo kauan kateellinen veljilleen näiden virantoimitus asusta, vaikkeivät ne olleetkaan suuren standartin omaavia. Näidenkin ollessa lähinnä vain armeijan hantti hommissa, eivätkä olleet osallistuneet varsinaiseen taisteluun edeltävässä sodassa.
”Kuitenkin ennen mitään… Virkapukua tai Ikävuosieni palauttamista, vaikka sen antaminen olikin niin mukava ja kiehtova kokemus…” Kävi haltiapoikaa puistattamaan muistellessa sitä sairasta tunnetta, jonka oli kokenut iästään luovuttaessa ja hiljentyi hetkeksi. Pitäisikö hänen välittää? Olisiko se typerää häneltä edes pohtia moista? Ehkä hän oli heikko ja halusi tietää, ettei hän miettisi asiaa läpi öiden.
”…Haluan tietää miten Ophelialle kävi tämän kaiken jälkeen, pärjääkö hän?” Haltiapoika hieraisi niskaansa, häiriköiden pientä lemmikkiään, joka liikahteli jo valmiiksi levottomana, katsoen silmäkulmastaan vanhukseen, odottaen tämän näkevän nykyisen, siinä missä tulevan.

Papitar niiskahteli hiljakseen, kehtaamatta enää pitää suurempaa ääntä itsestään. Pyyhkiessään kyyneliään hihaansa, tajuten puolessa välissä kaivaa nenäliinan taskustaan, kävi kenraali puhumaan, kysyen jälleen pedosta… Ophelia ei sanonut vielä mitään, seuraten vaisusti katseellaan kenraalin etenemistä työpöydälle kaivelemaan laseja ja pulloa… Nuorinainen ymmärsi viimein nousta luhistukseltaan, hiljalleen hivuttautuessaan ylös lattialta, kääntyen Constantinen puoleen tämän työntäessä lasia häntä kohden. Hän katseli lasia hetken alakuloisena, ottaen kuitenkin kohteliaasti tämän käteen, nostaen sitten katseensa vanhempaan, joka oli ilmeisesti pahimmalta reaktiolta valmis kuulemaan koko tarinan. Ophelia ei tiennyt miten aloittaa… Miten tämä oli saanut alkunsa, oli oma pitkä tarinansa. neste lasissa kävi hieman houkuttelevaksi. Siispä papitar kävi siemaisemaan pienesti viskiä, ikään kuin rohkaisu ryyppynä. Saatuaan kurkkua polttelevan kulauksen alas, kävi papitar kertomaan, kuinka oli tavannut haltiapojan vuosia takaperin, kuinka tämä oli osoittanut kiinnostusta häneen ja kuinka hän oli lopulta suostunut tapaamaan tuota krtaalleen, silloin vain tyhmää uteliaisuuttaan. Kädet, jotka pitelivät viskilasia, tärisivät eikä Ophelia pystynyt kertomaan tarinaansa ja katsoa kenraalia samalla silmiin. Tapailu oli harvinaista ja aikaa ennen kunnollisen sodan puhkeamista.
Tarina kehittyi pisteeseen, jolloin hän joutui vanhimman lohikäärmeen kidnapattavaksi, kuinka hän oli ollut vangittuna tämän luolassa useamman päivän ilman mitään tapaa kertoa kenellekään olinpaikastaan. Aaron astui kuvioihin nopeasti, papitar kertoi kuinka haltiapoika oli tehnyt sopimuksen lohikäärmeen kanssa ja menettänyt pitkän ikänsä hänen vapauttamiseksi, kuinka tapailu oli siitä sitten jatkunut ja… kehittynyt pisteeseen, jolloin haltia oli ehdottanut tämän karkaamista.

”Tänään kuitenkin… Olin päättänyt päättää sen kaiken… Välien kiristyessä hovissa tiesin, että tapailuni aiheuttaisi suurta vahinkoa kaikille. Olin naiivi aloittaessani sen. Uskoin, etten aiheuttaisi kenellekään harmia.” Ophelia kävi selittämään, kehtaamatta ottaa uutta kulausta. Hän ei maininnut Aaronin nimeä, Fritzille se tuskin merkitsi mitään. Asiat mitä hän oli jakanut haltian kanssa tuntuivat myös sivuseikoilta, mutta jälleen rivien välistä pystyi lukemaan, että Ophelia oli saanut siitä jotakin, mikä oli johtanut romanttisempaan suhteeseen.
”Niin moni kehuu ja ylistää minua, mutta todellisuudessa osaan olla oikea typerys…” Tyttö kävi nopeasti pyyhkäisemään silmäkulmaansa.
”Vannon, tämä on totuus… En halunnut lähteä hovista, ymmärsin asian vakavuuden liian myöhään mutta… Haluan uskoa, että olen oppinut virheestäni.” Ophelia kävi laskemaan lasin takaisin pöydälle, nostaen punoittavat kasvonsa katsomaan kenraalin.
”Minun pitäisi olla se, jolle ihmiset voivat tulla tunnustamaan syntinsä, johon he voivat nojautua ja johon luottaa. Mutta sinä… Lupasit kuunnella vastineeksi minun huoliani, mikäli niitä tulisi, enkä koskaan tullut.” Tuolin hakeminen tuskin olisi ollut vaivalloista, mutta Ophelia tunsi itsensä liian nöyräksi, käydessään istumaan polvilleen, tällä kertaa rauhallisesti laskeutuen lattialle ja varovasti asettaessaan kämmenensä kenraalin toiselle polvelle, sormien kutoessa toisiinsa kiinni ja samalla silmäillen kuinka vihainen Fritz oli.
”Olet selvästi pettynyt, oikeutetusti niin… Mutta olenko menettänyt luottamuksesi?” Papittaren otsa laskeutui, painautumaan vasten kenraalin polvea, tuntiessaan uuden lohduttoman itkuryöpyn pyrkivän pinnalle.

”Aiotko kertoa Henrylle? Joudunko lähtemään pois? En kestäisi sitä, mutta samalla olen onnekas jos saan pitää edes henkeni…!” Tähän asti rauhallinen, vaisuhko äänensävy muuttui suuren sisäänhengityksen kautta kuuluvammaksi, tytön lähtiessä itkemään tukahdettua itkua vasten tämän polvea.

//Hienosti voivat tartuttaa syyliä ja syöpää kaikkiin arkivihollisiisi! Tilaa nyt oma syyläpentusi! Vain 9,99 numerosta 1234-Ivytin-69//

[Aksutar]

Kättä pidettiin ojennettuna kohti haltiaa tuon selvästi vielä harkitessa sopimusta. Luonnollinen reaktio ottaen huomioon äskeiset lisäykset vanhimmalta, typeräähän se olisi suuntapäänä suostua moisiin ja mikäli Aaron ei olisi edes harkinnut, ei Archelaus tuosta olisi halunnut alaistaan. Hän tarvitsi jonkun, joka oli tarpeeksi itsepäinen ja uhmakas, mutta samalla viisas ja varovainen. Vaikkei se viisaus aina näkynytkään päällepäin tästä nuorukaisesta, tiesi Marduk varsin hyvin, ettei Aaron ollut pelkkä rasavilli kakara. Tuo oli kokenut jo yllättävänkin paljon niinkin nuoreksi haltiaksi.
Loppujenlopuksi haltia kävi tarttumaan vanhuksen kuivaan, luisevaan käteen ja kätteli kunnolla sopimuksen merkiksi. Siinä missä Aaron nyökkäsi, nyökkäsi myös sokea tyytyväisesti hymähtäen. Piippu nousi jälleen huulilla käymään, Aaronin käydessä nyt pyytämään jotain uudelle viralleen sopivaa vaatetusta. Siihen Marduk nyökkäili piippua pössytellessään, sen pahemmin sanomatta vastaan mitään.
"Tietenkin viestinviejäni pitää olla edustava ja arvokas, sekä tunnistettava. Älä huoli, minulla on sinulle juuri sopiva asu valmiina" Vanhus virnuili, vakavoituen sitten Aaronin käydessä kyselemään papittaren perään.

"Kyllä hän pärjää" Marduk aloitti vakavalla, mutta jokseenkin isällisenlempeällä äänellä "Kenraali Fritz on pässinpäinen vanha hölmö, mutta hän ei ole ilkeä taikka julma. Papitar kykenee kyllä selittämään tilanteen hänelle siten, ettei tytölle harmia koidu. Kyllä Fritz ymmärtää, on hänelläkin typeriä tyttäriä. Ophelia tulee selviämään ja jatkamaan virkaansa papittarena, ilman sen suurempia ongelmia".
"Mutta nyt, siirtykäämme mielekkäämpään paikkaan keskustelemaan ensimmäisestä tehtävästäsi" Yllättäen vanhus kävi ottamaan nopean askeleen lähemmäksi haltiaa ja tarrasi kiinni tuon ranteesta, jonka myötä kaksikko siirtyi silmänräpäyksestä Aaronin majapaikkaan.
Marduk teki tiensä saman tien huoneessa sijaitsevalle nojatuolille, istahtaen alas kovinkin kodikkaasti.
"Virka-asusi on sängylläsi, kuten myös riipus, jonka avulla pystyt siirtymään paikasta toiseen silmänräpäyksessä" Marduk aloitti selityksensä heti, kun alas oli istahtanut "Voit kuitenkin siirtyä vain paikkoihin, jotka jo ennalta tiedät. En voi siirtyä tuntemattomiin paikkoihin, enkä suosittele kokeilemaan moista... Seuraukset saattavat olla... tuhoisat".


Tuima katse tuijotti yhä vaativasti papitarta, joka lopulta kävi kertomaan tarinansa paremmin. Siinä missä Ophelia puhui, Constantine kuunteli täysin hiljaa, keskeyttämättä. Vähän väliä viskilasi kävi nousemaan kenraalin huulille, kolossin käydessä kertaan jos toiseenkin täyttämään lasinsa papittaren tarinoinnin ohessa. Jos hän jotain nyt tarvitsi, niin ryyppyä. Hermoja rauhoittamaan, tietenkin. Ilmeisesti tuo haltiapoika oli jopa kertaalleen pelastanut papittaren vanhimmalta, uhraten siinä samalla pitkän ikänsä. Ehkä sinällään ihailtava teko tytön tähden, mutta silti, Constantine ei tuntenut minkäänlaista sympatiaa tätä haltiaa kohtaan. Se oli tuntematon ja vaarallinen henkilö niin kauan, kuin toisin todistettiin!
Lopulta Papitar pääsi selityksissään tähän päivään, tuoden esille huolensa hovin tilanteen suhteen. Ilmeisesti papitar oli myös tiedostanut tilanteen ja nähnyt, kuinka vaarallinen ja loppujen lopuksi typerä suhteensa oli sen suippokorvan kanssa. Ja mikä tärkeintä, Ophelia näytti selvästi katuvan tekojaan ja päätöksiään. Ehkä kaikki tämä tosiaan olisi loppunut tänään kenenkään tietämättä, sen suuremmitta draamoitta, ellei Kenraali sotilaineen olisi paikalle sattunut.

Nätisti paikoillaan istunut kenraali kävi pienesti liikahtamaan Ophelian käydessä polvistumaan kenraalin eteen, käyden asettamaan jalkansa vanhemman toiselle polvelle. Harmaa katse katseli nyt alas nuorempaa, joka kyseli nyt, oliko hän menettänyt kenraalin luottamuksen. Constantine ei vastannut mitään, antaen papittaren vielä puhua loppuun, tytön kysellessä nyt tulevastaan hovissa. Tulevaisuudestaan, joka oli nyt lähes kirjaimellisesti kenraalin käsissä. Fritz pysyi pelottavan hiljaisena katsellen alas sinisilmäiseen, ennen kuin hymähti pienesti.
"Minulla on kyllä kokemusta nuorista, tyhmistä ihmisistä" Constantine aloitti syvästi huokaisten "Ehkä me kaikki teemme huonoja päätöksiä silloin tällöin... Me kaikki. Erona on kuitenkin se, että toiset katuvat tekojaan, toiset taas eivät...".
"Sinä.... Selvästi kadut typeriä, vahingollisia päätöksiäsi" Fritz kävi tokaisemaan kovinkin suorasti "En aio kertoa Henrylle... Tai kenellekään muulle. Kunhan tämä ei toistu. Luotan sinuun sen verran, et selvästikään ole typerä nuorinainen. Tai no, typerä sinä olet kun edes suippokorvaista tapailit, mutta... Et selvästikään ole ilkeä. Kadut tekojasi, etkä yritä selitellä tai puolustella niitä. Tiedostat tehneesi väärin ja se jos mikä, on oikein tässä tilanteessa".
Jälleen lasi nousi vierailemaan huulilla, kenraalin pitäessä pienen tauon puheissaan.
"Sitä paitsi" Constantine kävi naurahtamaan nyt viimein, vetäen samalla pienen virneen kasvoilleen "Tämä hovi hajoaisi käsiin ilman papitarta".


//... no... täytyy myöntää, että toi oli aika hyvä myyntipuhe... GIMME 20 OF THEM! //

[Ivy]

Aaronin onneksi, vanhin ei käynyt arvostelemaan hänen kysymystään tai mielenkiintoa ihmisen hyvinvoinnista jolta oli jo saanut rukkaset… Ja jota tuskin tapaisi nyt vähään aikaan jos ikinä ollenkaan. Suippokorva käänsi kasvojaan piiloon, hymyillen pienesti itsekseen saamalleen vastaukselle, eipä siihen ollut mitään lisättävää sitten. Taskari kurkkaili Aaronin kaulahuivista varovasti Mardukkiin ja sitten Aaroniin, näyttäen halukkaalta näykkäistä tätä korvaan, eivätkö he voisi jo vain lähteä! Ennen protestointiaan, joutui hän kuitenkin luikahtamaan takaisin kaulahuivin uumeniin Oraakkelin tullessa liian lähelle liian nopeasti. Aaron ehti hädin tuskin varautumaan uuteen äkkisiirtymiseen, tuntiessaan kylmän viiman muuttuvan tunkkaiseksi, mutta lämpimäksi ilmaksi. He siirtyivät majataloon aroilla, uudessa haltiakaupungissa jonne suurin osa kansaa olivat seuranneet haltiakuningasta. Rakennus oli itsessään uusi, monikerroksinen ja tavalliseen tapaan alakerrassa oli laaja seurustelu alue, juoma ja ruoka mahdollisuuksilla. Aaronin harmiksi, oli Marduk halunnut siirtyä juuri hänen huoneeseen, mikä oli ymmärrettävää, jos se vain ei olisi niin sekainen! Vaatteet oli hutaistu nurkkaan jos toiseen, tuoppi jos toinen oli yöpöydällä ties minkä roskan ympäröimänä. Huone oli siis juuri sellaisessa kunnossa, jonne ei oltu odotettu vieraita.
Aaron osoitti tietenkin ärtymystään Oraakkelin äkillisen liikkeeseen ärähtäen tälle, tämän istahtaessa tyytyväisenä nojatuolille. Sen enempää tämä ei lähtenyt tälle huutamaan, lähtien riisumaan sitten viittaansa, sen enempää kuitenkaan pahoittelematta mitään vaan tyytyi osaansa häpeämään hiljaa majoituksensa kuntoa, Taskarin nopeasti sujahtaessa ulos tämän huivista ylös katonrajaan. Katse vieraili sängyllä, jossa tosiaan oli Oraakkelin sanojen mukaan uutta omaisuutta. Se oli… Vaikuttavaa, että Oraakkeli oli järjestänyt jo nämä asiat, mutta samalla myös melko hämärän tuntuista, mikään ei näyttänyt mahdottomalta tälle lohikäärmeelle paitsi viestien vienti oman ylpeytensä takia. Taiteltuaan viittansa silmälumen luomiseksi jakkaralle, kävi Aaron astelemaan kohden petaamatonta petiään, tarttuen vaatekappaleeseen ja nosti sen eteensä tarkkailtavaksi. Se ei onneksi ollut mitään, mitä Oraakkelilla oli päällään.
Aaronista puku ei ollut hassumman näköinen, sen ommel, muotoilu, laskostukset sun muut olivat paljon hienompia kuin mikään muu vaatekappale jonka hän omisti. Tämä laitettiin kuitenkin sivuun, huomion kiinnittyessä nyt riipukseen.

”Tuhoisat? Menetänkö raajan mikäli yritän siirtyä ulkomaille? Harmillista…” Aaron naurahti, pukien riipuksen kaulansa ympärille, jääden tarkkailemaan sen kiiltävää pintaa. Ihan juuri nyt hän ei uskaltanut sitä testata, ei hän sitä osannut edes käyttää. Ajatuksen voimallahan Oraakkeli oli sanonut sen toimivan? Tuntui liian riskialttiilta juuri nyt, olihan hän käynyt haltioiden linnalla ja ihmisten kylässä, jotka olivat houkuttelevimmat uhkarohkeat vaihtoehdot juuri nyt… Vaikka hänelle terveellinen elämä olikin luvattu.
”Joten meinaat antaa minulle jo ensimmäisen tehtävän… Liittyykö tämä kenties helmaväkeen jotka haluat kutsua luoksesi luolaan?” Aaron sanoi lähinnä vitsaillen, istahtaen samalla puolittain sängylle, pitäen itsensä kuitenkin kääntyneenä kohden vanhaa lohikäärmettä. Hänelle kuitenkin nousi pieni pelko, että hän saattaisi joku päivä saada moisen tehtävän…


Siinä hetkellisessä hiljaisuudessa, Ophelia ehti käymään päässään sata ja yksi epätoivoista lopputulosta, yrittäen olla mahdollisimman hissukseen, vaikka selvästi ei pystynyt peittelemään itkun näkymistä päällepäin. Hän halusi kuulla, mitä kenraali sanoisi jahka olisi saanut kaiken äskeisen käsiteltyä. Lopulta papitar kävi peruuttamaan päätään Fritzin mainitessa kokemuksestaan typeristä, nuorista ihmisistä. Ophelia niiskahti, käyden jälleen kuivaamaan silmiään, ennen kuin katsahti varoen ylös kenraaliin, jääden nöyränä kuuntelemaan. Fritz oli suorasanainen, mikä tuntui hyvältä. Ainakin tässä tilanteessa. Silloin tiesi, että tämä puhui oikeasti niin kuin ajatteli, eikä vain pehmitellyt tilannetta itkevän tytön tähden. Vaikka hän saikin kuulla olevansa typerys toisen suusta. Se olisi melkein hymyilyttänyt, mutta hän kykeni vain nyökkäämään nopeasti tämän sanoille, suun mutristuessa tiukaksi nipuksi, helpottuneen itkun pyrkiessä vuorostaan pinnalle kenraalin sanojen antaessa ymmärtää, että tämä uskoi häntä eikä kukaan muu kuulisi tästä. Toisin sanoen, hän saisi pitää päänsä, virkansa… Ja enemmän!
Kyllä hän oli typerä! Kyllä hän katui! Ophelia nyökkäili yhä syvemmin ja ynisi noille molemmille toteamuksille tasapuolisesti. Tytön leuka värisi holtittomasti, tämän silmien vetelänä nyt sekä helpotuksen että onnen kyynelistä, hän näytti varmasti mitä epäedustukselliselta juuri nyt, nokan punoittaessa korvien kanssa kilpaa. Kenraalin naurahtaessa, ei Opheliakaan enää voinut olla ratkeamatta pikaiseen hymyyn itkunsa lävitse.

Tyttö yritti selvästi etsiä sanoja, kamppaillen, joko saamatta suutaan auki tai ei keksiessään parhainta tapaa ilmaista kiitollisuuttaan.
Niinpä tämä nousi ripeästi polviltansa takaisin jaloilleen ja heittäytyi nojautumaan ja kietomaan kätensä kenraalin kaulan ympärille, halaten tätä lujasti ja pysyen jaloillaan vain juuri ja juuri ettei horjahtanut syliin asti nojaukseltaan.
”Ja tämä papitar varmaan hajoaisi ilman erästä viskiä rakastavaa kenraalia” Ophelia kävi sanomaan, äänen kuulostaessa vielä vähän surkealta ja värisevältä, rutistaen tätä hetken lisää ennen kuin vetäytyi pois, tasapainon vielä pitäessä.
”Jos tarjouksesi on vielä voimassa… Ja minä saan tulla… Tulen mielelläni… En kyllä haluaisi jokaisen tapaamisemme liittyvän minun itkuuni.” Ophelia sanoi, yrittäessään hymyillä ja onnistuikin mitä täyden rypyn leuan väpätykseltä oli mahdollista.

//’N YOU GET A SYYLÄ PENTU ’N YOU GET A SYYLÄ PENTU !!//

[Aksutar]

Piipun pössyttely jatkui nojatuolissa vanhuksen pahemmin välittämättä huoneen sotkuisuudesta. Hän oli elämänsä aikana törmännyt sotkuiseen huoneeseen jos toiseenkin, joten nuoren haltian siivoton luukku ei pahemmin haitannut lohikäärmettä. Tai no, mikäli Aaron olisi tiennyt Mardukin saapuvan vierailulle, olisi lisko silloin vaatinut edes vähän panostusta siisteyteen. Kun vanhin tuli kylään, silloin kelpasi vain paras.
Vanhus naurahti kerran jos toisenkin Aaronin kysellessä tuhoisista seurauksista.
"Mikäli väkisin yrität siirtyä paikkaan jossa et ole jo joskus käynyt, saatat päätyä jonnekin täysin muualle... sellaisessa kunnossa, ettei sinua tunnista edes haltiaksi" Ajankiitäjä kävi selittämään "Mutta yleensä se ei vain toimi. Riipus ei vie sinua minnekään, jos yrität siirtyä tuntemattomaan. Mutta en silti suosittele testaamaan sen rajoja".

Sen pahemmin kiertelemättä kävi haltia kyselemään ensimmäisen tehtävänsä perään. Sivukommentti helmaväestä sai vanhuksen virnistämään rumasti, huvittuneena.
"Osaan kyllä itse hankkia helmaväkeä luolaani 'kyläilemään', niistä sinun ei tarvitse huolehtia" Lohikäärme myhäili nurkassaan "Mutta tehtävä minulla sinulle on. Saat viedä viestin haltioiden kuninkaalle. Toimitat sen henkilökohtaisesti, vaadit saada päästä hänen puheilleen ja esittäydyt minun viestinviejänä".
"Kerrot hänelle, ettei lähetä enää sotilaitaan minun vuorille. Samalla kerrot myös omasta, uudesta asemastasi ja teet hänelle selväksi, että jos sinä pyrit hänen puheilleen, sen sairaan typeryksen on parasta ottaa sinut vastaan pikimmiten" Marduk jatkoi, vetäen puheidensa välistä syvän henkäyksen piipustaan "Aran kyllä tietää milloin käyttäytyä. Todennäköisesti hänen asenteensa sinua kohtaan on kovin... negatiivinen... Mutta anna hänelle samalla mitalla takaisin, jos se hölmö alkaa suutaan soittaa".
"Amuletti, jolla pystyt siirtymään paikasta toiseen, estää myös ajatustesi lukemisen. Suosittelen pitämään sitä yllä, kun olet Aranin seurassa... Emmehän halua hänen urkkivan sinun mieltäsi".


Papitar suorastaan riemastui kenraalin sanoista, käyden nousemaan ripeästi ylös ja halaamaan vanhusta. Constantine hymähti pienesti, vapaalla kädellä kevyesti taputellen tytön selkää. Vaikka nyt aikoikin luottaa Opheliaan, aikoi kenraali myös pitää silmällä papitarta. Hän halusi uskoa, ettei tyttö enää piilotellut mitään ja tämä pieni kanssakäyminen haltian kanssa oli todellakin nyt ohitse, mutta näinä aikoina ei voinut oikeastaan luottaa kehenkään täysin. Surullista sinänsä.
"Minulla ei ole tapana perua sanojani saatikka lupauksiani" Fritz kävi vastaamaan Ophelian käydessä kyselemään aikaisemman tarjouksen voimassaolosta.

"Katson myös etteivät sotilaani asiasta puhu eteenpäin... Nyt lienee kuitenkin parasta että palaat kappeliisi" Kenraali lopulta hymähti, nostaen sitten lasin vierailemaan jälleen kerran huulillaan.


// KAIKILLE SYYLÄ PENTUJA! //

[Ivy]

Pieni hirvittävä aate joutua lurittelemaan naisia tämän luolaan silottui pian, Aaronin vakavoituessa vitsiltään ja keskittyi kuuntelemaan hänen ensimmäisen tehtävän sisältöä. Korvat tarkkana hän sai kuulla tehtäväkseen astella haltioiden hoviin, vaatia pääsyä Aranin puheille ja toimittaa yksinkertaisen viestin. Haltiapojan mieli kävi töihin miettimään jo valmiiksi miten tämän tekisi, epävarmana kuinka helposti linnan vartijat hänet sisään päästäisi jos eivät sattuisi uskomaan hänen sanojaan. Se oli sen ajan haaste, Aaronin käydessä naurahtamaan ja katsomaan vanhukseen kulmat koholla.
”Samalla mitalla takaisin? Mielenkiintoista…” Nuorukainen kävi hieraisemaan leukaansa. Osasi hän olla rääväsuu, epäkunnioittava, kaikesta tästä hänet tunnettiin. Hän oli ollut pahempi nuorempana ja kunnioituksen osoittaminen kävi yhä hänen ylpeydelleen, mutta nyt puhuttiin haltioiden kuninkaasta joka oli kansan suuressa suosiossa ja jota Aaronkin hieman ihaili, sodan voiton johdosta. Sen ehkä näkisi sitten, ainakaan heti Aaron ei osannut kuvitella käymään liian töykeäksi, riippui ehkä kuinka Aran itse suhtautuisi häneen viestin kuultuaan. Mardukin sanoista pystyi tosin jo valmiiksi päättelemään, että hän ei ehkä saisi kaikista lämpimintä asennetta tältä..? Mutta silti. Puhuttiin kuninkaasta.

”Ette taida tosiaan pitää toisistanne. ” Haltiapoika tuhahti naurahduksenomaisesti, käyden mietteissään etsimään Taskaria katsellaan jostain päin katonrajaa. Pieni olio oli löytänyt sijaa kaapiston päältä, mutta vaikutti kovin jäykältä ja levottomalta samalla kun tarkkaili vanhempaa. Tästä aisti, että pikkuinen halusi suuremman lähtevän matkoihinsa, mutta oli liian arka protestoimaan moista ääneen. Kaapiston päältä roikkuva hännänpää kuitenkin heilui hitaasti kuin ärtyneellä kissalla.
”Seeelvä sitten...” Aaron nousi ottaen polvesta tukea ja asetti kädet lanteille, käyden venyttelemään selkäänsä.
”Vien viestin huomenna, näenpähän jälleen linnaa… Näin sisältäpäin. Minulla on vähän omaakin asiaa.” Aaron kävi tuumailemaan, selän naksahtaessa pariin otteeseen, sen enempää ajattelematta että käyttäytyisi liian kasuaalisti Oraakkelin edessä.
”Entä ikäni..? Lupasit sen takaisin.” Poika kävi muistuttamaan, pyöriteltyään harteitaan.

Olo alkoi helpottua, Ophelian tuntiessa voivasa hymyillä, vaikkei kaikkein aurinkoisimmin. Kenraali aikoi pitää huolen, ettei hänen miehistönsä kävisi sen enempää levittelemään huhuja. Ehkä tämä keksisi jonkin selitys, valkoisen valheen ehkä hänen puolustuksekseen... Sinisilmäinen päätti luottaa tähän, käyden nyökkäämään jälleen Constantinen todetessa, että papittaren lieni parasta nyt kipittää kappeliinsa.
”M, jumalan siunausta sinulle Fritz. Lupaan ettet joudu enää pettymään minuun.” Ophelia kävi vielä sanomaan selvästi rauhallisempana, pukiessa samalla tumppunsa. Kenraali oli varmasti väsynyt tästä kaikesta, niin oli hänkin ja siinä missä kenraali halusi sammua tuoliinsa, halusi tyttö päästä sanomaan iltarukouksensa. Niinpä papitar kävi niiaamaan hyvästeiksi tältä erää ja suuntasi ovelle, kääntyen vielä käytävällä katsahtamaan sisälle.
”Hyvää yötä.” Toivotus kuului vielä ovenraosta, sulkeutuen pian jälkeen, jättäen kenraalin itsekseen.

//SYYLÄPENTUJA MEKOSSA//

[Aksutar]

Mitä kieroimmanhuvittunut virne kohosi vanhuksen kasvoille haltian huomauttaessa siitä, kuinka kuningas ja vanhin eivät tainneet tosiaankaan pitää toisistaan.
"Hän ei pidä minusta lainkaan. Minä vain... Pidän häntä kiukuttelevana lapsena, jolle pitää opettaa tapoja" Marduk virnuili sukien toisella kädellä partaansa "Ja jos hän niitä oppisi, saattaisi suhtautumiseni häntä kohtaan muuttua. Mutta, Cúthalionit kautta aikojen ovat olleet harvinaisen... Itsepäisiä, eikä Aranor ole poikkeus".
Piippu veteli jo viimeisiään vanhuksen seuraillessa, kuinka nuorukainen kävi nousemaan ylös ja ilmoitti toimittavansa viestin huomenna. Se sopi kyllä Mardukille, vaikka mitä nopeammin viesti pääsisi perille, sitä parempi. Toisaalta, hän tiesi hyvin ettei nyt ollut otollinen aika viestin toimittamiselle.

Eikä Aaron ollut unohtanut sopimuksen tärkeintä palkintoa; Pitkää ikäänsä. Jälleen vanhus virnisti, käyden nyt hitaan vaivalloisesti nousemaan ylös nojatuolista.
"Palkkaahan maksetaan vasta sitten, kun töitä on tehty" Marduk hymähti, kallistaen päätään pienesti "Suorita tehtäväsi ja katsomme sitten uudestaan".
Noiden sanojen myötä Marduk katosi paikalta, hyvästejä sanomatta, vastausta odottamatta. Hän kyllä ilmestyisi jälleen Aaronin kiusaksi, kun sen aika tulisi. Mutta nyt, poika sai pärjätä omillaan.


Papitar alkoi selvästi jo toipua itkukohtauksestaan ja rauhoittua. Hyvä, ei se ollut mukavaa nähdä naisia itkemässä - syystä tai toisesta - vaikkakin tässä tilanteessa moinen tunteidenpurkautuminen oli ymmärrettävää.
"Niin olisi parasta" Fritz kävi hymähtämään pienesti hymyillen papittaren lupaillessa, ettei kenraali joutuisi häneen enää pettymään. Kerran Fritz saattoi katsoa sormiensa läpi, varsinkin nyt kun kyseessä oli nuoruudentyhmyyttä toiminut tyttö, mutta toista kertaa ei edes papitar tulisi pääsemään näin helpolla.
Ophelian yöntoivotuksiin vastattiin pienesti nyökäten, jonka jälkeen Fritz jäi hetkeksi sulattelemaan asiaa itsekseen...


// NYT SE MEKKO POIS TÄÄLTÄ TAI POLTAN KAIKKI MOKOMAT! ET TUO NIITÄ MEKKOJA TÄNNE ellet piirrä Constaa siinä mekossa sitten hyväksyn //