Toinen vaikutti hieman kireältä ja epävarmalta, Andeletahr tutki tilannetta oman päänsä sisällä, nostaen katseensa toisen verta vuotavasta haavasta tumman humanoidin kasvoihin. Andelethar ei ollut varma, liittyikö toisen epävarmuus enkeliin vai häneen itseensä, ehkä äsken sattuneeseen tilanteeseen. Enkeli ei ollut kokenut sosiaalisissa tilanteissa, mutta osasi kuitenkin nähdä toisen takertelevian sanojen seasta ja tuon haavasta, että hän olisi typerys mikäli ei auttaisi toista. Sanoihin, joista ei miltei tullut edes yhtä kunnollista lausetta, Anay ei kuitenkaan osannut vastata mitään. Hän vain tarjosi toiselle lempeää hymyä, koska oli oppinut vuosien varrella, että se oli ystävällisyyden merkki ja yleensä melko hyvä ele, jos ei muuta. Anay nousi seisomaan ja miltei samalla tumma olento laskeutui toiselle polvelleen, kuin kumartaen enkelille. No, tämähän oli kummallista, Anay ajatteli. Vielä kummallisempaa oli toisen pitkä kiitos ja hänen ehdotuksensa korvata teko.
"Nouse, sinulla ei ole mitään korvattavaa, ystäväni." Anay sanoi rauhallisella äänellä ja hymyili toiselle, tarjoten tuolle kättään ylös nousemisen avuksi. "Minä olen suojelusenkeli, minulle suurin palkinto on tietää, että olette kunnossa." Enkeli jatkoi, vaikka laskikin taas katseensa toisen jalkaan, nyt vain varmempana, että tuolle olisi tehtävä jotain.
"Kiitoksenne otan vastaan vasta sitten, kun olemme saaneet tuon jalan hoidetuksi." Andelethar jatkoi muuttuen vakavemmaksi. "Istu tämän päälle." Enkeli sanoi laskien paksun viittansa maahan ja kyykistyen itse sen viereen. "Mahtaako teillä olla vettä mukananne?" Anay kysyi ja katseli samalla ympärilleen, mikäli toisella ei olisi vettä mukanaan, ei tuo varmasti olisi vaikea hommattava jostain maanviljelijän talosta. Enkeli ei kuitenkaan tuntenut oloaan hirveän kotoisaksi, mikäli hänen täytyisi mennä kysymään maanviljelijöiltä jotain, sillä useat maanviljelijät suhtautuivat taruolentoihin negatiivisesti, vähän niinkuin ne olisivat susia, jotka syövät heidän lampaansa.