Aphaderuiondur
Kevät. Se alkoi olla ilmassa, tai pitäisikö sanoa että sitä alkoi olla ilmassa. Aphaderuiondur saattoi tuntea sen sieraimissaan. Tällainen kevyen raikas ilma, lumen alta puskeva mössöytynyt ruoho ja suoraansanottuna lehmänlannalta haisevat pellot olivatkin melkoisia inspiraationlähteitä banjomuusikolle. Ei sentään, ei banjisti täällä sen takia ollut. Tämä vain sattui olemaan niitä harvoja päiviä, kun hänellä oli omaa aikaa. Aikaa tehdä jotain itselleen mieleistä jota saattoi toteuttaa yksin. Ja omalla ajallahan tarkoitettiin sitä aikaa, kun hän ei liikkunut veljensä Aerdirnaithonin seurassa. Sellaisia päiviä oli harvassa, mutta tämä päivä oli juuri sellainen. Oli kaikenlisäksi keskipäivä ja aurinko yritti epätoivoisesti poistaa pilvien lomasta pellolle, jota vielä peitti epätoivoisen näköinen lumikerros. Pian sekin sulaisi pois paljastaen altaan mullat joihin olisi aika kylvää... Siemeniä? Joista kasvoi porkkanaa ja perunaa? Kenties. Muodonmuuttaja ei ollut koskaan pahemmin perustanut maanviljelystä, sillä musiikki iski häneen paljon paremmin.
Aphaderuiondur nosti itsensä istumaan vähäisessä auringonvalossa kuivuneelle, suurehkolle aidalle. Sen oli kai joskus ollut tarkoitus pitää kylän lapset tai muut häiriötekijät poissa pelloilta, mutta nykyään se vaikutti niin vanhalta että tuskin vaadittaisiin kovin montaa hiehoa puskemaan sitä kumoon. Banjon kanssa kiipeäminen oli hieman haastavaa, mutta tuotti kuitenkin tuloksen. Maahanhan muusikko ei banjoaan laskisi. Siihen voisi vaikka tulla rapaa. Kädessään hänellä ei ollut tällä hetkellä mitään, ja selkämystä peitti nahkainen takki jonka hihat hän oli käärinyt kyynärpäihin. Vatsapuolelta ei vaatteellisia ehostuksia löytynyt, eikä se ollut ihme. Jalassaan hänellä oli harmaat, valkoisen maalin sotkemat housut, sekä takin kanssa samansävyiset tummanruskeat saappaat. Aphaderuiondur heilautti hiuksensa pois katseensa edestä ja asetteli banjonsa syliinsä kurkkien sitten, mihin asettaisi sormensa. Hän voisi soitella yksinäisyyteen kappaleitaan, sillä hänen takanaan siintävässä kylässä tuskin kukaan kuulisi hälinältään soittoa. Kylän keskustaan oli paikalta ehkä parisensataa metriä, mutta se riitti näköetäisyyteen.
"Näen sun tanssivan jaloin paljain,
kukat otsallesi hain,
kuin eilisen vielä muistan näyn sen", Aphaderuiondur loilotteli sulkien silmänsä ja säesti lauluaan banjosta kajahtavin soinnuin. Tästähän puuttuivat enää kukkaseppelepäiset neidot ympäriltä.
//Lotus pojuineen tänne :)