Kirjoittaja Forte » 13 Touko 2017, 11:47
Rimedurista oli vain mukavaa, että matka vihdoin loppui. Hevosen selässä istuminen ei tosiaan ollut hänen juttunsa, siitä tuli vain jalat ja takamus kipeäksi. Tosin, hänen toinen jalkansa oli jo muutenkin kipeä, joten kenties pieni lihaskipu siihen verrattuna oli aika mitätön asia. Aluksi Rimedur hiukan epäröi, oliko sanonut jotain väärin, kun siivekäs säpsähti hänen ehdotuksestaan pysähtyä. Kenties oli liian aikaista vielä? Tosin, Rimedurin mielestä oli jo tarpeeksi turvallista, ja onneksi siivekäs suostui ehdotukseen, ja hiljensi hevosen vauhtia, antaen eläimen lopulta pysähtyä kokonaan. Periaatteessa, siihen loppui helppo osuus. Tähän asti he olivat keskittyneet vain selviytymiseen, kuin ketkä tahansa taruolentoa, mutta nyt sen jälkeen, tilanteen rauhoituttua, Rimedurin tosiaan pitäisi puhua, ja vielä kiittää. Kiittäminen itsessään ei ollut mikään ongelma, päinvastoin, mutta hänellä ei ollut tarjota mitään henkensä pelastamisesta. Ainakaan mitään arvokasta. Rimedur ei omistanut oikein mitään, paitsi tekemänsä jouset. Tietty jos sellainen kelpaisi siivekkäälle, toki, mutta silti ristiverisen mielestä jousi oli laiha lahja niin isosta palveluksesta.
Kenties puhuminen oli heille molemmille ihan yhtä kiusallista, sillä myöskään siivekäs ei heti näyttänyt sanovan mitään, laskeutuessaan hevosen selästä. Vähän kankeasti Rimedur seurasi perässä, vähemmän majesteetillisesti, ja olisi todennäköisesti vain kierähtänyt alas satulasta, jos ei olisi pitänyt siivekästä kädestä. Rimedur ei ollut varma, mitä vastaisi, joten hän vain nyökkäsi toteamukselle, että oli ollut pulassa. Tottahan se oli. Mutta siivekkään tullessa lähemmäs tutkimaan jalan haavaa, vaistomaisesti Rimedur peruutti askeleen verran.
"Ei... tarkoitan, en... en tarvitse. Olet tehnyt ihan tarpeeksi eteeni, en voisi..."
Hieman takellellen Rimedur yritti selittää, ettei halunnut olla yhtään enempää vaivaksi. Hänen kylkensä haava alkoi tyrehtyä, siitä oli jäljellä lähinnä kuivunutta, rusehtavanpunaista verta paidassa, mutta reiden haava vuosi yhä pitkinä noroina. Se oli kipeä, ja Rimedur kieltämättä olisi ehkä tarvinnut apua, mutta hän ei vain kehdannut pyytää enempää. Varovasti, varoen toista jalkaansa, Rimedur laskeutui toisen polvensa varaan maahan ja laski kunnioittavasti katsettaan. Hänen äitinsä oli aina opettanut olemaan nöyrä ja kohtelias.
"Sinä epäilemättä pelastit minut, vaikkei mikään sinua siihen velvoittanut. Olen ikuisesti kiitollinen siitä. Minulla ei ole paljoakaan, millä voisin korvata tekosi, mutta jos voin tehdä jotain, haluan tehdä sen."