The Night Fantasy

Inna

Aurinko oli paistanut koko päivän kirkkaana taivaalla, mutta tuulenvire oli tehnyt säästä kuitenkin siedettävän. Varsin viileän värinen neito hiippaili kohti Aodhà järveä, Innalle oltiin neuvottu suunta kauniiksi kehutulle järvelle, ja lämpimällä säällä sinne kannatti kuulema mennä paistattelemaan päivää.

Monet kehuivat isoja kiviä rannassa joiden päällä pystyi ottamaan aurinkoa, mitä sillä ikinä tarkoitettiinkaan, mutta yksi kivi osui jo kaukaa Innan silmiin. Se oli tummempi ja suurempi kuin muut kivet, ja sen päälle kiipeäminen olisi omalla tasollaan pieni seikkailu.
Askellus muuttui reippaammaksi ja pian tämä mustikkatyttö olikin kiven juurella, se näytti lähempää vieläkin suuremmalta, mutta siinä oli onneksi kohoumia ja juovia joista sai hyvän otteen kiipeämistävarten.
Varovasti mutta reippaasti merenlapsi kiipesi kiven päälle katselemaan maisemia ja ihailemaan kesäpäivää, joka alkoi hiipua jo illaksi. Jalat alkoivat heilua kopsahdellen välillä kiveä vasten, ja miltei mustille huulille nousi hymy.

"~Hiljainen aurinko, aijotko laskea jo ? perässäs kulkee illan varjo, arjen ratto. Lämpös kotiimme jää, se yön yli lämmittää, mutta jos en valoasi aamulla nää niin alkaa järvi jäätymään, se merkki talvesta on, se pimeä talvi niin lohduton. ~" Inna lauleli hymyillen katsellessaan taivaalle. Tosiaan jos aurinko ei paistanut aamuisin se alkoi merkata syksyn tuloa. Välillä laulu taukosi ja sen korvasi voimakas hyräily.


//Heheh, lauluntekijää musta ei ainakaan tule XD//

Dagnir

Aurinko oli alkanut laskea jo maillensa, värjäten taivaan lukuisiin sävyihin. Vain pienet pilvenhattarat kävivät piilottamaan tuota näkyä, tuulenvireen käydessä puhkumaan niitä eteenpäin aina vain kauemmas horisonttiin, lopulta näkymättömiin.
Pieni aallokon loiske löi vasten rantakiviä, jotka olivat pinnaltaan lämpimiä. Jotkin vesirajasta ylempänä olevat jopa tulikuumia, kun aurinko oli niitä koko päivän säteillään lämmittänyt, eikä vesi ollut päässyt pärskymään niiden rosoiselle pinnalle viilentämään. Näillä kivillä paistatteli jos jonkinnäköistä liskoa ja lieroa, jotka kävivät suorastaan nauttimaan tuota kuumuudesta ennen loiskahtamistaan viileään veteen.

Myös yksi oli eksynyt paistattelemaan päivää. Tai no, pikemminkin etsimään saalista, jonka napata kitaansa, kun ohi sattui kulkemaan. Puolisokea lohikäärme, joka oli tekeytynyt kiveksi järven rannalle vesirajan läheisyyteen, tuskin hengitti. Se oli kääriytynyt tiiviisti kasaksi. Käynyt sitten peittelemään siivillään koko komeuden allensa, jolloin nahkainen pinta alkoi muistuttaa tässä valossa kuin oikeaa kiveä. Vain pehmeämpää sellaista. Dagnir oli jättänyt kuononsa eteen kuitenkin pienen raon, josta se saattoi kurkkia eteensä ja lievästi myös ympärilleen, jos jokin mielenkiintoinen sattui kulkemaan ohitse.
Tällä kertaa se jokin mielenkiintoinen kävi kuitenkin kapuamaan lohikäärmeen päälle...

Musta käärme ihmetteli moista käytöstä. Kaksi jalkainen. Vai oliko sittenkin nelijalkainen? Oli miten oli, se jokin kiipesi nyt kookkaan käärmeen suomuja pitkin sen päälle. Ja alkoi vieläpä laulaa! Ihminenkö tuo oli? Dagnir pitäisi tuota vielä pelkkänä suupalana itselleen, jos laulu ja hyräily ei kävisi loppumaan piakoin.
Turhautuneena käärme puhalsi sieraimistaan ilmaa, joka nosti niin hiekkapölyä edestään ilmaan. Ilmavirta kävi myös lyömään järveen hetkeksi pienen vasta-aallokon, joka kuitenkin tyrehtyi hyvin nopeasti.
Onko sinun aivan pakko laulaa? kiveksi yhä tekeytynyt käärme kysyi närkästyneenä.


//En ois ite saanu mitään runoilua aikaseks ja tuo oli vieläpä hyvä, so deal with it! Ò3ó //

Inna

Neiti säpsähti säikähdyksestä kun tyhjästä noussut 'vastatuuli' nosti ilmaan hiekkaa, iskien jopa veteen vasta-aaltoja. Hämmentynyt katse tarkkaili maastoa, mistä tuo tuuli olisi voinut tulla ?

Sydän pamppaili rintakehässä säikähdyksen ansiosta.
Pian jostain kuului kysymyskin, oliko pakko laulaa ? Inna alkoi hermostua, tilanne pelotti häntä, kuka puhui ja mistä tuuli tuli ? Aivan kuin ääni olisi kuulunut alempaa, voisiko se olla aave ? Sellaisia kuulema oli, näkymättömiä henkiä. "Kuka kysyi ?" Merenlapsi uteli kerättyään siihen riittävästi rohkeutta, nousten samalla kivenpäälle seisomaan. Nyt hän näki hieman pidemmälle, muttei ketään ollut lähistöllä.
Pian alkoi tuo taas hyräillä, se rauhoitti häntä. Huomaamatta hyräily muuttui osittaiseksi lauluksi, ääni väreili heikosti säikähdyksen ansiosta eikä laulu ollut enään niin voimakasta, mutta laulua kuitenkin.

Säikähdys hämmensi, ja laulaminen rauhoitti, eikä mieleen tullut että laulaminen voisi ärsyttää jotakuta, vaikka ei inna mikään kultakurkku omastamielestään ollut.

Dagnir alkoi hetki hetkeltä turhautua valeasunsa suojissa kykkimiseen tämän kaksijalkaisen takia. Peto aisti ilmassa lievää pelkoa, hymähtäen mokomalle ilmiölle mielensä perukoilla.
Typerän kysymyksen myötä käärmee puhalsi uuden viileän tuulahduksen sieraimistaan, saaden sen voimalla veden lyömään taas rannassa hetken ristiaallokkoa. Närkästynyt tuhahdus muuttui pian hiljaiseksi murinaksi Dagnirin käydessä raottamaan suupieliään sen verran, että hampaatkin saattoi jo erottaa. Uudelleen alkava hyräily löi vielä pisteen iin päälle, jolloin kiveksi naamioitunut valtava suomunahka liikahti selvästi toisen alla.

Käärme alkoi oikoa koipiaan suomut kaikesta siitä liikkeestä rapisten. Lopulta siivet liikahtivat pienesti, käyden lopulta kumoamaan hyräilevän kaksijalkaisen pois Dagnirin päältä. Alta aikayksikön valtava kahdeksan metrinen lohikäärme oli saanut itsensä takaisin pystyyn ja oikoi nyt siipiään. Närkästyneenä se katseli itseään selvästi pienempää tavallista ihmisolentoa tai no, pystyikö tuota sanomaan tavalliseksi, kun naaraspuolisella olennolla vaikutti olevan kauttaaltaan sinisenä helottava nahka? Kumma otus.
Dagnir oli joutunut kumartamaan päätäänsä sen verran eteenpäin, jotta oli saattanut nähdä tuon olennon kunnolla. Laskeva aurinko häiritsi käärmeen näköä vielä, muttei onneksi enää liiaksi. Dagnir erotti näköpiiristään kaiken yhä sumeana, mutta saattoi jo selvästi paremmin pysyä toisten liikkeiden perässä. Alkava ilta alkoi muokata käärmeestä hiljalleen täydellistä saalistajaa, jolta mikään ei pääsisi pakenemaan, jos Dagnir niin päätti.

Kultasilmäinen käärme sai laskostettua siipensä sievästi selkäänsä. Tässä tapauksessa pedon ei tarvinnut yrittää rehennellä niillä kokonsa puolesta, vaan tuo saattoi turvautua pelkästään omaan jylhään olomuotoonsa.
Minä kysyin, Dagnir totesi hyvin närkästyneesti, tuhahtaen perään vielä niin, että tuon oudon tytön hiukset heilahtivat ilmavirrasta, Sinä pilasit ansani. Häiritsit saalistusrauhaani. Ajoit syötäväksi kelpaavat olennot tiehesi typerällä laulullasi.


//Liihotan Dagnirin kanssa tästä pelistä pois, kun vastausta ei ole kuulunut//