Mellon

Quinn metsästä löytyy suurempaa ja pienempääkin rutakkoa, joista ihan jokaiseen ei ehkä kannata onkivapaansa heittää. Järviksi voi laskea vain harvan, sillä yksikään ei kovin isoksi ole ehättänyt kasvaa. Kuitenkin suurin järvistä tunnetaan nimellä Aodhá joka suurimman metsäaukean tavoin on haltioiden nimeämä. Aodhá sijaitsee syvällä Quinn metsässä ja on kooltaan niin suuri, että vastarannalle ei ihan ihmisen silmin tarkasti näe. Vesi on kirkasta ja puhdasta, viileää kovin usein. Järvi on niin syvä, ettei kukaan voi olla varma mitä sen pohjassa on.... Ellet sitten satu olemaan taruolento, joka siellä pohjassa asustaa. Aodhá on järvistä myös kalarikkain, siinä asustaa paljon niin tavallisia kuin taruolennoksi lueteltavia kaloja, joista osa on vain kulkumatkalla järven poikki Meinradia seuraillen. Muodoltaan järvi on soikeahko ja Meinrad, joka laskee järveen pohjoisesta ja etelästä jatkaa matkaansa metsän halki kohden Aear merta.
Talvisin järvi jäätyy kauttaaltaan niin paksusti, lukuun ottamatta niitä alueita, joilla Meinradin virta pitää jäät ohuina.

Valvoja: Crimson

Re: Mellon

ViestiKirjoittaja Aksutar » 19 Touko 2015, 12:45

//hyää, emt ehkä pieni K-varoitus, pientä goren poikasta //


Hecate mennä viipotti eteenpäin minkä kintuistaan pääsi - mikä oli yllättävän kovaa tuon kokoiselle ja muotoiselle humanoidille - jääden kuitenkin aina odottamaan loukkaantunutta ystäväänsä. Eihän metsänhenki ymmärtänyt varsinaisesti kuinka pahasti Lelacã oli loukkaantunut, mutta kyllä Hecate tiedosti tuon ottaneen osumaa. Veren haju leijaili alati tuon ympärillä ja elämäneliksiiriä tihkui pitkin mokoman kroppaa. Mutta nyt ei ollut aika jäädä nuolemaan haavoja, kun paikalta piti päästä pois. Ihmiset eivät onneksi seuranneet kaksikkoa, vaikka Lelacãn kokoinen otus olisi ollut varmasti helppo jäljittää. Miehet olivat kuitenkin enemmän huolissaan kenraalistaan, eivätkä katsoneet tarpeelliseksi lähteä kahden otuksen perään nyt, kun erillistä käskyäkään ei käynyt. Isompi oli ottanut sen verran osumaa, että mokoma varmasti kuolisi haavoihinsa! Ja siitä pienemmästä ei kannattanut välittää, mikä piru olikaan.

Järvi jäi taakse, kuten myös viholliset ja taistelu. Matka jatkui yhä syvemmälle metsään, niin kauan kunnes Lelacã päätti romahtaa mättäälle. Siinä vaiheessa myös Hecate pysähtyi, kipittäen nopeasti takasini uutuudentuoreen ystävänsä luokse. Vihdoin metsänhenki ehätti kunnolla katsella Lelacãn haavoja, eikä tuo näemmä ihan pienellä selvinnyt. Se isolla aseella riehunut panssaripelle oli saanut aikaan kiitettävän suurta jälkeä näemmä, leukaluun ollen lähes irti kokonaan. Käärmepeto yrittikin sitä menetettyä ruumiinosaa itse irrottaa, turhaan, pyytäen pian apua pieneltä toverilta. Hecate kallisteli päätään hetken katsellen haavoittunutta, kunnes ne pienet kätöset kävivät nopeasti tarraamaan kiinni leukaluusta, jonka jälkeen Hecate kirjaimellisesti riuhtaisi mokoman irti paikoiltaan yllättävänkin näppärästi.
Leukaluu nostettiin tietenkin innoissaan pään päälle Hecaten hymyillen, sähisten silkasta onnistumisesta, esitellen leukaluuta kuin mitäkin palkintoa. Hengetär olisi halunnut syödä sen. Kaluta lihan irti luusta ja viedä luu talteen jonnekin. Mutta niin ei kuitenkaan tehty, ainakaan vielä. Sitä luuta kuitenkin nuuhkittiin ja nuolaistiin muutamaan otteeseen, ennen kuin laskettiin vierelle mättäälle, Hecaten kääntäessä huomionsa takaisin Lelacãan.

"Hecate... Auttaa--", Hengetär kävi sopertelemaan samalla kun hieroi nyt verisiä käsiään yhteen, aivan kuin olisi suunnitellut suurtakin kujetta.
Kädet kävivät kuitenkin hohkaamaan pientä, vihertävää sävyä, ennen kuin punatukkainen iski pienet kämmenensä Lelacãn ylle. Magia kävi parsimaan haavan umpeen, muokaten kroppaa, siten että se tulisi toimeen ilman puuttuvaa leukaluuta. Suurimmat verenvuodot pysähtyivät ja magian parsimat haavat eivät jättäneet jälkeensä niin rujoa arpea, mitä olisi voinut odottaa tavallisella parantumisella - mikäli tuosta nyt olisi parantunut ilman maagista parannusta.
Se kuitenkin vei selvästi Hecaten voimia. Pieni metsänhenki teki parhaansa, keskitti kaikki ajatuksensa toisen parantamiseen ja yritti hallita voimiaan, jotka tunnetusti eivät kovin luotettavia olleet. Ei Hecate edes tiennyt oliko vahingossa parantamisen ohella kirouksen jos toisenkin Lelacãlle langettanut, toivoa tietenkin sopi, ettei näin olisi käynyt. Parantaminen kuitenkin sattui varmasti, enemmän tai vähemmän, Hecate kun ei osannut parantamisen ohella mitenkään turruttaa "potilasta" tai hoitaa toimenpidettä kivuttomasti. Ei hän ollut edes tietoinen, että niinkin kykeni tekemään. Metsänhenki tiesi vain kykenevänsä parantamaan, mikäli oikein yritti!
Lopulta hengettären voimat kuitenkin loppuivat, sen vihreän, parantavan kajon kadoten käsistä. Selvästi tokkurainen metsänhenki kävi nyt lyssähtämään ahterilleen Lelacãn viereen, pyöritellen päätään ja selvästi koittaen pysyä tajuissaan. Parantaminen ja aikaisempi paon mahdollistanut temppuilu olivat kuluttaneet ehkä turhankin paljon pikkupirulaisen voimia, mutta silti Hecate oli itseensä tyytyväinen. Hän oli pelastanut ystävänsä ja nyt auttanut tuota, parhaansa mukaan. Toivoa sopi, että se Hecaten paras oli tarpeeksi, eikä Lelacã tulisi kuolemaan verenhukkaan...
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Mellon

ViestiKirjoittaja Lotdow » 20 Touko 2015, 23:16

//Gore jatkuu täällä


Hänen päänsä taipui vähän eteenpäin rivakassa nykäisyssä ja ilmoille pääsi pieni napsahdus, kun jänteiden jämät irrottautuivat toisistaan, katkeilivat yksi toisensa perään soittaen napsuvaa lauluaan ja lopulta jättäen käärmeen leuattomaksi. Ensin kipu tuntui helpottaneen, mutta se palautui voimakkaana aaltona ja käärme ojentautui yskien poistamaan kurkkuun valunutta verta, joka levisi väritahroina aluskasvillisuuden sekaan. Punaista alkoi olla hänen allaan niin paljon, että kasvien vehreys näkyi vain satunnaisina läikkinä. Oksat takertuivat tahmeaan nesteeseen jota oli ripotellut pitkin hänen ruumistaan. Mädän ja veren katku sai aistit turtuneiksi, eikä käärmeestä ollut muutenkaan ajattelemaan juuri mitään. Hän tapitti silmät jonnekin kaukaisuuteen ja keskittyi pääosin hengittämään tasaisesti. Lelacã olisi kenties kiittänyt pyyntönsä toteuttamisesta, jos olisi saanut muodostetuksi järkeviä sanoja. Jonkinsortin huojentunut inahdus pääsi vielä kielen kannattelemana hänen suustaan - tai siitä mitä oli jäljellä.

Lelacã oli yhä sokissa, kuolemanpelkoinen ja avuton. Hän ei ollut alkuunkaan varma, pystyisikö selviämään tällaisesta verenhukasta, saatika edes tyrehdyttämään sitä ajoissa. Hän oli liian väsynyt edes kunnolla liikkumaan, kylki vain väristen kohoillen elonmerkiksi, jokainen hengenveto maistui pahalta. Lelacã käänsi katseensa metsän luomasta oksakatosta Hecateen, joka ilmoitti auttavansa. Tuskin puheesta selvää saaden, katse sumeana Lelacã purlasi jotain, minkä kai piti kelvata vastauksesta. Hän pystyi jotenkuten hahmottamaan leukansa pikkuotuksen takana nurmella ja näky, jopa sumeana, puistatti häntä. Sen jälkeen hänen huomionsa sai himmeä, vihreä hohka. Käärme ei ehtinyt edes kunnolla sisäistää outoa näkyä, kun outo tunne iski häneen kuin nuolella oltaisiin ammuttu. Se tuntui lämpimältä, ystävälliseltä - kunnes se lämpeni entisestään, alkaen polttaa. Tunne kirveli ja repi, se sai kaiken tuntumaan oudolta. Lelacã vääntelehti nopeilla, terävillä liikkeillä sammalpedillään. Hän tunsi leukaa pidelleiden jänteiden jämien sulavan pois, ne valuivat hänen kaulaansa pitkin alas, polttelivat ihoa, joka pian repeytyi keskeltä kahtia ja lähti avautumaan alaspäin. Verta ei ollut, oli vain satunnaisten kudosnesteiden sekamelskainen virta. Hänen rintalastansa mureni, hän pystyi tuntemaan sen: kuin joku olisi lyönyt vasaralla sen palasiksi, mutta mitään ei jäänyt jäljelle. Hänen kylkiluunsa alkoivat repsottamaan avoimempina, puskien ihon alta paremmin näkyviin - mutta ne eivät olleet katoamassa, ne olivat liikkumassa. Ne asettuivat kuin sivuttain laitetuiksi leuoksi ja niiden keskelle valuneesta kudosmassasta alkoi muodostua uusi kerros, jonka läpi puskeutui hitaasti luunpaloja, ottaen hampaan sijan ja kaiken tämän keskelle jäi kadonneiden sisälmysten jättävä, umpeen leukojen sulkeutuessa painuva aukko, joka tästä eteenpäin toimisi hänen suunaan. Uudesta suusta pulpahti ulos jotain, mikä saattoi olla muutaman päivän vanha ateria, mutta se ei ollut enää tunnistettavissa.

Lelacã olisi tahtonut huutaa, mutta ääni takertui kurkkuun kiinni - siihen joka näkyi nyt miltein paljaana vain ohuen ihokerroksen takaa, sekä sen edessä repsottavien harmaiden ihonpalojen. Hänen kolme käsipariaan olivat kadonneet, sulautuneet hänen käärmeruumiiseensa jättämättä mitään jälkeen, paitsi repeilleen käärmeennahkakerroksen, jonka alta pilkotti samanlainen harmaansävyinen kerros, jonkalainen Lelacãn yläruumis oli. Sen sijaan uusi käsipari otti paikkansa sieltä, mistä ne olivat niin kauan sitten alunperin lähteneet, sieltä missä niiden kuuluikin olla. Raajojen vihdoin työntyessä limaiseen kalvoon peittyneenä esille, niiden kämmenistä työntyivät kuitenkin esiin pienen sahalaidan reunoittamat piikit. Hänen muhkurainen häntänsä meni halkeamille ja kiertyi oksamaiseksi luiden muodostamaksi nipuksi, joka kaveni päätä kohden. Hänen käärmeenihonsa muodostama kaulus repeli kuin joku olisi polttanut sitä, ja jätti vain jälkeensä terävät piikit jotka sitä tavanomaisesti kannattelivat, nekin saivat uuden nivelen työntyessään vielä pidemmälle ulos Lelacãn selästä.

Vihdoin kipu kaikkosi, oudot tunneaallot tyyntyivät ja Lelacã lakkasi vääntelehtimästä. Hän jäi maahan henkeä haukkoen paikalleen, tottumattomana uuteen ruumiiseen ja sen suomiin elinehtoihin. Hänen yltään valui yhä niin hikeä kuin eritteitäkin. Koko ruumis väristen hän onnistui kääntämään katseensa uusiin käsiinsä, jotka olivat toistaiseksi ohuen limakalvon peitossa ja tuoksahtivat juuri vaihdetulta nahalta - mikä oli osittain totta, sillä hänen käärmenahkansa löytyi satunnaisina palasina hänen ympäriltään kuin hän olisi juuri luonut sen. Hän käänteli käsiään ja piikit kämmenten keskellä vetäytyivät hitaasti piiloon. Lelacã ei tiennyt mitä ajatella. Hänen pelonsekainen katseensa siirtyi Hecateen - oliko olento pelastanut hänet vai pahentanut jo kauan sitten saatua kirousta? Saamatta sanaakaan puhutuksi, Lelacã jäi värisemään paikalleen. Hän ei uskaltanut katsoa itseään, hän katsoi vain Hecatea.
Lotdow
 

Re: Mellon

ViestiKirjoittaja Aksutar » 06 Heinä 2015, 17:50

Hecatella kesti heti toipua tästä "parantamis" prosessista, olennon näyttäen selvästi tokkuraiselta siinä mättäällä istuessaan. Nyt jos ihmiset olisivatkin lähteneet heidän peräänsä, saattaisi hyvinkin olla, etteivät he uudesta hyökkäyksestä olisi selvinnyt. Hecatesta ei ainakaan ollut edes juoksemaan juuri nyt ja sama taisi olla Lelacãn tila. Tuota oli selvästi sattunut äskeinen toimenpide, kyllä Hecate sen pystyi aistimaan ja siitä johtuen hengetär oli tavallaan pahoillaan siitä, mitä juuri oli tehnyt. Mutta se oli olennon tietoon ainoa keino pelastaa ystävä kuolemalta, mitä ikinä hän olikaan tehnyt pikku kätösillään. Toivoa vain sopi, ettei tuon parantamisprosessin ohella vahingossa ollut kirousta jos toistakin heittänyt soppaan mukaan, sehän tästä vielä puuttuisi.

Valkea katse seikkaili tovin jos toisenkin puiden oksissa, henkiolennon pitäen omituisia hymiseviä ja naksahtelevia ääniä kerätessään itseään äskeisestä. Hän ei ollut koskaan parantanut mitään noin suurta ruhjetta, sinällään oli ihme että hän oli edes kyennyt siihen. Pahimmillaan Hecate olisi saattanut jopa tappaa Lelacãn, mikäli jokin olisi mennyt vikaan! Tai no... Eipä tämäkään parannusprosessi ollut se kaikkein onnistunein, nyt kun se sokean katse kääntyi viimein uuden ystävän puoleen tarkkailemaan tuon kuntoa. Lelacã vaikutti... Pelästyneeltä. Syystäkin, kaiken tapahtuneen jälkeen. Hecate kävi vastaamaan siihen pelokkaaseen katseeseen kovinkin neutraalisti tuijottaen, päätään pienesti kallistellen. Mitään se ei sanonut, tuijotti vain takaisin, odottaen että toinen rauhoittuisi ja saisi itsensä kasaan. Tai vastaavasti räjähtäisi palasiksi siinä silmien edessä, mikäli Hecate jotain oli mennyt mokaamaan. Hänen parannustaitoihin kun ei voinut aina luottaa...
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Mellon

ViestiKirjoittaja Lotdow » 24 Heinä 2015, 12:48

Mitään ei tapahtunut, Hecate ei pihahtanutkaan ja Lelacã tunsi olonsa entistä epämukavammaksi. Oliko kummallinen pikku nainen edes alkujaankaan tiennyt mitä teki, kuka tiesi. Lelacã tuijotti vielä hetken aivan vaitonaisena, ennen kuin veti syvään henkeä rauhoittuakseen- mutta sortui sitten päästämään jättimäisestä suustaan sellaisenkin kirkaisua muistuttavan mylväyksen, että linnut pyrähtivät lähimmäisistä puista lentoon. Hänen äänensä jylisi kylkiluiden takaa kuin sotatorvi hyvän aikaa, kun hän purki siihen pahaa oloaan ennen kuin sai itsestään otteen ja vaihtoi parkunansa jälleen huohotukseen. Hänen kylkiluuleukansa painuivat hitaasti yhteen ohueksi suppiloksi. Lelacã otti maasta tukea työntäessään itsensä takaisin ylös. Hän kiersi varovasti häntänsä rullalle viereensä ja levitteli toistaiseksi kauluksettomia piikkejään, katse kierellen ruumiissaan. Hän oli aika varma, että saisi ruskean nahkapeitteensä ajallaan takaisin. Käärme lipoi kielellään ilmaa ja tutkaili metsän hajuja. Hänen onnekseen aistit olivat säilyneet suunnilleen samoina ja hän huokaisi melkein huvittuneen helpottuneena.
"Pelastit henkeni", hän sihisi ja työntyi lähemmäs Hecatea. "Kiitos."

Käärme liukui varovaisesti eteenpäin maalla. Ilman nahkakerrosta aluskasvillisuus ja kuivuneet oksat pistelivät ikävästi mahaa vasten, mutta äskeisen jälkeen se ei häntä hetkauttanut vaikka ruumis tuntuikin aralta. Hän katsoi maahan jäänyttä orgaanista jätettä ja yritti pyyhkiä käsillään likaa pois yltään.
"Meidän on parempi löytää suojaisampi paikka levätä", hän sihisi hiljaa katsellessaan ympärilleen. Pelkät puut eivät heitä juuri suojaisi mahdollisilta vaaroilta ja hengetärkin näytti hyvin uupuneelta äskeisen tempauksensa jälkeen, eikä yhtään ihme. Lelacã taputti kädellään käärmeruumistaan. Tuntui oudolta joutua kumartumaan alaspäin siihen yltääkseen ja häneltä veisi muutenkin vielä pitkän tovin ennen kuin hän muistaisi mtien olkapäiltä lähteviä käsiä käytettäisiin - niissähän oli viisi sormeakin.
"Minä kannan sinut, niin etsitään jokin luola", hän tarjoutui. Ei hengetär nyt niin paljoa voisi painaa että käärme vallan lyssähtäisi, vaikka olikin väsynyt. Hänen katseensa kävi vielä maastossa ja käärme siristi silmiään. Hänen kotinsa olisi turhan kaukana, mutta varmasti metsästä löytyisi edes jokin kolo johon asettua hetkeksi.
Lotdow
 

Re: Mellon

ViestiKirjoittaja Aksutar » 29 Heinä 2015, 04:44

Hecate jatkoi kaikessa hiljaisuudessa istumista, kunnes Lelacã päätti päästää ilmoille jylisevän, korvia raastavan ja eittämättä kunnioitusta ja pelkoa herättävän huudon. Huudon, karjahduksen, äännähdyksen, miksi sitä nyt halusi kutsuakaan. Tuon kuullessaan oli Hecate pompannut ylös ja katsoi kunnioitus ja ihailu silmissään käärmepetoa, joka viimein itsensä ylös sai. Eihän Hecate ymmärtänyt oliko tämä "muodonmuutos" hyväksi Lelacãlle vai ei, mutta sentään tuo näytti olevan elossa. Se oli nyt tärkein asia, jos metsänhengeltä kysyttiin!
Kiitokset käärmemieheltä menivät lähinnä kuuroille korville, Hecaten ihaillessa kunnioittavasti uutta ystäväänsä joka ylös oli sijoiltaan kyennyt. Eihän hengetär edes tiennyt tämän olevan hänen itsensä ansiota, joten eipä Hecate olisi pahaksi pistänyt, jos sitä kiitosta ei olisi koskaan tullutkaan.

Hecate kävi kuitenkin havahtumaan todellisuuteen käärmeystävän mainitessa suojapaikan. Tässä ei todellakaan ollut paras paikka jäädä majaa pitämään, jos eivät ihmiset heitä seuranneet, niin yhä tuoreen verenhaju saattoi houkutella pedon jos toisenkin paikalle...
Hecate kävikin nyökyttelemään kovin hiljaisena muuten, suostuen suunnitelmaan etsiä turvaisempi paikka oleskella. Pienet kätöset kävivät poimimaan sen leukaluun maasta, ennen kuin Hecate kipitti Lelacãn luokse hypähdellen ja korisevasti äännähdellen, indikoiden näin että käärmemies saattaisi nyt poimia pienempänsä kyytiin, kuten oli lupaillut. Kyllähän Hecate todennäköisesti olisi itse voinut myös kävellä, mutta kerta kyydin saisi, ei hän kieltäytyisi!

Jahka Lelacã oli hengettären syliinsä poiminut, lähti matka kulkemaan eteenpäin käärmemiehen tahtiin. Hecate ei valittanut, tyytyi vain siinä sylissä makailemaan ja kiehnäämään vasten ystäväänsä, sen pahemmin edes pitämättä merkille mihin päin he kulkivat.
Tovin jos toisenkin jälkeen edessä häämötti suurien kivien juuressa suhteellisen kookas luolansuu, Hecaten käyden osoittamaan sormellaan innokkaasti kohti sitä pimeää onkaloa.
"Tuonn--E!", Hengetär hihkui, "Siellä turva!"
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Mellon

ViestiKirjoittaja Lotdow » 20 Elo 2015, 21:52

Lelacãn tahti oli eittämättä hitaampi kuin tavallisesti, lehdet rutisivat pitkän mahan alla ja häntään tarttui jatkuvasti kaikkea, mutta Lelacã tyytyi rehaamaan siihen hitaasti muodostuvaa kukkapuskaa perässään. Hecaten kiehnätessä huolettomasti hänen likaista ja tahmeaa mahaansa vasten välittämättä kaikesta siitä mitä hänen ihonsa pinnalta saattoi tällä hetkellä lillua, Lelacãa hymyilytti. Hänen suupielen jämänsä olivat vain vähän kankeat, eikä elettä varsinaisesti hänen naamalleen ilmestynyt. Häntä vähän jännitti pidellä ystäväänsä sylissä tiedollistaessaan kämmentensä sisältä löytyvät piikit, mutta ne näyttivät pysyvän piilossa toistaiseksi. He kulkivat puiden välissä jonkinmatkaa, kunnes Hecate alkoi viittomaan suuntaa. Lelacã ei ajatuksissaan ottanut oikein sanoista selvää, mutta nähdessään luolan hän tiesi mitä pieni punapää tarkoitti ja lähti kohti luolaa.

Se ei ollut iso onkalo, mutta tarpeeksi syvä että he pääsivät pois näkyvistä. Luolan suun edessä roikkuvat sammaleet suojasivat sisäänkäyntiä uteliammilta katseilta. Tummat pilvet olivat peittäneet taivaan ja ilmassa oli sateen tuntua. Antoi sataa, ropina olisi ollut itseasiassa ihan kotoisaa. Luolan sisällä oli pimeää, ja varmasti pimenisi vain entisestään kunhan yö pääsisi laskeutumaan. Lelacã laski hengettären sylistään ja kierähti miltein hetimmiten kyljelleen, hakien hyvää asentoa levätä. Hän risti kätensä yläleukansa alle ja kavahti paljaan pinnan tunnetta ja omaa hammasriviään. Hän olisi mielummin elänyt leukansa kanssa, mutta oli kiitollinen säilyttyään hengissä. Sitäpaitsi tällä hetkellä hän tunsi itsensä hyvin itsevarmaksi. Hän oli selvinnyt hengissä ihmispartiosta ja kaikkienaikojen muodonmuutoksesta -toistamiseen. Lelacãn katse pyöri hänen hännässään, jota törrötti yhä läjäpäin lehtiä. Hän ei tainnutkaan olla ihan harmiton olento tätä nykyä. Yllättyneenä käärme huomasi tämän tiedon huojentavan häntä. Väsymys painoi voimakkaasti ja käärmeen silmäluomi alkoi painua vähitellen alas. Hänen kylkiluunsa laajenivat haukotuksen tapaiseen henkäykseen.
"Ihan pikku tirrakat", hän mumisi uneliaasti, niin että puhe oli silkkaa sössötystä ja tuota pikaa Lelacã oli vaipunut sikeään uneen.
Lotdow
 

Re: Mellon

ViestiKirjoittaja Aksutar » 30 Elo 2015, 21:19

Hecate hyppeli askeleen jos toisenkin kauemmas jahka Lelacã hänet maahan oli laskenut. Pimeä luola tuntui kumman kotoisalta yöelämään tottuneelle hengettärelle, mutta juuri nyt Hecate ei lähtenyt sen kummemmin uutta yösijaa ihastelemaan, kääntyessään Lelacãn puoleen, joka niin kovin uupuneesti kyljelleen kävi levähtämään. Metsänhenki käänteli päätään ihmetellen toisen uupumusta - ihan kun ei ymmärtäisi uupumuksen päälle mitään - kuitenkaan käymättä toista sen pahemmin lähestymään, vielä. Katse laski käsissä olevaan leukaluuhun, hengettären tutkien sitä hetken virnuillen, ennen kuin hyppeli takaisin Lelacãn viereen tuon mumistessa jotain uneliaasti. Punapäinen perkele haki mukavan paikan käärmemäisen kropan vierestä, nojautuen hakemaan lämpöä toisen kropasta, siinä samalla kun Lelacã itse näytti vaipuvan sikeään uneen.
Jotain Hecate vielä itsekseen mumisi, tai lähinnä äänteli, ennen kuin lähti kovinkin brutaalisti nyhtämään irti kaiken, mitä leukaluusta irtosi.

Yö oli ja meni. Aamuyöstä hengetär oli viimein havahtunut vuorokauteen ja metsän ääniin, kovinkin tohkeissaan lähtien hyppelemään kohden luolan suuaukkoa. Mutta, ennen kuin oli samantien kadonnut teille tietämättömille, muisti Hecate Lelacãn. Valkea katse kääntyi käärmeolennon puoleen, joka vielä näytti olevan taju kankaalla. Voisiko hän lähteä vain noin vain, vai olisiko toinen pitänyt herättää? Tai odottaa että toinen herää? Tai jäädä tuon seuraan? Ei Hecatella varsinaisesti koskaan ketään "ystävää" ollut, hän vain törmäsi henkilöihin, toisinaan useamminkin. Ainoa ystäväksi luokiteltava tällä hetkellä taisi olla se puolipukki, joka aina silloin tällöin samalle paikalle ilmestyi metsässä ja jonka luokse Hecate hyppeli aina silloin tällöin. Eivät he mitään aikaa tai paikkaa sopineet, sillä hengetär ei kyennyt noin monimutkaiseen ajatteluun. Joten, kai sama toimisi tämänkin ystävän kanssa? Hecate menisi ja tulisi, ehkä löytäisi Lelacãn uudestaan ja jakaisi tuon kanssa taas päivällisen!
Se kuulosti hyvältä suunnitelmalta, ainakin hengettären ajatuksenjuoksun mukaan. Ei hän voinut tietää ymmärsikö Lelacã moisen suunnitelman päälle, mutta sillä nyt mentiin. Mutta sen sijaan että olisi lähtenyt ilman minkäänlaisia hyvästejä, jätti Hecate sen puhtaaksi kalutun leukaluun Lelacãn vierelle. Lahjaksi, indikoiden että Hecate vielä palaisi ennemmin tai myöhemmin, paikkaan tai toiseen - sitä tuskin tuosta "lahjasta" kuitenkaan ymmärsi lukea.

Jahka läksiäislahjansa oli jättänyt, lähti hengetär hyppelemään aamu-usvaiseen metsään, kadoten kovinkin pian syvälle metsän uumeniin...
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Mellon

ViestiKirjoittaja Lotdow » 20 Syys 2015, 22:36

Lelacã hätkähti hereille. Ilma tuoksui kostealta ja luolan ulkona leijui ohut sumu. Luolan katosta putoili hitaasti vesipisaroita käärmeen selkään. Hän oli jo avaamassa suunsa ilmaa maistellakseen, kun vieras tyhjyys kummitteli siinä, missä leuan olisi pitänyt olla. Sitten hän muisti. Lelacã katsoi käsiään ja sitten pitkää ruumistaan, joka oli rullalle kietaistuna hänen takanaan, yhä hieman likainen eilispäivän menoista. Hän veti syvään henkeä ja antoi kielensä roikkua ilmassa. Hän ei haistanut raikkaan tuulahduksen ohella mitään - ja se sai käärmeen havahtumaan. Hän katsahti sitä kohtaa, missä pienen punapäisen hengettären olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla, mutta jäljellä oli vain vähän alas painunutta hiekkaa. Sekä Lelacãn leuka. Käärme ojentui alemmas nuuhkimaan luuta. Se oli yllättävän puhdas ja tutuhko tuoksu suorastaan tursusi siitä, mistä Lelacä saattoi päätellä mitä hänen seuralaisensa oli sille ehtinyt tehdä. Ajatus yhtäaikaisesti sekä huvitti että puistatti häntä ja käärme pärskähti päätään ravistellen. Käärmeen silmä suuntautui takaisin luolan suulle, sekä hiljaiseen metsikköön. Olennon tuoksu leijaili ilmassa enää häilyvästi, mikä merkitsi sitä että tämä oli päättänyt lähteä jo aikaa sitten.

Lelacã liukui vielä hitaasti suuaukolle ja kurotteli kaulallaan aamuauringon säteitä kiinni. Metsä humisi hiljaa tuulessa ja jostain kantautui lintujen sirkutusta. Olennon haju ei voimistunut sen enempää, vaikka käärme kuinka yritti saada siitä kiinni. Haikein mielin hän kääntyi ympäri ja palasi luolan perälle leukaluunsa vierelle. Hän oli eittämättä toivonut heräävänsä uuden ystävänsä kanssa, mutta jälleen hän oli jäänyt yksin. Hän ei tiennyt, tulisiko Hecate takaisin, mutta jos hän oli mitään tuosta kummallisesta pienestä olennosta oppinut, niin sen että hän oli hyvin ennalta arvaamaton.

Luolan pohjalle oli muodostunut katosta tihkuvista pisaroista pieni lammikko, joka heijasteli Lelacãn revennyttä naamaa. Silmäillessään sitä, kävi käärmeen leuaton suunjämä venymään vielä vääntyneeseen hymynpoikaseen, kuin koira olisi yrittänyt nauraa. Hän oli onnellinen. Toki, hän oli käynyt tuonpuoleisen rajalla ja oli nyt kaksi kertaa rumempi kuin koskaan ennen, mutta tällä kertaa se ei harmittanut häntä. Pitkä käsi kurottautui kiinni leukaluuhun ja Lelacã toi sen kuvajaisensa rinnalle. Hän muisteli itseään sellaisena kuin oli alun alkaen ollut, käyden mielessään koko matkansa tähän pisteeseen saakka. Käärme henkäisi syvään kuin olisi puhaltanut kaikki pahat muistot pois.
"Hyvästi sitten, Hector", hän sanoi ja pudotti leukaluun lammikkoon. Heijastus särkyi ja vesi läiskähti leveälle, niin ettei sen ja hiekan sotkusta voinut itseään enää nähdä. Lelacã käänsi selkänsä luolalle ja lähti kiemurtelemaan kohti luolan suuta, seisahtuen vielä aamuaurinkoon antaakseen sen lämmittää selkäänsä. Hänellä oli ollut pitkä päivä eilen, ja nyt käärme halasi jotain millä täyttää vatsansa. Käärmeen kieli lipoi ilmaa etsien lähistöltä saaliin tuoksua ja saatuaan heikon vainun, lähti Lelacã ryömimään läpi metsän, kostea aluskasvillisuus vatsaa kutitellen. Ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa, hänestä tuntui todella hyvältä olla hän.

// Näin päättyi. Kiitos seurasta! Lelacãn ja Hecaten seikkailut jatkukoon ensi osassa.
Lotdow
 

Edellinen

Paluu Järvet ja lammet

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa

cron