You help me, I help you


Quinn metsästä löytyy suurempaa ja pienempääkin rutakkoa, joista ihan jokaiseen ei ehkä kannata onkivapaansa heittää. Järviksi voi laskea vain harvan, sillä yksikään ei kovin isoksi ole ehättänyt kasvaa. Kuitenkin suurin järvistä tunnetaan nimellä Aodhá joka suurimman metsäaukean tavoin on haltioiden nimeämä. Aodhá sijaitsee syvällä Quinn metsässä ja on kooltaan niin suuri, että vastarannalle ei ihan ihmisen silmin tarkasti näe. Vesi on kirkasta ja puhdasta, viileää kovin usein. Järvi on niin syvä, ettei kukaan voi olla varma mitä sen pohjassa on.... Ellet sitten satu olemaan taruolento, joka siellä pohjassa asustaa. Aodhá on järvistä myös kalarikkain, siinä asustaa paljon niin tavallisia kuin taruolennoksi lueteltavia kaloja, joista osa on vain kulkumatkalla järven poikki Meinradia seuraillen. Muodoltaan järvi on soikeahko ja Meinrad joku laskee siihen toisesta päästä ja toisesta päästä jatkaa matkaansa metsän halki kohden Aear merta.
Talvisin järvi jäätyy kauttaaltaan niin paksusti, lukuun ottamatta niitä alueita, joilla Meinradin virta pitää jäät ohuina.

Valvoja: Crimson

Avatar

The Saviour
The Saviour

Viestit: 3843

Liittynyt: Su Syys 04, 2011 5:10

Paikkakunta: Kahvikuppi

Viesti La Maalis 18, 2017 9:50

Re: You help me, I help you

Hiuksiaan paremmin toiselle olkapäälleen keräillen Omaniron kohotti kulmaansa pedon virnuillessa hänelle. Omalla tavallaan se sai vedenhaltijan varuilleen, vaikkei lohikäärme ollutkaan antanut syytä varsinaisesti säikkyä itseään millään tavalla. Vielä.
Vuorilla oli kuulemma ahdasta ja reviiristä kiisteltiin tietty, eikä valkeasuomuinen käärme sellaista jaksanut. Liekö siinä oli kaikki osat totuudesta, muttei Sigmiristä ollut varsinaisesti arvuuttelemaan tai kyselemään tuntemattomalta enempää asiasta, mistä toinen ei vaikuttanut erityisemmin tahtovan jutella. Ehkä lohikäärme oli vaeltajasielu – aivan kuten Omaniron omassa valtakunnassaan.
Sigmir hymyili leveämmin siniharjaisen liskon esittäessä kysymyksen vuorostaan hänelle, kulmienkin kohotessa aavistuksen sinertävillä kasvoilla.

”Olen henkiolento, periaatteessa siis ainoa lajiani, jos niin haluaa ajatella. Tuskin meitä on kahta saman näköistä, vaikka kaltaisiani olisikin useampi”, Sigmir mietti, katsahtaen taivaalla ja hipaisi nopeasti leukaansa, ennen kuin kätensä valui jälleen hakemaan tukea jäänpinnalta. Eihän hän ainoa lajiaan ollut, kaiketi. Omalla tavallaan Omanironilla oli synnyinperheensä – joskin… se ei varmaan käsitykseltään vastannut lainkaan mitään sellaista, jollaiseksi maalla elävä kansa asian mielsi.
”Synnyin syvänteissä ja muovasin itsestäni sen mikä olen nyt, ennen kuin nousin mantereen tuntumaan – kalastajilla ja merenläheisyydessä elävillä on tapana puhua minusta nimilläkin, olen rantavesien suojelija, hiljaisempienvesien vartija”, pyrstökäs jatkoi, tuoden katseensakin takaisin taas valkeaan, jylhään petoon, joka siinä lähellä mukavaa lämpöään hohkasi. Varovaisesti Sigmir ojensi kättään siniharjaa kohden, livuttaen sitä vain jäätä pitkin lähemmäs silmällä pitäen, ettei toinen sitä käpälää välipalakseen sentään hotkaisisi, ”Helmienherra, Merenpoika, Vettenhaltija. Ihmisten keskuudessa minua sanotaan Sigmiriksi, haltioiden parissa Aearioniksi. Vedessä nimeni on Omaniron”. Sigmir kertoi, samalla siroilla sormenpäillään kurotellen lohikäärmeen kuononpäätä kohden. Onnistuipa hipomaan kuonoa tai ei, nosti Helmienherra kätensä kuitenkin takaisin taas omalle puolelleen, veteen paremmin laskien suurta kehoaan ja laskien päänsä vinoon käsivarsilleen jään pinnalle.
”Onko niistä joku sinulle tuttu?”, vedenhaltija kyseli hymyillen, toista kulmaansa kohottaen lohikäärmeeltä, ”Vai onnistuinko kerrankin tapaamaan tahon, joka ei vielä tunne kaltaistani nimiltä lainkaan?”.



//Järjestetään vaan hirveet safkakekkerit ja syödään ittemme hautaan. Toimii. 5/5, söisin uudestaan. Eiku//
MY NAME IS CRIMSON, FAMED SOLDIER OF NIGHTMARES, AND I AM HERE FOR DINNER
---
IRIADOR MIR VALDOREN - DELATHOS N'DRAYER - JACKALOPE - ARETH CÚTHALION - ATREVAUX ARGENTEUS - SHYVANA - NOEL ARTANIA - LORYTHAS - WYRIUS - NESSAYA ANERITTE - QIRA A'DARUIL - OMANIRON
---

Elä pelkää ottaa yhteyttä yksärillä, jos peli kiinnostaa missään muodossa o7
Avatar

Monarkki

Viestit: 13903

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti La Maalis 18, 2017 10:28

Re: You help me, I help you

Rauhallisenlevollisen katseen kera siniharja kuunteli, kuinka pyrstökäs itsestään lähti kertomaan paremmin. Kuulemma toinen oli henkiolento, jota tuskin löytyi toista samanlaista. Syvänteistä mokoma oli kotoisin, jossa itsensä tuollaiseksi oli muovannut, ennen kuin lähemmäs pintaa oli eksynyt. Sigurd hymähti pienesti, uskoen ymmärtävänsä miten toinen alkunsa oli saanut. Kieltämättä toinen kuulosti mielenkiintoiselta tapaukselta, jolla titteleitä näemmä riitti. Vetehisen niitä luetellessa, ei lohikäärme voinut kuin virnuilla ja hymistä pienesti nyökkäillen. Siinä tietenkin pitäen silmällä toisen kättä, joka kohti kuononpäätä varovaisesti lipui. Tietenkin se pisti harjan nousemaan hieman pystyyn, mutta yhtä nopeasti se sininen karva laskeutui mitä oli noussutkin. Ei Lounatuulella ollut syytä toiselle ärhennellä, juurihan tuo oli mahdollisesti hänen henkensä pelastanut. Jos vetehinen hänelle pahaa halusi, olisi tuo varmasti jo aikaisemmin iskenyt, eikä vasta nyt kun Sigurd oli jotenkuten paremmassa hapessa ja kykenevä paremmin itseään puolustamaan...
Näin ollen se kuononpää lipuikin hieman lähemmäs ojennettua kättä, samalla kun toinen titteleidensä lisäksi listasi nimiään, joilla kulki Cryptissä.

Hetken lohikäärme näytti mietteliäältä – sikäli mikäli liskon turvalta nyt mitään ilmeitä kykeni lukemaan – koittaen pyöritellä nimiä muistissaan. Jos hän jostain oli kuullut, niin Aearionista. Se kuulosti ehkä etäisesti tutulta, mutta johtuiko se vain siitä, että nimi muistutti kovasti Aear meren nimeä?
"Taisit onnistua siinä, kyllä", Mietittyään Lounatuuli vastasi, "Yksikään nimistä tai titteleistäsi ei kerro minulle mitään, pahoitteluni. En tosin ole syntyjäni täältä päin ja en liiku piireissä, jotka merellä liikkuisivat tai siitä puhuisivat... Aear on minulle tuntematonta aluetta, mutta tiedä mikä siellä liikkuu. Tiedän Syvyyksien Surmasta, Aearin pedosta. Kukapa rotuni edustaja ei tietäisi? Sen lähestymisen on voinut aistia jo kaukaa".
Ei se aina täällä ollut uinut. Nyt, syystä tai toisesta, viimevuosien aikana se oli tullut lähemmäksi. Siitä Lounatuuli oli kuullut ja siitä hän oli harvinaisen tietoinen. Kolmas vanhimmista. Se oli suurin syy siihen, miksei Sigurd uskaltanut merta ylittää kovin usein. Hän ei todellakaan halunnut häiritä jonkin niin suuri auraisen rauhaa edes vahingossakaan!
"Lieneekö siitä sitten haittaa sinulle, Merenpoika. Onko se kenties syy, miksi järvessä olet, etkä meressä?", virnistäen Sigurd tiedusteli, vaikka ei kyllä yhtään olisi toista mollannut, jos mokoma tänne olisi sellaista petoa pakoon tullut...

"Itselläni ei ole läheskään noin montaa nimeä, titteleitä en omista yhtään", syvään henkäisten peto jatkoi, "Garujar on nimeni, Sigurd toiseni, jota ennemmin käytän – täkäläisille se tuntuu olevan helpompi. Lounatuuleksi myös toisinaan esittäydyn, ja ainoa lisänimeni on Estelar, jonka haltioiden hovista sain".
"Joten kutsu minua miksi haluat, Sigurdina minut yleensä tunnetaan. Entäpä sinä, Merenpoika. Miksi haluat, että minä sinua kutsun?"


// Syödään ittemme hautaan joo, kannatan! BRING ALL DA FOOD. Aivan saatanasti jotain lihaa, mikään ei oo hirveempää ku lihaähky //
Avatar

The Saviour
The Saviour

Viestit: 3843

Liittynyt: Su Syys 04, 2011 5:10

Paikkakunta: Kahvikuppi

Viesti La Maalis 18, 2017 11:17

Re: You help me, I help you

Hiukset valuivat paksuina suortuvina takaisin kasvoja piilottamaan osin, Sigmirin katsellessa kaikessa rauhassa liskopetoa, joka hiljaiseksi oli hetkeksi jäänyt. Lopulta Helmienherra kuitenkin naurahti heleästi, lohikäärmeen kykenemättä hiljaisuutensa jälkeen yhdistämään häntä mihinkään niiden nimien perusteella, jotka Omaniron oli itsestään kertonut. Ehkä parempi niin, Sigmirin tietäen, ettei hän ollut se puhdasmaineisin johon törmätä olisi saattanut missään tilanteessa. Mutta menneet olivat menneitä, eivätkä ne vedenhaltijaa haitanneet sen vähää kuin mennyt kesä tai talvikaan.

Tietenkin Sigmiriä kiehtoi se, että myös uusi tuttavansa tiesi puhua Orubeesta nimillä. Omaniron itse puhui mielellään helmien varjelijana vanhimmasta Helmiäisen nimellä – mitä ne kaksi muuta sitten olivat, sitä pyrstökäs ei tiennyt. Ei hän tiennyt muita vanhimpia. Hän tiesi että niitä oli kolme tarujen perusteella, mutta tietenkin meripeto tunnusti omakseen vain samassa elementissä asuvan ja liikkuvan, jonka auraa ja liikehdintää Helmienherrakin seurasi usein, jos samalla rannikolla sattui olemaan. Aallot kertoivat sen tulevan aina vain lähemmäs ja lähemmäs, mertenelävien kaikoten usein suuremman pedon tieltä suosiolla pois jotteivät suupalaksi olisi joutuneet.
”En minä Helmiäistä pelkää”, Sigmir totesi varmana virnistäen pedolle, joka mietti oliko vanhimman läsnäolo ajanut vedenhaltijan pakosalle, ”Tyhmyyttäni minä täällä olen jumissa – en ole koskaan ennen lähtenyt merestä toisaalle, mutta viimekesäiset tulvat mahdollistivat senkin”, sinitukkainen selitti kokemattomuuttaan naurahdellen. Sen siitä sai näemmä – onni onnettomuudessa kuitenkin, että hän juuri nyt oli valkeasuomuiseen törmännyt, joka itseään esitteli puolestaan nimillä. Ne olivat Omanironin korvaan kauniita nimiä – joskin Sigurd muistutti häntä yllättävän paljon omasta nimestään, joka sai kalanpyrstöisen hymyilemään vinosti. Hän piti kuitenkin siitä nimestä. Se oli helppo muistaa.
”Kutsu minua Sigmiriksi. Niin minua kutsutaan täällä, eikä se herätä… samanlaista lietsontaa kuin pinnanalainen nimeni”, suomunahkainen hymisi yllättävän rauhallisesti, jäänpintaan kuvioita kaiverrellen särkyneen jäänpinnalle kynsineen.

”Minä vartioin rannikkoa, pidän silmällä niitä jotka yrittävät vesiä tuhota tai tahtomattaan vesi nielaisee alleen. Elän harmoniassa pinnan alla elävien kanssa, Aearin peto on meille kunnioitettu jumalolento – ei pelon ja kauhun symbolinen kuva, kuten toisille, yleensä merellä liikkuville”, Sigmir alkoi puhua, sulattaen sen jääpalan kädestään vedeksi ja antaen sen yhdistyä järviveden kanssa yhdeksi. Siinä samalla hänen katseensa kohosi taas paremmin siniharjaisen liskon hohtaviin silmiin, jotka näyttivät kuin sinisiltä kekäleiltä lohikäärmeen päässä, ”Eikö muilla vanhimmilla ole täällä samanlaista merkitystä? Olen kuullut vuortenkuninkaasta. Ja Taivaan valtiattaresta. Ovatko ne oikeasti olemassa?”.



//Kannatat! Niin minäkin! FOOD IS GOOD! LIHAAAAAAAAAA! Meillä on vielä siivu paistia tuolla kaapissa, ai jumalauta ko se on nannaa =w=//
MY NAME IS CRIMSON, FAMED SOLDIER OF NIGHTMARES, AND I AM HERE FOR DINNER
---
IRIADOR MIR VALDOREN - DELATHOS N'DRAYER - JACKALOPE - ARETH CÚTHALION - ATREVAUX ARGENTEUS - SHYVANA - NOEL ARTANIA - LORYTHAS - WYRIUS - NESSAYA ANERITTE - QIRA A'DARUIL - OMANIRON
---

Elä pelkää ottaa yhteyttä yksärillä, jos peli kiinnostaa missään muodossa o7
Avatar

Monarkki

Viestit: 13903

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti La Maalis 18, 2017 11:49

Re: You help me, I help you

"Sinähän rohkea olet", Siniharja naurahti vetehisen mainitessa, ettei Helmiäistä pelännyt. Tietenkin Sigurd koitti siinä samalla sitä omaa pelkoaan ja epämiellyttävää oloaan peitellä, kun vanhimmista puhuttiin, mutta kyllä valkosuomuisesta saattoi aistia sen levottomuuden.
Tyhmyyttään toinen tänne oli jäänyt, eikä niinkään ketään pakosalla. Sinällään tuntui hassulta, että vedenasukas oli tyhmyyttään jumiin jäänyt, mutta näemmä se tyhmyys oli globaalia eikä katsonut ikää, rotua, sukupuolta saatikka sitten asuinympäristöä. Tyhmyyttään sitä saattoi tehdä vaikka mitä, toisille se oli sitten jopa kohtaloksi...

Pyrstökäs kuitenkin pyysi itseään kutsuttavan Sigmiriksi. Tähän Lounatuuli nyökkäsi hymähtäen, ollen oikeastaan jopa tyytyväinen toisen valintaan. Sigmir muistutti häntä omasta nimestään, joten se oli helpoin muistaa – vaikka ei liskolla varsinaisesti huono muisti nimien suhteen ollutkaan...
"Sigmir siis", Siniharja vielä hymähti, toista yhä katseellaan seuraillen.
Sigmir kävi kertomaan, kuinka vartioi rannikkoa ja piti silmällä niitä, jotka vesiä yrittivät tuhota ja niitä, jotka veden nielemiksi tahtomattaan joutuivat. Kuulemma Aearin peto oli jumalolento meressä, eikä niinkään pelon ja kauhun symboli. Sigurd hymähti mietteliäänä, kykenemättä varsinaisesti mitään asiaan sanomaan. Hän ei koskaan ollut törmännyt Aearin petoon – eikä kyllä halunnutkaan – hän vain tiesi tuon olemassaolosta ja luonnollisesti pelkäsi itseään isompaa.
Sitten pyrstökäs kyseli kahdesta muusta vanhimmasta, saaden Sigurdin jälleen hiljenemään hetkeksi. Mitäpä siihenkin nyt vastaisi?

"Maalla kaikki on... monimutkaisempaa. On niitä, jotka palvovat Vanhimpia, niitä jotka vihaavat Vanhimpia yli kaiken ja niitä, jotka eivät edes usko niiden olemassaoloon", Mietteliäänä Sigurd aloitti, "Jumalia, legendoja, myyttejä, vitsejä... Jokaisella on oma mielipiteensä niistä".
"Tiedän, että Ajankiitäjä on todellinen. Olen hänet itse nähnyt ja todistanut. Mutta Taivaanmaalaajasta en voi sanoa samaa... Mutta tuskin legenda kertoisi Kolmesta vanhimmasta, jos heitä todella ei olisi kolmea...", Sigurd kertoi.
"Mutta", nopeasti siniharja lisäsi, viimein kohottautuen sijoiltaan, "Eiköhän lähdetä raivaamaan sinulle tietä".
Hetken lumenvalkea lisko oikoi raajojaan ja selkäänsä, ennen kuin kääntyi paremmin kohden joensuuta, arvioiden ja tuumien hetken, lähtien lopulta syöksemään sinisiä liekkejään jäätä kohden, sulattaen sitä ohuemmaksi. Lopulta hypähtäen ilmaan ja rysähtäen kuono edellä jään läpi, lähtien puskemaan suuria jäälauttoja ja patoja rikki päällään.



// LIHAAAAAAA. Paistia omonomonon ewe tuun varastaan sen. Teleporttaan sinne jääkaappiin ja seuraavan kerran ku meet kurkkaan ni siel mä murisen lihapala suussa ja juon sun viinei //
Avatar

The Saviour
The Saviour

Viestit: 3843

Liittynyt: Su Syys 04, 2011 5:10

Paikkakunta: Kahvikuppi

Viesti Su Maalis 19, 2017 12:52

Re: You help me, I help you

Maalla kaikki on monimutkaisempaa. Sen Omaniron oli kyllä huomannut. Hänelle kaksijalkaisen elämä ei sopinut hetkeä pidempään, ja silloinkin hän huomasi kaipaavansa takaisin veteen juuri kun oli rannikolle noussut. Mutta siihenkin syynä lieni vain ja ainoastaan se, että Sigmir eli vedessä, eikä hänellä edes ollut samanlaista tarvetta nousta pinnalle hengittämään, mitä jopa jollain vedenelävillä oli. Vesi oli hänen kotinsa. Eikä Sigmirillä ollut syitä pysytellä maalla hetkeä pidempään.
Valkeasuomuisen kertoman myötä vanhimmat jäivät kiehtomaan Helmienherraa. Olisi ollut suuri kunnia ja kokemus kohdata edes yksi niistä, jotka olivat täällä jo iäisyyden olleet ja tiesivät varmasti enemmän kuin kukaan toinen elänyt olento maan päällä tai pinnan alla.
Omaniron valpastui rennosta asennostaan jälleen käsivarsilleen nousten, lohikäärmeen indikoidessa että oli valmis puskemaan joen peittäneen jään rikki. Hetken he olivatkin tässä ehättäneet jo olla, mutta oli Sigmir valmis odottamaan pidempäänkin! Ei hänellä ollut kiire varsinaisesti. Ei hänellä ollut päätön tarve päästä mereen edes, mutta nyt kun apu luokse oli sattunut, ei Omaniron aikonut heittää tilaisuutta vain syrjäänkään! Suolaisessa vedessä oli enemmän tilaa vaeltaa. Aodha oli hänelle jo liian tuttu jokaista nurkkaansa myöten, eikä enää herättänyt mielenkiintoa ja yllätyksiä mertenherrassa, mitä se oli kesällä tehnyt.

Siitä suuremmasta avannostaan katsellen helmienkerääjä seurasi kuinka Sigurd kävi tuumasta toimeen, jään rikkoen harvinaisen helponnäköisesti vahvalla kehollaan ja jäälauttoja puski syrjään virtaavan veden mukana. Liekö lohikäärme sitä kuuli, kuinka sointuvan, jopa melodisen äänen Sigmir päästi karjaansa kutsuakseen, veden alle lopulta vajoten sävelmäänsä jatkamaan ja seurailemaan liskopedon kulkua kaikessa rauhassa.
Siinä missä paimen itse kulki vedenpinnan alla, alkoi pitkin Áodhan rantaa kulkeutua hirnahduksia kaukaakin kuuleviin korviin. Tummanahkaiset yksisarviset ravasivat laumaksi rantaviivaa seuraamaan valkeasuomuista lohikäärmettä, joka syystä tai toisesta jokea peittävää jäätä rikkoi. Ensin hirnuvia ja pärskiviä elukoita oli vain yksi, sitten pari. Ja lopulta ainakin kymmenkunta ellei enemmänkin, nelikoipisten näyttäen tietämättöminä ja epäilevinä miettien, miksi ne oli tänne kutsuttu. Tietty ne toverinsa muistivat ja tiesivät, osa niistä oli menehtynyt varmaan tai napattu ratsuiksi koulittaviksi haltioiden tai muiden – mutta ne mitkä isäntänsä kutsun kuulivat, saapuivat myös paikalle. Nyt paikalla oli kuitenkin vain valkeasuomuinen lohikäärme, joka nostatti kaviollisten keskuudessa jopa pelkoa, rohkeimpien uhotessa kavioitaan maahan lyöden tuolle käärmemäiselle pedolle.

”Ne ovat minun”, kalanpyrstöinen nousi pinnalle paremmin itsekkäästi hymyillen, samalla kun avitti jäälauttaa työntämään tummilla käsillään syrjään, sanoillaan tietysti viitaten rannikolla aina järveltä saakka mukana kulkeviin yksisarvisiin.
”Hippokampuksia – niillä on kyky naamioitua meren nousuveden myötä maalle, siinä missä voin itsekin näyttäytyä jalallisena samaan aikaan”, Sigmir esitteli, vaikkei uskonut moisen faktan oikeastaan edes kiinnostavan jäätä rikki murskaavaa lohikäärmettä.



//MEAAAAAT. Joku aamu ko oon aamukahviin maitoa ottamassa niin kaapissa onkin vaan aksu. Älä perkele koske mun kahvimaitoihin tai piru perii. Pepsit voit kaataa viemäriin sen sijaan :--D//
MY NAME IS CRIMSON, FAMED SOLDIER OF NIGHTMARES, AND I AM HERE FOR DINNER
---
IRIADOR MIR VALDOREN - DELATHOS N'DRAYER - JACKALOPE - ARETH CÚTHALION - ATREVAUX ARGENTEUS - SHYVANA - NOEL ARTANIA - LORYTHAS - WYRIUS - NESSAYA ANERITTE - QIRA A'DARUIL - OMANIRON
---

Elä pelkää ottaa yhteyttä yksärillä, jos peli kiinnostaa missään muodossa o7
Avatar

Monarkki

Viestit: 13903

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Su Maalis 19, 2017 1:37

Re: You help me, I help you

Ensimmäinen pato oli paksu, yllättävänkin paksu ja sen murskaamiseen meni aikansa. Ei Lounatuuli edes huomannut rantaviivalle saapuneita nelijalkaisia, ollen liian keskittynyt jään murskaamiseen ja sulattamiseen. Vasta siinä vaiheessa, kun Sigmir niistä kävi huomauttamaan, katsahti siniharja hippokampusten puoleen. Vaistomaisesti peto kävi sähähtämään niille yksilöille, jotka uhoilivat rannalta, kuitenkaan sen enempää mokomia pelottelematta. Ne olivat Sigmirin, joten ei hän niitä halunnut uhata saatikka edes harkita syövänsä, vaikka nälkä olikin. Muutenkaan Sigurd ei suosinut yksisarvisten tai sen kaltaisten syömistä, kuulemma pahimmillaan sai kirouksen niskaansa, jos yksisarvisen meni tappamaan ja syömään... Pitivätkö ne väitteet sitten paikkansa, sitä Sigurd ei tiennyt, mutta ei halunnut ottaa selvääkään.

"Mielenkiintoista", Siniharja tokaisi Sigmirin kertomaan viimein, jatkaen sitten jään murtamista. Ei siinä kauaa enää mennyt, kun ensimmäinen pato oli saatu auki ja joki oli avoin Sigmirinkin kokoiselle olennolle.
"Ui eteenpäin, kunnes tulee taas este", Sigurd ehdotti, "Liidän yllä ja autan, kun ongelmia tulee", Siniharja jatkoi, vilkaisten Sigmiriin samalla kun kohosi ilmaan leijumaan.
"Ellet sitten halua, että lennän sinut merelle asti?"



// MEAAAAATTT. No ehkä mä jätän kahvimaidot rauhaan. Avaat oven ja ojennan sulle sieltä maidon silleen TOSA! Pepsit kaadan mielelläni viemäriin ;D //
Avatar

The Saviour
The Saviour

Viestit: 3843

Liittynyt: Su Syys 04, 2011 5:10

Paikkakunta: Kahvikuppi

Viesti Su Maalis 19, 2017 5:48

Re: You help me, I help you

Reitti eteenpäin oli avattu, vedenhaltijan silmäillessä varsin kiitollisena valkean serpentin raivaamaan tietä joella. Hän mahtuisi siitä eteenpäin helposti! Mutta kuinka pitkälle jälleen, oli suurempi kysymys… ei kalanpyrstöinen tiennyt lainkaan millaisessa kunnossa joki pidemmälle katsottuna oli. Kunhan se ei olisi kuihtunut tai ihmiset koonneet esteitä vesistöä hidastamaan, tai muuten meripedolla ja lohikäärmeellä olisi edessään mitä erikoisin ongelma.
Sigmir nyökkäsi ilmaan kohoavalle serpentille, joka kehotti häntä uimaan eteenpäin aina seuraavalle esteelle saakka. Ehdottaen myös, että valkeasuomuinen kantaisi hänet merelle saakka.
”Enpä tiedä… jaksaisitko edes kantaa kokoistani…”, Sigmir epäili, nopeasti korkeammalle vilkaisten epäröiden. Ei hän ollut ikinä lentänyt sattuneista syistä. Eikä hän tiennyt halusiko kokea sitä, että joku hänet nostaisi. Kalamaista kehoa ei oltu luotu maalle, eikä sen liiammin ilmaankaan ja jos Sigurd hänet tiputtaisi, olisi hänestä jäänyt maahan pelkkä märkä läntti… Eihän Omaniron halunnut epäillä lohikäärmeen voimia, johan tuo oli paksun jään pirstaloinut palasiksi siinä missä Sigmir itse olisi saanut rikkoa näitä jäälauttoja ikuisuuden saadakseen ne edes halki. Eikä jäätikön allakaan voinut loputtomiin kulkea, tilan ollessa liian ahdas ja kivinen pohja olisi vain repinyt hänen hienon kehonsa rikki.
Jos hän olisi voinut muuttua humanoidiksi tässä ja nyt, olisi pedon selkään nouseminen varmasti ollut helppoa. Mutta tällaiseltaan Sigmir ei aikonut antaa itseään nostettavan jäänpinnalta korkeammalle minkään tahon voimasta… se olisi ollut vain… outoa.

”Katsotaan nyt… enköhän pärjää ainakin hetken”, paimen naurahti, vajoten sitten veden alle, pohjaa myötäillen lähtien sukeltaen kulkemaan eteenpäin, siinä missä pieni lauma yksisarvisiä isäntäänsä lähti rantaa myöten seuraamaan. Kyllä sen kokoista olentoa oli helppo seurata kirkkaassa vedessä, eivät ne kirkkaat suomut ja pinnan alla soljuva tukka jättäneet hirveästi arvailunvaraan. Mutta mitä nopeammin vesipeto kykeni kulkemaan joenpohjan paikoitellen ollessa syvempi ja antaen enemmän varaa liikkua, sitä paremmin oli kyettävä myös silmillä seuraamaan solakasti, nopeasti kulkevan vetehisen perään.
Pienemmät jäät rikkoutuivat herkästi Sigmirin nostattamasta vastavirrasta, hänen joutuessa toisinaan jopa nousemaan paremmin pinnalle joko ihan vain käsin kahlaamaan jäätä rikki, mutta toisinaan myös hypähtämään paksumman jäälautan päälle kehollaan halkaistakseen sen tieltään. Täällä missä vesi virtasi lujemmin, jää oli myös huomattavasti heikompaa ja veden ylle muodostuneen jäälautan allakin oli paikoitellen jopa ilmaa kun vedenpinta oli kylmän ilman myötä laskenut huomattavasti alemmas.

Tovin sitä vapaudentunnetta ehättikin kestää, Sigmirin ponnistaen taas paksumman jäälautan päälle hypätäkseen ja ylitse liukuakseen joenpohjan ollessa liian matala hänelle, mutta laskeuduttuaan jäänpinta ei edes osoittanut menevänsä säröille kookkaan merenelävän tieltä. Puuskahtaen kalankehoinen iskeytyikin lähinnä vain vasten jäätä ja lunta, jääden siihen pinnalle löhöämään kuin mikäkin lahna kehonsa kanssa, vain käsillään nostaen ihmiskehoaan selkä kaarella ylemmäs. Juuri tämän takia hän ei ollut viitsinyt kokeilla järvestä poistumista yksin… kyllähän tästä vielä peruuttaa saattoi, mutta pahemmin kiinni jääminen olisi voinut olla jo kohtalokasta…
Katse etsikin samalla hetkellä toivottavasti vielä mukana olevaa Sigurdia ylempää, joka varmasti näki häntä paremmin mitä edessäpäin olisi. Jos serpentti olisi nyt liihottanut tiehensä antaessaan ensin pienen toivonkipinän hänelle, saisi Omaniron palata takaisin sinne mistä oli hetki sitten lähdetykin. Takaisin pieneen jorpakkoon, jossa hän ei enää viihtynyt…
Se olisi ollut harvinaisen ikävä tapa tulla vain hylätyksi…



//SWEAT MEAT. Ei tarttee ko avaa se jääkaapin ovi niin sieltä sä jo kaadat mulle kahvimaitoa kuppiin silleen tosta pikkusen niin pärjäät. Pepsit vaan valuu jääkaapinoven raosta lattialle, ja sit meillä on joku hirvee tervalätäkkö keittiön lattialla//
MY NAME IS CRIMSON, FAMED SOLDIER OF NIGHTMARES, AND I AM HERE FOR DINNER
---
IRIADOR MIR VALDOREN - DELATHOS N'DRAYER - JACKALOPE - ARETH CÚTHALION - ATREVAUX ARGENTEUS - SHYVANA - NOEL ARTANIA - LORYTHAS - WYRIUS - NESSAYA ANERITTE - QIRA A'DARUIL - OMANIRON
---

Elä pelkää ottaa yhteyttä yksärillä, jos peli kiinnostaa missään muodossa o7
Avatar

Monarkki

Viestit: 13903

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Su Maalis 19, 2017 8:50

Re: You help me, I help you

“Hah! Tuskin sinä nyt niin paljon painat, ettetkö ylös nousisi”, Lohikäärme naurahti vetehisen tuumailuille, kuitenkaan sen enempää asiaan tarttumatta. Ei hän oikeastaan edes tiennyt, olisiko kyennyt nostamaan Sigmirin vaikka toinen siihen olisi suostunut. Ehkä jos olisi ollut täysissä voimissaan, olisi se onnistunut helpommin, mutta näin puolikuntoisena hänestä ei ehkä olisikaan mokoman mötikän nostamiseen vedestä.
Oli miten oli, Sigurd lähti seuraamaan vetehisen etenemistä ilmasta käsin. Ei hän kovin korkealla lentänyt, vain muutaman metrin joen yläpuolella, pysyen kuitenkin puiden latvojen alapuolella. Varmasti jos joku yltä lensi, näki myös jättiliskon luikertelemassa joen myötäisesti, mutta muuten häntä tuskin kauhean kaukaa puiden seasta huomasi ihan heti. Tai niin hän ainakin toivoi, Lounatuulta ei huvittanut enää yhteenkään yhteenottoon joutua tänään… tai vähään aikaan ylipäätään.

Sigurd eteni Sigmirin tahtiin, seuraillen tuon etenemistä. Vähän väliä suuri lisko pyrähti eteenpäin jos huomasi suuremman esteen lähestyvän, pedon käyden raivaamaan tietä jo edeltä, palaten sitten aina takaisin Sigmiriä seurailemaan.
Tovi siinä menekin, kun he vetehisen tahtiin kohti merta etenivät. Yllättäen vetehinen nousi jään pinnalle, kuten aikaisemminkin oli tehnyt, mutta tällä kertaa ei päässyt omin voimin jäätä rikkomaan ja takaisin veteen pulahtamaan. Sigurd teki heti U-käännöksen ilmassa ja palasi Sigmirin luokse, laskeutuen tuon vierelle mittailemaan ja katselemaan toista nyt paremmin.
“Sattuuko se?”, lisko tiedusteli toisen kehoa katsellessaan, “Olla maalla, painosi päällä?”, siinä samalla peto avasi jälleen kitansa ja syöksi tulta jäätä vasten, sulattaen sen ohuemmaksi ennen kuin etukäpälillään kävi jään rikkomaan ja tekemään Sigmirille reitin takaisin veteen.
“Voimme kyllä pitää tauon, jos haluat”, Tulisilmäinen ehdotti, osaamatta sanoa kuinka uupunut vesihenki varsinaisesti oli tässä vaiheessa. Matkaa kuitenkin oli vielä paljon jäljellä, hyvä jos he tämän yön aikana edes pääsisivät merelle asti…



// No niinpä (DD Automaattimaitokone. Hyyyyiii nyt yök joku tahmee pepsilätäkkö lattialla ja kaikki kunnan muurahaiset siinä heti bilettämässä //
Avatar

The Saviour
The Saviour

Viestit: 3843

Liittynyt: Su Syys 04, 2011 5:10

Paikkakunta: Kahvikuppi

Viesti Ma Elo 28, 2017 4:41

Re: You help me, I help you

Omaniron henkäisi syvään, yrittäen pienellä keinuvalla liikkeellä pitää itseään jäästä irti, jopa hieman siinä sijoillaan pakittaen sinne veteenpäin kaikessa rauhassa. Siinä samallapa siniharjainen ehätti laskeutua takaisin alas, saaden kalanpyrstöisen kohottamaan toista kulmaansa mietteliäänä, ja sitten naurahtamaan.
"Tuntuu oudolta vain, kutakuinkin", suomunahkainen hymisi, "Ei se satu kuitenkaan, nautin toisinaan maalla tai kivillä lämmittelemisestä ihan tällaisena, jos siihen tilaisuus on", meripeto hymyili seuraillessaan, kuinka lohikäärme uudemman kerran kauniilla liekeillään kävi sitä jäätä hajottamaan. Tuollainen taito oli kyllä kieltämättä korea, ja hyödyllinen. Eihän se pinnan alapuolella olisi toiminut alkuunkaan tosin, joten vaikka Sigmir olisi osannutkin tulta ja savua syöstä, ei hän sillä taidolla olisi mitään tehnyt loppupeleissä.
Siniharjainen ehdotti myös taukoa, paimenen kuitenkin pudistaessa päätään muutaman kerran Sigurdille.
"Parempi että hyödynnämme pimeää niin pitkään kuin vain voimme", suomukas hymisi pyöräyttäessään itseään sen verran liikkeelle, että saattoi siitä jäältä liukua takaisin veden puoleen, "Ehdin levätä sitten myöhemmin, vaikka pärjäisinkin päivän jokivedessäkin suojassa, jos aamu ehtii sarastaa".

Vedenhaltijan lipuessa veteen, pärskähti vesipisaroita jään pinnalle vedenpinnan rikkoutuessa isomman tieltä. Hetkeksi kiillottaen ja silottaen jään kirkasta pintaa kostealla, kunnes nekin pisarat alkoivat hiljalleen kohmettua pakkasen toimesta paikoilleen.
Vedessä olo kuitenkin piristi jälleen, kirpeänviileän kosteikon hyväillessä eväkkään omituisensileää nahkaa, kun Sigmir vielä siihen pinnalle ilmestyi liskopedon seuraksi. Käsillään sijaa hakien jään reunalta, jotta itsensä sai jotenkin pidettyä pinnalla - eihän tässä viitsinyt alkaa polskuttaa suuremmin, valtavan valasmaisen kehon lähinnä vain kelluen virrassa mukana.
"Näetkö kuinka pitkä matka sinne vielä on?", Omaniron tiedusteli Sigurdilta, "Kotiin... merelle... siis". Eihän vedenhenki itse osannut määritellä mittoja varsinaisesti, maanpäällisen ajan ja taipaleen ollessa niin erilainen mitä vedessä, minkä takia välimatkat usein tuntuivat jalan taitettaessa huvittavankin pitkiltä.

"Jatketaan matkaa kun olet valmis... olen valmis kyllä kirimään tahtia kovemmaksikin, jos se vain auttaa rannalle saakka pääsemistä auringonnousuun mennessä".
MY NAME IS CRIMSON, FAMED SOLDIER OF NIGHTMARES, AND I AM HERE FOR DINNER
---
IRIADOR MIR VALDOREN - DELATHOS N'DRAYER - JACKALOPE - ARETH CÚTHALION - ATREVAUX ARGENTEUS - SHYVANA - NOEL ARTANIA - LORYTHAS - WYRIUS - NESSAYA ANERITTE - QIRA A'DARUIL - OMANIRON
---

Elä pelkää ottaa yhteyttä yksärillä, jos peli kiinnostaa missään muodossa o7
Avatar

Monarkki

Viestit: 13903

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Su Syys 10, 2017 3:09

Re: You help me, I help you

Lohikäärme vain hymähti ymmärtäväisesti, Sigmirin kertoessa ettei painonsa sattunut näin tasaisella pinnalla. Eihän Sigurd varsinaisesti tiennyt miten merenelävät selvisivät tasaisella maalla, hän vain oli kuullut että rannalle ajautuneet valaat yleensä tukehtuivat oman painonsa alle. Sinällään se oli kuitenkin helpottavaa kuulla, ettei sellaisesta ollut kyse pyrstökkään kohdalla.
Katse kuitenkin kohosi pään mukana ylös, vedenhaltian kysellessä kuinka pitkä matka kotiin vielä oli. Silmiään siristäen siniharjainen koitti jotain nähdä kaukaisuudessa, kuitenkin lopulta pudistellen päätään pienesti.
"Matka on pitkä, todella pitkä. En tiedä, olemmeko edes puolivälissä. Mutta emmeköhän sinne pääse vielä pimeän turvin — talven pitkä yö on puolellamme", Siniharja hymisi, katsahtaen rohkaisevasti Sigmiriin.
"Joten jaksa vielä, merenlapsi. Saatan sinut kyllä kotiin, olkoot se sitten viimeinen tekoni", Ääni kumisi kidasta, liskon avatessa suutaan kera kumisevan murahtelun.

Ja niiden sanojen myötä matka jatkui. Lounatuuli veti syvään henkeä ja jatkoi lieskojensa syöksemistä, edeten nyt entistä nopeammin, varmistaen kuitenkin että sai raivattua tien Sigmirin kokoiselle olennolle. Muutama kalastajakylä siinä tuli ohitettua, mokomien yövahtien kyllä kavahtaen kauemmas joesta kun näkivät sen kaksikon ohi pyyhältävän — joskin, tuskin mokomillakaan oli mitään valittamista, kerta ohi kiitävä lohikäärme ja vedenhenki avasivat jäät paremmin kylälle kalastamisen suhteen.
Pidempi tovi siinä meni, Sigurdin selvästi puristaen itsestään viimeisetkin voimanrippeet, kunnes joki viimein alkoi leventyä ja leventyä, kun meren tuntumaan päästiin. Silloin Sigurd lopetti, jääden lentämään matalalla ympyrää, tarkkaillen alati Sigmirin etenemistä, tietenkin auttaen viimeisetkin metrin kunnes mokoma pyrstökäs pääsi merelle asti.

"Pääsit kotiisi", Valkeasuomuisen sanat kaikuivat ilmaan, Sigurdin jääden leijailemaan merenrannan tuntumaan, "tämän edemmäksi en uskalla tulla. Tiedän, aistin, mikä syvyyksissä odottaa, enkä sen rauhaa haluaisi häiritä", Siniharja kumisi pahoittelevasti, merelle päin vilkaisten. Tietenkin hän — yhä — pelkäsi ja arvosti syvyyksissä kiertävää suurinta, ei hän tiennyt miten se peto reagoi, jos nuoret lohikäärmeet reviirille yrittivät.
Avatar

The Saviour
The Saviour

Viestit: 3843

Liittynyt: Su Syys 04, 2011 5:10

Paikkakunta: Kahvikuppi

Viesti La Kesä 02, 2018 6:09

Re: You help me, I help you

Pitkä matka, tai niin toinen siniharja väitti päätään pudistaen. Omaniron vilkaisi äkkiseltään taivaalle, antaen siinä samalla kehonsa vajota taas pinnan alle hiljalleen. Oli kuinka pitkä matka kotiin tahansa, ei tähän sopinut jäädä heistä kummankaan. Sigmir tiesi aamun tullen joen varrella olevan vilkkaampaa paikoittain, ja mitä lähemmäs ihmisten kyliä he saapuisivat, sitä varmemmin heidät todennäköisesti täältä huomattaisiin; ja mitä siitäkin seuraisi pahimmassa tapauksessa.
Taivaalta merenhaltijan katse lipui Sigurdin valkeisiin suomuihin ja liskomaisilla kasvoille, meripedon suoden vinon, sekä kiitollisen hymyn Lounatuulelle, ennen kuin pinnan alle painui hiuksiaan myöten jälleen itsensä kastellakseen ja työntyen pois lohikäärmeen tieltä. Häntä ei hirveästi houkuttanut jäädä Sigurdin tulen alle, jonka lämmön Omaniron kykeni tuntemaan väreilynä veden pinnalla kun liskopeto jäätä pieksi hänen tieltään nopeaa tahtia palasiksi. Myös joen virta alkoi voimistua sitä mukaan, mitä vapaammin vesi saattoi eteenpäin roiskuttaa menemään. Vaikka se sai myös teräväreunaiset jäälautat ja jäänpalaset kulkemaan pyrstökkään matkassa ja repimään vedenhengen kehoa rikki, ei Sigmir näyttänyt välittävän pienistä ruhjeista millään tavalla juuri nyt. Niiden parantamiselle oli sija myöhemmin - sitten, kun hän olisi jälleen kotoisissa vesissään.

Ikuisuudelta tuntuneen matkan päätteeksi joen veteen alkoi hiljalleen sekoittua jotain tuttua tuntua. Rantapenkereet alkoivat venyä kauemmas toisistaan, ja kivinen pohja vaihtui hiekan ja mudan yhdistelmäksi, joka alkoi hiljalleen myös vajota alaspäin kohden meren syväkköjä.
Ensimmäisenä tuttuun merenrantaan kirmasi joukko yksisarvisia. Se olisi varmaan jonkun ulkopuolisen silmissä näyttänyt hirvittävältä massahukuttautumiselta, kun valkeat hevoset hirnuivat ja ottivat alleen huiman vauhdin suolaiseen veteen juostakseen. Ne kuitenkin hakeutuivat vain turvaan, muutaman typerämmän kesän varsan vaihtaessa pyrstöt takakinttujensa tilalle liian nopeasti, jolloin ne jäivät pärskimään ja hypähtelemään noloina kokeneempien perässä matalassa vedessä eteenpäin. Samaan aikaan vanhemmat hyppelehtivät kuin delfiinit iloisina jo kauempana, ujeltaen omia sävelmiään nuoremmilleen ja niille, jotka ehkä saattoivat rannan tuntumassa hippokamppien erikoisen laulun kuulla aamuhämärissä soivan.
Laumansa perässä myös Sigmir lopulta laskeutui joen vesistä meren syleilyyn, jättäen ahtaan ja jäisen joenuoman ja muistot järvestä taakseen. Hän aisti kesän aikana valmiiksi haudotut helmet, kalaparvet ja syvyyksien pedot jälleen, mikä nostatti lämpimän hymyn vedenhengen kasvoille. Lämpimän kesän ja epätoivoisten ajatusten jälkeen, hän oli viimein kotona. Ja siitä Omaniron jäi enemmän kuin pelkän kiitoksen velkaa Sigurdille. Lohikäärmeelle, johon hän sattumankaupalta oli onnekseen törmännyt.
Katse kiirikin etsimään sen ilmaan leijumaan jääneen pedon, joka pahoitteli ettei tämän pidemmälle rantaviivaa uskaltaisi tulla - sattuneista syistä.
"Ymmärrän kyllä, tiedän kenestä puhut", hohtavasilmäinen vesipeto hymyili valkeaa liskopetoa ihaillessaan alempaa, katseensa siirtyen vilkaisemaan jonnekin kauas meren ulapalle. Siellä jossain meren vanhin kulki. Siellä kulki myös paljon muutakin, joista ei maanpäällä tiedetty, eivätkä ne voineet edes harkita tulevansa lähelle pintaa.

"Lupasin sinulle lahjoja, kiitoksen lisäksi", hieman pidemmälle lipuva meripeto hymisi rauhallisesti kuunnellessaan kauempaa kantautuvaa hippokamppien ilakointia, "Ilman sinua olisin jäänyt seuraavaan tulvivaan kevääseen saakka Aodháan. Jään sinulle kiitollisuuteni velkaa minun, ja karjani pelastamisesta". Samalla kun Omaniron puhui, nosti tuo kämmenelleen kookkaan syvän mustan sävyisen, täydellisen pyöreän, virheettömän ja sileäpintaisen helmen. Se ei ollut mikään pienin mahdollinen, ja olisi voinut tuntua ihmisestä jopa raskaalta kantaa kädessä sen kokoisena. Sigmir kantoi niitä usein mukanaan merkitäkseen reittiään tai jotain mielenkiintoista myöhemmän varalle, mutta nyt hän halusi antaa niistä arvokkaista lahjoistaan yhden Sigurdille.
Tumma helmi hohti pienesti valkeaa valoa tummansuomuisella kädellä, jota Sigmir ojensi suurpedolle avokätisesti, "Saat tämän".
"Sitä sanotaan Aearin mustaksi kullaksi, pinnankulkijat maksaisivat siitä kasapäin kultaa jotta voisivat tehdä siitä kalliita koristeita ja koruja", Sig hymisi rauhallisesti, toivoen moisen arvokkaan lahjan miellyttävän lohikäärmettä, "Minä aistin sen näistä vesistä, se on minun valuuttani jota harvoin kenellekään vain antaisin".
"Jos tuot sen takaisin meriveteen tai kosteaan rantahiekkaan, minä aistin sen läsnäolon. Voin palata luoksesi, voin tuoda sinulle lisää lahjoja ja aarteita, jos lumen sulaessa tuot sen takaisin rannalle minne vain, jonne vesi koskettaa".



//MIKSEI VIIME VIESTEISSÄ OO OLLU OFFIVIESTEJÄ. MÄ IHAN KAUHISTUIN. KANGISTUN JOHONKI PEPSILÄTÄKKÖÖN NYT ITEKIN JA MURKUT VIE MUT MENNESSÄÄN//
MY NAME IS CRIMSON, FAMED SOLDIER OF NIGHTMARES, AND I AM HERE FOR DINNER
---
IRIADOR MIR VALDOREN - DELATHOS N'DRAYER - JACKALOPE - ARETH CÚTHALION - ATREVAUX ARGENTEUS - SHYVANA - NOEL ARTANIA - LORYTHAS - WYRIUS - NESSAYA ANERITTE - QIRA A'DARUIL - OMANIRON
---

Elä pelkää ottaa yhteyttä yksärillä, jos peli kiinnostaa missään muodossa o7
Avatar

Monarkki

Viestit: 13903

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti La Kesä 02, 2018 7:54

Re: You help me, I help you

Lohikäärme katseli terävästi hevosolentojen perään, noiden suorastaan riemuiten mereen pääsemisestä. Eipä hän ennen ollut todistanut tällaista ryntäystä tyrskyihin ja kieltämättä koko touhu näytti hetken siltä, kuin mokomat olisivat vain typeränä itsemurhaa yrittäneet hukuttautumalla mereen. Hippokampeista katse valui takaisin niiden paimeneen, joka kertoi ymmärtävänsä, miksei siniharja pidemmälle tullut. Hyvä, hän ei halunnut alkaa selittelemään pelkoaan, saatikka sen enempää puhumaan itse Aearin pedosta, ties vaikka tuo olisi paikalle ilmestynyt kuin lampunhenki kutsuttaessa.
Sigurd kallisti päätään pienesti, uteliaasti, kun Sigmir lahjoista mainitsi. Totta kai lohikäärmettä kiinnosti, se alkukantainen vietti keräillä kaikkea oli yhä olemassa, joten jos hänelle tarjottiin lahjoja ja aarteita, oli siniharja kuulolla. Olihan hänellä oma kätkönsäkin niille! Kätkö, jonka luona hän ei hetkeen ollut vieraillut... Ehkä siellä pitäisi poiketa, varmistamassa, ettei kukaan hänen aarrettaan ollut löytänyt.

Pyrstökäs nosti näytille suhteellisen suuren — ainakin näin ihmisten mittakaavalla — mustan helmen, joka vei siniharjan huomion heti. Se oli kaunis ja kiiltävä, uniikki, ainakaan Sigurd ei ollut nähnyt tuollaista ennen! Oli sanomattakin selvää, että valkosuomuinen halusi sen ja ehkä kaikkien onneksi hänen ei tarvinnut edes pyytää erikseen.
"Se siis toimii eräänlaisena kutsuna...", Sigurd tuumi ääneen Sigmirin kertoman jälkeen, samalla kun pitkäkyntisillä pedonsormilla kävi varovaisesti poimimaan helmen meripedon kämmeneltä, tuodakseen sen lähemmäksi itseään ja tarkastellakseen sitä, "Mielenkiintoista", ja varmasti myös hyödyllistä. Jos totta puhuttiin, oli Sigurd ehtinyt jo kiinnostumaan pyrstökkäästä sen verran, että halusi tulevassakin tuon kanssa aikaa viettää. Lisäksi lupaukset uusista lahjoista ja aarteista tietenkin saivat lohikäärmeen harkitsemaan uudelleentapaamista, siniharjaisen olettaen myös Sigmirin olevan siitä kiinnostunut, kerta pyrstökäs helmen hänelle antoi ja ehdotteli lisälahjojen jakamista.

"Taidankin kokeilla, toimiiko se, kun kevät on saapunut", Näin epävirallisesti lohikäärme lupautui tapaamaan merenpojan, kun lumet olisivat lähteneet. Tai ainakin viimeistään silloin, jos hänellä ei muuta tekemistä olisi, saattaisi Sigurd koittaa kutsua Sigmiriä rannalle jo aikaisemminkin!
"Mutta tämä lienee hyvästien paikka", sininen katse nousi lopulta helmestä pyrstökkään puoleen, lohikäärmeen tuoden kuonoaan lähemmäksi toista, "Kiitos sinulle, Helmienherra. Ilman sinua olisin saattanut jäädä sen järven jäälle".



// NO NIINPÄ SAATANA HIRVEÄÄ SYNTIÄ TAAS. AIKA VETÄÄ ITKUPOTKURAIVARIT //
Avatar

The Saviour
The Saviour

Viestit: 3843

Liittynyt: Su Syys 04, 2011 5:10

Paikkakunta: Kahvikuppi

Viesti La Kesä 02, 2018 9:16

Re: You help me, I help you

Helmipaimen nyökkäsi syvään Sigurdin poimiessa suuren helmen käpäläänsä, heilauttaen niitä korvien tilalla olevia hämärässä hohtavia eviä värähtäen hiustensa lomasta. Käsi tuotiin takaisin talvisen kylmästä merituulesta veden alle, suurten silmien tarkkaillessa valkeasuomuista, joka vaikutti tyytyväiseltä hänen lahjaansa. Kyllä Omaniron tiesi lohikäärmeiden pitävän kullasta ja aarteista. Mikä se sellainen omalaatuinen liskomainen vietti sitten ikinä olikaan, vaikutti Lounatuuli omistavan sen myös. Varmasti ajatus aarteista innosti liskopetoa! Ja merenpohjaan heitettyjä ja laivojen mukana vajonneita aarteita Hiljaistenvesienvartijalla riitti! Rihkamaa kuin kultaakin, jolla Sigmir itse ei mitään juurikaan tehnyt. Ja tusinoittain lisää mustaa kultaa, josta maanpäällinen kansa olisi varmasti voinut tarvittaessa tappaa tai tehdä ihan mitä tahansa saadakseen käsiinsä.

Pyrstökäs hymyili kerrankin aidosti iloisena, sinisten hiusten lähtiessä puolittain kevyissä aalloissa valua meripedon kasvojen eteen väkisinkin, sileiden hiuskaistaleiden liimautuessa pitkin Helmienherran kasvoja. Ei se näyttänyt toista harmittavan, varsinkaan kun hiukset eivät silmillään olleet, jotka intohimoisesti ihailivat lohikäärmettä, "Odotan sitä, odotan jälleennäkemistä!", Sigmir nyökkäili innoissaan ajatuksesta, kun Sigurd puhui hyvästeistä. Ei hänellä ollut maanpäällisiä tuttuja kamalasti. Kauppakumppaneita ehkä. Muttei tuttavia, saati ystäviä. Voisiko Sigurdista tulla hänelle ystävä? Olihan tuo kaunis peto, kumea ääninen ja vahva, jolla oli varmasti paljon tarinoita kerrottavana. Mutta sopivatko vedessä ja maanpäällä, ilmassa kulkevat toistensa ystäviksi? Sitä Omaniron saattoi miettiä tahollaan itsekseen myöhemmin, kun pääsisi takaisin omaan paratiisiinsa palvelijoittensa ja aarteidensa keskelle.
Kiilusilmäinen katseli siniharjaisen lähemmäs työntyvää kuononpäätä, kohottaen kätensä sitä varten vedestä luottavaisin mielin. Jos lisko olisi halunnut hänet päästää päiviltä, olisi tuo tehnyt sen jo järvellä kuten huomatuksi oli tullut. Kevyesti se sileän liukas, teräväpäinen ja taipuvainen sormenpää kävi koskemaan lohikäärmeen kuonoa aluksi vain varovaisesti tökäten, sitten silittäen muutaman kerran pitkästi ja tunnustellen liskopedon juovia ja kuononpään muotoja hellästi.

"Tule seuraavalla kerralla meren rannalle, jos sinuun sattuu, ystävä hyvä", helmipaimen kohotti silmiensä erikoisen katseen lohikäärmeen silmiin, hymyillen sanojensa jälkeen ystävällisesti ja laskien kätensäkin veteen takaisin, "Minä en sisämaahan enää ilman jalkoja vesistäni poistu. Mutta löydät minut täältä, jos yhä haluat tavata, tai apua tarvitset".
Niiden sanojensa myötä Sigmirin katse eksyin vilkaisemaan taas hippokamppeihin, jotka yhä kauemmas olivat ehtineet vaeltaa. Ystävällisen, viimeisen katsahduksen suoden vielä valkeasuomuiselle mustaan helmeen vilkaisten, katosi pinnanalainen olento sitten mereen. Sen erikoisen hohteen saattoi erottaa hetken rikkoutuneen pinnan alta Sigmirin silkkisistä evistä selvästi, aina siihen saakka kunnes vedenhaltija muutamalla kiivaalla pyrstönlyönnillä omia menojaan matkoihinsa paineli ja syviä vesiä kohden syöksyi. Sen myötä hevosenpuolikkaatkin katosivat kirmaamasta pinnantuntumasta, rantavesien hiljentyen jälleen pelkän tuulen ja aaltojen jäädessä vinkumaan ja liplattamaan lumiselle rannalle.



//REEEEEEEEEE. WILL THEY SEE TOMORROW? OR NEVER AGAIN? SE SELVIÄÄ SEURAAVASSA JAKSOSSA//
MY NAME IS CRIMSON, FAMED SOLDIER OF NIGHTMARES, AND I AM HERE FOR DINNER
---
IRIADOR MIR VALDOREN - DELATHOS N'DRAYER - JACKALOPE - ARETH CÚTHALION - ATREVAUX ARGENTEUS - SHYVANA - NOEL ARTANIA - LORYTHAS - WYRIUS - NESSAYA ANERITTE - QIRA A'DARUIL - OMANIRON
---

Elä pelkää ottaa yhteyttä yksärillä, jos peli kiinnostaa missään muodossa o7
Edellinen

Paluu Järvet ja lammet

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

Keskustelufoorumin moottorina toimii phpBB® Forum Software © phpBB Group

Designed by ST Software for PTF.
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com uncommitted-decoy

Tämäkin on ilmainen foorumi, jonka tarjoaa munfoorumi.com

Ilmoita asiaton sisältö

Muuta yksityisyysasetuksia