Vihreä kulta


Suuri kartano, jonka lähettyville vuorten takainen kylä koostuu. Paikka on melko vähäpätöinen verrattuna molempiin linnoihin, mitä Cryptistä löytyy, mutta kartano omaa kaikista kauneimman puutarhan ja arkkitehtuurisesti se on ihmisten linnaa kauniimpi, mutta heikompi. Siitä ei ole linnan veroiseksi turvaksi. kartanoon kuuluu myös pienet tallit ja sivurakennus, missä on lähinnä palvelijoiden työtiloja.
Isäntänä toimii Kreivi Garrett Fortescue, jolle tuo kyseinen kartano kuuluu.

Valvojat: Crimson, Sands

Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1558

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti To Heinä 07, 2011 1:32

Vihreä kulta

((Nipustin tänne~))


Kuumuus ja kuivuus olivat piinanneet Nahorin kylää jo viikkoja. Kuivuudessa kasvit näyttivät melkeinpä huutavan vettä ja niiden vehreänä pitämiseen vaadittiin paljon vettä ja useita kasteluita, mihin kaikilla ei ollut aikaa tai rahaa. Monien ympäristön kasvien lehdet alkoivatkin kellastua, niin kasvit kuin ihmisetkin odottivat toiveikkaina sadetta, jota ei vähään aikaan ollut tullut. Aurinko paahtoi pilvettömällä taivaalla ja oli mitä kaunein päivä ulkona oleskeluun, jos vain ei olisi ollut niin kauhean kuuma. Säästä huolimatta monet ihmiset joutuivat tekemään päivän työt helteessä kartanon pihalla. Etenkin vartijat portin vieressä haarniskoissaan näyttivät hyvin säälittäviltä, kuinka kuuma niissä metallipurkeissa olikin olla. Itse Nahorin kreivillä asiat eivät olleet niin huonosti, hän sai itse päättää, missä vietti aikansa ja tällaisella säällähän hän mieluusti pysytteli sisätiloissa viileässä.

Garrett makaili kirjastonsa sohvalla eväänsä väräyttämättä, jos mukaan ei lasketa viuhkalla itseään vilvoittamista. Kartanon paksut kiviseinät pitivät armottoman kuumuuden ulkona, tehden huoneista ulkoa tuleville ihania viileitä paratiiseja. Kirjastossa ei ollut edes yhtään ikkunoita päästämässä valoa ja lämpöä sisään, mutta samalla se teki huoneesta hämärän, hyvin hämärän kirkkaassa ja auringossa juuri olleelle. Ikkunaton huone vaati päivisinkin kynttilänvaloa monen kynttilän voimin ja kaikki ne pienet liekit söivät huoneen happea, vaatien jatkuvaa tuuletusta vähän väliä pitääkseen huoneen ilman hyvänä ja raikkaana. Tuuletus ei ollut ongelma, ongelma oli se, että tuulettaessa kuuma ilma pääsi sisälle huoneeseen, mitään raikasta tuulahdusta ei tullut. Silti kreivi oli valinnut huoneen lepopaikakseen tälle hetkelle, muiden tehtävänä oli huolehtia siitä, että hän pysyi tyytyväisenä valinnastaan huolimatta.

Ongelmista huolimatta, kirjasto oli onnistuttu pitämään viileänä. Silti, Garrettista huone olisi saanut olla vieläkin viileämpi, mutta parempaan ei enää pystytty. Olihan toisella tietenkin paksut kerrokset vaatteita, vaikkakin tälle herralle vaatekerros oli harvinaisen ohut. Miehelle ei riittänyt vain aluspaita, sen päällä piti olla paksu, pitkähihainen vaalea paita röyhelöisillä hihoilla ja senkin paidan päällä vielä tummaharmaa liivi. Olipa kaulassa vielä paksu, valkoinen silkkihuivi, joka oli suurimmaksi osaksi vedetty paidankauluksen alle. Hän ei sentään ollut laittanut paksua takkia vielä kaiken sen päälle, mutta pitkät tummat housut olivat kyllä jalassa. Eihän sitä mihinkään huonompaan voisi sonnustautua, etenkin kun oli vieraita tulossa. Pitkät nahkasaappaat olivat laitettu nätisti sohvan tassumaisten puujalkojen viereen, kengät kartanon herra oli sentään viitsinyt ottaa jalastaan, muttei suinkaan kuumuuden takia. Ei, häntä vain huolestutti sohvien kauniin punaisen kankaan likaantuminen, hänhän makasi sellaisen päällä juuri.

Kreivi silmäili pöydällä olevaa tyhjää vesilasia leyhytellessään viileää ilmaa kasvoillensa koristeellisella viuhkallaan. Tuokin lasi oli täytetty tämän päivän aikana monet kerrat. Lasin vierellä lojuvaan kirjaan ei ollut koskettu, oli aivan liian kuuma mihinkään niin vaativaan hommaan, kuin lukeminen. Mikä päivä tämä olikaan tulla vierailulle, kyllä ne Thannit aina osasivat Miksiköhän se vierailu edes tapahtuikaan? Garrett oli jo ehtinyt unohtaa sen kokonaan. Ei häntä kyllä tänään oikein innostaisi tehdä minkäänlaista makaamista haastavampaa, mutta ei hän kyllä voinut sanoa ei hyvälle seurallekaan. Kuin tilauksesta, ovelta kaikui kolkuttimen kolahdus, hänen vieraansa täytyi olla täällä. Laiskasti kreivi nousi istumaan mukavasta makuuasennostaan ja alkoi vetää kenkiä jalkaansa. Garrett tarrautui vielä pöydällä olleeseen nahkakantiseen kirjaan ja vei se takaisin paikalleen kylmän takan vieressä olevaan kirjahyllyyn, hän ei kirjaa enää tarvitsisi. Työn tehtyään nuori mies pääsi palaamaan sohvallensa, mihin hän jäi istumaan vierasta odottaakseen. Sormukset välkkyivät kynttilöiden liekeistä hänen leyhytellessä viuhkallaan, Garrettin ei tarvitsisi huolehtia vieraastaan vielä. Palvelijat kyllä avaisivat oven ja toisivat hänet tänne.

Ritari
Ritari

Viestit: 1227

Liittynyt: Su Huhti 10, 2011 1:35

Paikkakunta: The Land

Viesti To Heinä 07, 2011 10:09

Re: Vihreä kulta

[[Nipsuistin alias mehuistin is here! Ei vaan upeaa tekstiä ja aina on sallittua vähä innostua kirjottaa:D]]

Lady Elizabeth Thann

Kuuma, suorastaan polttava helle oli riivannut koko kuningaskuntaa jo melkein kuukauden päivät. Erityisesti kaikki kuumuus tuintui oikein keskittyneet erääseen pieneen kylään nimeltään Nahor. Siellä kuivuus oli iskenyt näivettäen melkein kaikki kasvit ja polttaen ruohonkin ihan kuiviksi aukeilta paikoilta. Sadetta oli syytä manata.
Kaikista paikoista Cryptissä, juuri tähän kuivuudeen ja kuumuuden riivaamaan kylään oli matkalla myös muuan hevosvankkurit. Kaksi upeaa mustaa hevosta kirskoivat ylevästi koristeltuja vaunuja perässään väsyneenä matkan rasittavuudesta ja paahtavasta kuumuudesta. Onneksi matkaa ei ollut enää pitkälti, muuten hevoset olisivat saattaneet pyörtyillä kuumasta ja varmaan myös nestehukasta, vaikka oltiinhan niitä pari kertaa matkalla pysähdytty juottamaan raikkaalla lähdevedellä jota varta vasten oltiin mukaan lastattu monta kanisteria. Hevosia oli myös koitettu vähäsen viilentää kylmillä vesikääreillä, mutta eihän niistäkään ollut kuin hetkelliseen helpotukseen.
Näyttävien hevosvankkurein kyljessä komeili muuan merkki, ei ollut monia jotka sitä eivät olisi tunnistaneet Thannien maineikkaan suvun vaakunaksi. Vaunujen sisällä taas istui kaunis nuori neiti Elizabeth, Thannin suvun nuorimmainen lapsonen, perheen kapinnallishenkinen tytär. Yleensä turhia hienouksia välttelevä ja naisellisia vaatteita pakoileva Ellie, oli tänään pyntätty päälaelta kantapäihin. Äiti sekä isoäiti olivat puoli pakolla pukeneet tytön tiukkaan korsettiin sekä kerman värisen monikerroksiseen näyttävän kauniiseen leninkiin. Tyttö itse inhosi ylikaiken mekkoja, mutta puhumattakaan mekoista tälläisessä paahtavassa kuumuudessa. Myöskin tytön luonnon kauniit kasvot oli "pilattu" meikki kerroksella. Iho oli virheettömän vaalea sekä tasainen. Silmät olivat rajatut ja luomilla oli tummaa. Kulmiakin oli vahvistettu ruskealla kynällä. Neito inhosi peilikuvaansa joka heijastui vaunun ikkunasta. Hän näytti mielestään nukelta.
Hänen käsiinsä oli uskottu tärkeä tehtävä, bisnesmatka, erään perhetuttu kreivin luona. Ellie oli kuulema joskus kreivin tavannutkin, muttei voinut muistaa jokaista aatelista tai kreiviä jonka oli tavannut, tapasihan hän sentään paljon ihmisiä.
Vanhemmat olivat pitäneet pitkän luennon tämän kaupan onnistumisen tärkeydestä, joten siksi ei tätä voinut sivuuttaa jollekkin palvelijalle, vaan henkilön jonka suonissa kulki aito Thann-suvun veri, oli mentävä itse paikalle solmimaan kauppaa! No kyllähän vanhukset osasivat ainakin liioitella.
Kuitenkin, Elizabeth oli siis muiden perheenjäsenten kiireiden vuoksi lähetetty suorittamaan vaihtokauppaa kreivi Garretin kanssa. Tarkoituksena oli vaihtaa pieni arkullinen upeita jalokiviä palaseen kreivin metsää, blondi ei ymmärtänyt kaupan etuja, mutta riitti että vanhemmat olivat perillä voitoista joita tästä kaupasta syntyisi.

Viimein vaunut saapuivat perille määränpäähänsä, ikkunasta avautui näkymä kreivin upeana kartanoon. Vaunujen ajaja tulee kiireesti avaamaan arvon neidolle oven ja Elizabeth astelee ulos. Aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta kuumasti joten neito kiirehtii ovelle pidelleen mekkonsa helmoja. Ovella olleita miehiä naisen käy kovasti sääliksi. Heidän asuissaan mahtoi olla vielä tukalampi kuin tässä mekossa.
Ellie seisahtuu hetkeksi ovelle jossa hengittää parhaansa mukaan hitaasti syvään ulos, korsetti tosin estää näin suuren hengityksen. Miksi kukaan nainen kiduttaisi itseään tälläisellä huvikseen?! Sitten neito asettelee mekkonsa helmoja kunnolla ja pyyhkäisee muutamia kiharia ja kultaisia hiuksia otsaltaan kauemmas, lähemmäs korvan taustaa, jonne ne eivät kuitenkaan aivan yletä. Katseella neito etsii ovesta komean kolkuttimen jolla sitten koputtaa asiallisesti oveen muutaman kerran.
On kovin hiljaista. Ei kuulu askelia. Aatelinen suunnitteli jo koputtavansa oveen uudestaan kun kuulee jonkun astelevan avaamaan ovea. Pian raskas ovi aukeeakin ja ilmeisesti joku kreivin palvelioista oli saanut kunnian avata vieraalle oven. Kohteliaasti Elizabeth esittäytyy ja niiaa, jonka jälkeen astelee sisälle. Hän saa kuulla että kreivi odotti häntä kirjastossa, palvelija myös saattoi neidon oikealle huoneelle. Jälleen blondi kiittää mahdollisimman kohteliaasti ja astelee kirjastoon. Huone vaikuttaa ensi alkuun hänestä tyhjältä ja säkki pimeältä mutta hetken räpyteltyään silmät alkavat hahmottaa asioita kynttilän valoissa. Pian hän huomaa myös komean nuoren miehen istumassa sohvalla. Ylväistä kasvoista ja vaatteista saattoi päätellä hänen olevan etsitty kreivi.
"Kunnia tavata teidät jälleen kreivi Garret, nimeni on Elizabeth Thann, mikäli ette minua enää tunnista. Olen Thannin suvun nuorin perillinen." Ellie esittelee itsensä etikettien mukaan ja niiaa niin syvään kuin vain pystyi ilman että korsetti painoi todella kipeästi. Komea nuori kreivi ei näyttänyt ollenkaan iän painamalta tai vuosien hiomalta, itse asiassa Elizabeh uskoi miehen olevan lähempänä hänen omaa ikäänsä kuin hänen vanhempiensa.
Viimeksi muokannut Nipustin päivämäärä Ma Heinä 11, 2011 10:40, muokattu yhteensä 1 kerran
Only after losing everything, you are free to do anything
---
Once upon a time,
Young lad, who believed in the unbelievable.
Foxy elven blooded, who was bound to a cursed sword.
Charming nobleman, who knew his way with the ladies.
Betrayed sorcerer, who found his place among not his kind.
Beastmaster, who speaks to the beasts as one of them.
Dwarven abigail, who fought the illness.
Master of the flames, who called itself immortal.
Human loathing avenger, who seeked to corret injustice.

---
Peliseuraa multa saa kysellä kans yksärillä:3
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1558

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti Pe Heinä 08, 2011 1:08

Garrett istui hämärässä huoneessa innokkaana. Hän ei tiennyt, kenet hänen luokseen oli loppujen lopuksi lähetetty, eikä se visiitin syy ollut vieläkään muistunut mieleen Mutta kaikista eniten häntä kiinnosti tietää, kuka sieltä hänen vieraakseen putkahtikaan. Oli kuin odottaisi lahjan avaamista, yllätys oli juuri siinä, miltei nenän edessä, mutta silti ei tiennyt, mitä sieltä paljastuikaan. Hiljaisuus ja odotus vain pahensivat asiaa, jos kreivi ei olisi hillinnyt itseään, olisi tuo luultavasti kiemurrellut sohvallaan kuin mikäkin kärsimätön kakara. Vihdoin, tunneilta tuntuvan odotuksen jälkeen, käytävästä alkoi kuulua kengänkopinaa kivilattialla. Askeleet olivat rauhalliset ja lähestyivät hitaasti, mutta varmasti. Kuinka ärsyttävää, mutta samalla niin jännittävää. Nuori kreivi suoristautui istuimellaan jännityksestä ja leyhytteli viilennystä itselleen viuhkallansa odottaessaan oven avautumista.

Raskaat tammiovet narahtivat auki, päästäen kirkkaasta käytävästä valoa hämärään kirjastoon. Voimakas takavalo varjosti vieraan kasvoja liikaa piirteiden erottamiseksi, ennen kuin kartanon hovimestari sulki jykevät kaksoisovet perästä pienen naksahduksen kera. Vihdoin vieras oli näkyvissä. Garrettin ohuet huulet kääntyivät hymyyn tuon taittaessa viuhkansa kokoon ja laskiessa sen edessään olevalla puupöydälle kaksin käsin, hyvin rauhallisin liikkein. Miehen silmät katselivat vierastaan tarkasti, muttei mitenkään pistävästi tai tuijottaen. Kapeat silmät olivat lempeästi melkein vain puoliksi auki, mutta siniharmaat silmät olivat keskittyneet tehtäväänsä täysin vaaleiden ripsien alla. Hänen vieraakseen oli lähetetty nuori, sorja neito, oikein kauniiksi laitettuna hiuksineen ja mekkoineen. Kyllä Thannit tiesivät, millaista seuraa hänen luokseen kannatti lähettää. Jo hetkessä nuoren kreivin tarkat silmät olivat katselleet vieraansa läpi.

"Elizabeth, Elizabeth Ah, aivan," Garrett kuin mietti ääneen, avaten vihdoin ensimmäistä kertaa suunsa. Kyllähän hän toisen muisti. Siitä oli jo kyllä aikaa, Elizabeth oli silloin vielä pikkutyttö, hän tuskin tunnisti toista. Nimi kuitenkin virkisti muistia.
"Olette kasvaneet oikein kauniiksi nuoreksi neidoksi, neiti," kreivi jatkoi hymyilyään, noustessaan sitten jaloilleen. Pitkät ja kapeat jalat kuin liukuivat puisen lattian poikki Elizabethin luo, ääntäkään päästämättä. Ilmassa leijui hento hajuveden tuoksu. Miehen pitkät, hoikat sormet koskettivat kevyesti naisen kättä, tuoden sen lähemmäs hänen kasvojansa. Garrett nojautui alemmas koskettaakseen lyhyemmän Elizabethin rystysiä huulillansa ja painoi huulensa hyvin kevyesti, hädin tuskin koskettaen, naisen rystysille. Käsisuudelmahan oli varattu joko samaa tai ylempää arvoa oleville leideille, mutta kreivin äiti, edesmennyt kreivitär, kyllä oli opettanut pojalleen miten hienoa naista piti kohdella, viis siitä, mitä muut sanoivat. Yhtä nopeasti kuin suudelma oli aloitettu, oli se jo lopetettu, Garrettin laskiessa naisen käden hitaasti takaisin alas. Mies nosti katseensa neidon sirosta käestä toisen kasvoihin, katsellen niitä vähän paremmin. Elizabeth omasi oikein sievät ja sorjat kasvot, kauniiksi ne olivat laitetutkin. Aivan yhtä virheettömiksi ja tasaisiksi olivat molempien kasvot meikattu, hankala oli sanoa, kummalla oli pakkelia enemmän kasvoissaan, kreivillä ja neidillä. Aivan yhtä meikatut miehen silmät eivät kyllä olleet. Elizabethin kauniit, kultaiset kutrit saivat kartanon nuoren herran miltei kateelliseksi, hän joutui kärsimään hiustenvaalennuksestaan aivan liikaa. Olihan toinen kaunis, muttei kutienkaan aivan yhtä kaunis, kuin Garrett.

"Mukava saada teidät vieraakseni. Istukaa alas, olkaa hyvä. Teidän täytyy olla matkastanne kovin uupunut," hän väläytti valkoista hammasrivistöään hymähtäen viitatessaan naista istumaan nojatuoliin. Kreivi käveli takaisin sohvalleen, johon hän asettautui istumaan, kun taas Elizabethin mukana tullut hovimestari, vanhempi mieshenkilö, käveli nojatuolin luokse ja veti sitä taaksepäin naiselle kuin käskystä. Garrett silmäili palvelijaansa pää kallellaan.

"Charles, olkaa niin hyvä ja hakekaa minulle ja vieraalleni jotain kylmää juotavaa. Tämä kuumuus on sietämätön," nuori mies komensi palvelijaansa, huiskiessa kädellään ilmaa kasvoillensa pari kertaa näyttääkseen, kuinka kuuma oli. Hovimestari kumarsi nopeasti ja lähti matkoihinsa, jättäen vain kaksikon hämärään, kynttilöiden valaisemaan kirjastoon. Garrettin kasvot kääntyivät taas vieraansa pariin.
"Toivottavasti matkanne ei ollut liian raskas? Tällaisella helteellä matkanteko ei kuulosta miellyttävältä," kreivi hymyili, saadessaan jonkun ylempiarvoisen keskustelukumppanikseen.
"Mitä teille ja suvullenne kuuluu? Siitä onkin pitkä aika, kun viimeksi tapasimme," hän hymyili silmien lasittuessa, miettiessä menneitä. Vieläkään hän ei muistanut vierailun syytä, mutta ehkä se tässä tulisi mieleen puhuessa. Eihän sitä heti tarvinnut itse asiaan mennä, kyllä sitä pitäisi aina ensiksi puhua muistakin asioista. Garrett kyllä tahtoi kuulla kaiken, mitä Elizabeth hänelle pystyi kertomaan. Vastausta odotellessa kirjaston ovi aukesi hovimestarin tuodessa kaksi täyttä vesilasia hopeatarjottimella, laskiessaan ne pöydälle kreivin viuhkan viereen.

"Ah, kiitos. Juomamme tulivat," nuori herra nappasi kylmän lasin, pyöritellessään sitä kädessään, kun taas hovimestari katosi kumarruksen jälkeen sinne, mistä tulikin.
"Mihin jäimmekään?" Garrett oli yhtä hymyä katsoessaan neidon kasvoja.



((Elämä puski minun ja nörttäilyn väliin. :<))

Ritari
Ritari

Viestit: 1227

Liittynyt: Su Huhti 10, 2011 1:35

Paikkakunta: The Land

Viesti Ma Heinä 11, 2011 10:39

//Näinhän tuota pääsee myös minulle käymään vähän väliä, annetaan elämälle anteeksi:)//

Lady Elizabeth Thann

Oli suorastaan salvaa neidon ylpeydelle kun kreivi hänet muisti, neidolla itsellään, suureksi harmiksi, ei ollut kunniaa sanoa samaa kreivistä, että neito tämän muistaisi. Myös komean kreivin kehut Elizabehtin kasvamisesta kauniiksi nuoreksi naiseksi olivat mukavaa kuultavaa. Tosin silloin synkkä ajatus omista meikatuista kasvoista sekä henkeäahdistavasta korsetista palaa Ellien mieleen. Kreivi varmaan piti tavasta jolla Elizabeth oli laitettu viimeisimmän muodin mukaan kauniiksi, eikä niinkään neidon omasta luonnonkauneudestaan. Vaikkakin hän oli havaitsevinaan kateuden pilkahduksen isäntänsä silmäkulmassa tämän vilkaistessa aatelisen hiuksia.
Käsisuudelman kunnian Elizabethin tasoinen neito ymmärtää hyvin. Vain samanarvoisia tai itseään ylempi yleensä tervehdittiin näin käsisuudelmin, mutta kreivin arvoa alhaisempi neito oli nyt saanut kreiviltä moisen kohteliaisuuden omakseen. Ellie ei voinut oikein muuta kun niiata kohteliaasti vastauksena eleeseen ja yrittää hymyillä mahdollisimman lempeästi kuten tapoihin kuului. No hymyilemisessä ei muuten aurinkoisen persoonan kanssa olisi ollut vaikauksia mutta kun hymyn sijaan kasvoille meinasi toistuvasti karata tuskanvirne, joka johtui korsetista joka painoi aivan liian kovasti välittömästi jos edes harkitsit epäryhdikästä asentoa tai keskiruumiin koukistelua. Kuin olisi tapakoulutuksessa, pyh, älyttömiä keksintöjä nämä korsetit.

Alkutervehdyksien jälkeen talon isäntä viittoi Elizabethiä, jonka silmät olivat juuri alkaneet tottua pimeään viileään huoneeseen, istuutumaan mukavan näköiseen nojatuoliin. Kohteliaasti neito hyväksyy tarjouksen ja istuutuu. Hetken hänelle kestää löytää mukava asento jossa korsetti ei estänyt hengittämistä mutta lopulta sellainen löytyy. "Vähän kuumahan tuolla on, mutta muuten matka sujui oikein mukavasti. Ja teidän kartanonen on, jos sallinette minun sanoa, aivain ihastuttava."
Kreivin isäntämäiset tiedustelut kuluneesta matkasta saivat osakseen vain matkan kamaluutta vähätteleviä lauseita kuten "No eihän se nyt niin pistä ollut" ja "Kyllä se matka ihan hyvin meni".
Onneksi palvelija oli lähetetty hakemaan juotavaa sillä Elizabethillä oli kuuma ja suutakin oli alkanut kuivaa jo sopivasti. Jaa'a, mitähän hänen suvulleen mahtoi kuulua. Kreivin asettumisesta aloilleen ja uteliaasta katseesta saattoi päätellä että tämä oli kiinnostunut kuulemaan kaiken mitä tytöllä vain riitti sanottavaa. "Noh kuten tämäkin matka osoittaa, kaupankäynti ei ole ainakaan mennyt huonompaan suuntaan, päin vastoin. Ennen oli meidän kunnia-asiamme toimittaa jokainen kauppa itse jonkun suvun jäsenne paikanpäällä ollessa, mutta nykyään vähäpätöisimmät kaupat käyvät solmimassa jotkut uskollisimmista palvelioistamme, ei siksi että olisimme ylpistyneet liikoja, vaan kaupankäynti on vain yksinkertaisesti niin vilkasta. Isän palkkaama kaivostyöläisten ryhmä löysi jonkin aikaa sitten uuden jalokivi löydöksen Mor vuorilta, sieltä teidänkin tulevat jalokivenne ovat peräisin." Elizabeth kertoili sukunsa kuulumisia kun palvelija asteli huoneeseen juomien kanssa. Ah hyvä! Kurkku olikin jo melko kuiva kaikesta kuumasta ja puhumisesta.

Kohteliaasti kreivi kysyi mihin he olivatkaan jääneet ja lyhyen muistelun jälkeen Elizabeth jatkaa tarinointiaan: "Aivan, kaivanto Mor vuorilla. Moni liikemies oli jättänyt alueen ostamatta, koska siinä kohdassa sattui olemaan normaalia kovempaa kalliota ja pelättiin ettei alueelta ehkä löytyvät metallit tai jalokivet riittäisi korvaamaan edes kaikkea sitä työtä jota oltiin jouduttu näkemään että kaivanto saatiin tehtyä, saatikka että voittoja olisi käteen jäänyt. Mutta isälläni on pettämätön liikemiehen vainu ja hän osti alueen pilkkahintaa ja kyllähän sieltä niitä kimaltevia kiviä löytyy." Jälleen neito hörppää juomastaan, kohentaa asentoaan niin ettei korsetti painaisi ja jatkaa. "En tarkalleen tiedä mikä vanhempiani viehättää tiedän metsäalueessanne, mutta nään oleelliseksi varoittaa siitä että jotain arvokasta siinä täytyy olla, ei isä muuten tarjoaisi niin huikeaa summaa kuivuudesta kärsivästä metsäalueesta. Vaikkakin omat tekijänsä hinnan suuruuteen on varmaankin pitää hyvät välit teihin arvon kreivi." Ellie tekee pienen kumartavan eleen, niin syvään kuin vain pystyi ilman että korsetti murskasi hänen keuhkonsa.
"Haluaisitteko kenties vilkaista jalokiviänne jo nyt? Ne ovat vielä vaunussa komeassa tammensydänpuu arkussa..." Elizabeth tietää sanoa hymyillen ystävällisesti kreiville jonka oli kyllä kuullut olevan perso kiiltävien kauniiden asioiden perään.
Only after losing everything, you are free to do anything
---
Once upon a time,
Young lad, who believed in the unbelievable.
Foxy elven blooded, who was bound to a cursed sword.
Charming nobleman, who knew his way with the ladies.
Betrayed sorcerer, who found his place among not his kind.
Beastmaster, who speaks to the beasts as one of them.
Dwarven abigail, who fought the illness.
Master of the flames, who called itself immortal.
Human loathing avenger, who seeked to corret injustice.

---
Peliseuraa multa saa kysellä kans yksärillä:3
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1558

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti Ti Heinä 12, 2011 12:26

Garrett oikein nautti kohteliaisuuksista ja kehuista, sellaisistakin, jotka hänen omaisuuteensa liittyivät. Hänen perimä kartanonsa oli hieno, hyvien arkkitehtien suunnittelema, sekä kaikki huonekalut ja koristeet oli hankittu huolella ja kovalla hinnalla. Kartanolla oli pitkä historia varakkaan Fortescuen suvun omistuksessa ja tämänhetkinen kreivi etenkin nautti näyttää sitä muille. Oli aina piristävää nähdä jonkun muunkin arvostavan hänen suorituksiaan, vaikkei niitä oikeastaan mitään ollut, mutta eiköhän se raha ja hieno ulkonäkö ole tärkeintä. Elizabethin kehuvat sanat eivät menneet mieheltä ohi korvien, Garrett ei voinut kuin väläyttää tyytyväisen hymynsä.

"Voi, vastahan olette nähneet pari huonetta. Ette ole olleet vieraanani ennen, en ole ehtinyt näyttää teille paikkoja," hän naurahti kapeiden silmien katsellessa naista lempeästi, mutta tarkasti,
"Toivottavasti joskus jäätte hieman pidemmäksikin aikaa," kreivi vielä lisäsi hymy huulillaan. Hänelle kelpasi aina seura, etenkin vähän hienostuneempi ja varakkaampi sellainen. Tietenkin korkeasta asemastaan johtuen kaikki olivat hänelle aina niin mukavia, myötäileviä ja kohteliaita, rahvaskin yritti parastaan. Nuori herra ei tainnut ymmärtää, kuinka paljon siitä oikeasti oli totuutta ja mikä oli vain nuoleskelua, häneen liittyvät kehut kun yleensä kuulostivat Garrettin mielestä totuudelta. Ainakin hän oli sitä mieltä. Miehen pää kääntyi hyvin lievästi kenoon hänen kuunnellessaan Elizabethin vähätteleviä kommentteja matkasta, mutta tietenkin itse kreivin näkeminen sai kaiken tuntumaan sen arvoiselta, sitä mieltä herra ainakin itse oli.

"Itse en ole koskaan välittänyt matkustamisesta, saankin olla kiitollinen isänne tavasta lähettää joku tänne," Garrett myhäili tyytyväisenä, hän ei todellakaan itse tahtoisi lähteä minnekään tässä kuumuudessa.
"Muutenkin, vaikka usko vartijoihini on hyvä, ovat tiet silti kaltaiselleni liian vaarallisia," kreivin silmät kaventuivat ohuiksi nypittyjen kulmien kurtistuessa, mutta vain hieman, eihän hän ryppyjä halunnut.
"Roistoja ja haltioita. Jopa kartanoni maille uskalletaan tunkeutua, yksikin varas tässä aivan lähiaikoina Keskellä päivää vieläpä, kuinka röyhkeää," miehen katseessa näkyi inhotus ja ärtymys, viha sellaisia ihmisiä ja vähemmän ihmisiä kohtaan. Tulipa koko lause melkein sylkäisyn tavalla ulos kreivin suusta. Siitä sai kyllä helposti selville, keitä hän ei arvostanut.
"Mutta onneksi mitään suurempaa ei tapahtunut. Vartijoita on lisätty, joten nyt pitäisi olla turvallista eikä ole syytä huoleen. Olen kiitollinen, ettei teillekään sattunut matkallanne mitään, ja myös siitä, että sukunne voi aivan yhtä hyvin, kuin ennenkin," Garrettin olemus muuttui taas paljon lempeämpään suuntaan miehen koko olemuksen rentoutuessa, suun taas kääntyessä hymyyn. Muutos oli nopea, melkein kuin edessä istuisi silmänräpäyksessä aivan eri mies.

"Isänne on ollut sellainen niin kauan, kuin minä muistan. Kunnioitettavaa, mutta minä en oikein sellaisesta välitä tai ymmärrä," kreivi hymyili siemaistessaan pitkästä lasista kylmää vettä kurkunkostukkeeksi. Puhuminen virkisti hänen muistiaan, nyt hän muisti, miksi Elizabeth oli täällä. Puhe jalokivistä ja metsästä sai hänet muistamaan sen kaupankäynnin, mitä heidän piti tehdä. Olisihan hänen pitänyt tietää, kun kerran Thannin suvusta oli kyse. Aina vain käytiin kauppaa, mutta ainakin Garrett hyötyi siitä itse tällä kertaa. Uudet jalokivet olivat aina mieleen, ne olivat kaunista katsottavaa ja nuori mies kyllä voisi mieluusti ottaa vastaan uusia koruja, vanhat alkoivat käydä tylsäksi. Mieluusti hän antoi metsiään sellaisten vastineiksi, ei hänellä muuta käyttöä niille ollut. Elizabeth varoitti kyllä häntä mahdollisesta huonosta kaupasta, mutta Garrett vain heilautti kättään välinpitämättömästi.

"Minä en metsillä tee mitään, saatte ne minulta ilman mitään sen kummempia vastalauseita. Kunhan minulle jää jotain, missä viettää aikaani metsästäen ja ratsastaen," hän naurahti ja joi vettä lasistaan. Maininta jalokivistä ja niiden katselusta sai pilkkeen syttymään kreivin silmissä.
"Pitäisin siitä. Tiedän saavani parasta laatua, mutta pitäähän sitä silti aina katsoa," Garrettin kasvot olivat yhtä hymyä, voisi sitä melkein oikein tyytyväiseksi virneeksikin kutsua, mutta vain melkein. Tämähän oli jo jännittävämpää, kuin vieraan odottelu. Jalokivet olivat tämän miehen mieleen, hän tahtoisi katsoa ja kosketella niitä, hän ei voinut odottaa! Kreivin silmät katselivat innokkaasti Elizabethin kasvoja.
"Pyydänkö palvelijaa hakemaan ne? Sana vain, niin annan käskyn."



((Tuli vähän derp, mutta olkoon. :D Saa autohitata ja pelata palvelijoita.))

Ritari
Ritari

Viestit: 1227

Liittynyt: Su Huhti 10, 2011 1:35

Paikkakunta: The Land

Viesti Ma Heinä 25, 2011 8:48

Lady Elizabeth Thann

Kreivin innostuttua aivan uudella tavalla, jalokivien kiilto silmissään, Elizabeth hymyilee kohteliaasti ja niin palvelijoille annettiin sana hakea kirstu neidon vaunuista. Elizabeth korjasi jälleen asentoaan tuolissaan jotta henki kulkisi sen kiduttavan kapistuksen kanssa paremmin ja hän koitti virittää juttutuokiota odotuksen ajaksi.
"Niin olettekin todella tunteneet isän kanssa kauan, hän varmasti toivoisi minun sanovan että on aina ollut ilo tehdä kauppaa vanhan kunnon ystävän kanssa. Ja älähän huoli, kyllä isä kuitenkin kohtuullinen mies on, hän jättää teille kyllä metsästysmaita, sekä hauskaa ratsastusmaastoa yllinkyllin", neito katsahtaa ympärilleen kirjastoon, "Teilläpäs on mahtava kokoelma opuksia, luulin että meidän kirjastomme oli mittaamaton, mutta tämä se vasta on jotain. Osa kirjoista näyttää todella vanhalta, antiikkiselta, jos sallinette kysyä, oletteko kenties keräilijä? Minua on aina kiehtonut vanhan ajan kirjoitukset, tuota noin, haltioista..." Neito paljastaa, muttei varsinaisesti myönnä kiinnostustaan suippokorviin.
"Niitä tutkimalla jo nuorena selvitin monia uskomattomalta tuntuvia asioita. Esimerkiksi eräskin vanha opus väitti että haltioiden kylässä, metsien siimeksissä, olisi linna joka hohtaa valoa koko kylään joka yö! Ja kylästäkin on kirjoitettu vaikka minkälaista, sanotaan etteivät muut kuin haltiat voi astua jalallaan kylään. Mikä tietenkin kyllä selittäisi mikseivät ihmissoturit ole haltioiden pesää koskaan löytäneet."
Nuoreksi kauniiksi naiseksi Elizabeth tiesi hämmentävän paljon haltioista, mutta kaikki menee tietenkin uteliaisuuden ja muun sellaisen piikkiin. Ehkä tyttärellä oli vain paljon vapaa-aikaa. Ainut minkä Ellie oli unohtanut alkaessaan selostaa, oli se että useimmat haltioita koskevat kirjat oli kirjoitettu haltiakielellä. Kuinka Elizabethin kalteinen neitokainen osasi moista kieltä? Vasta nyt aatelinenkin tajuaa lipsautuksensa ja toivoo ettei kreivi jalokivien odotukseltaan paneutuisi siihen pieneen yksityiskohtaan.

Viimenkin kaksi palvelijaa kiikuttaa raskaan näköistä, ylevästi koristeltua arkkua kirjastoon herransa ja tämän vieraan luokse. Elizabeth hymyilee valloittavasti ja viittaa kunnioittavasti arkkua, antaen kreiville kunnian avata kannen joka kätki sisäänsä kaikki kalleudet.
Only after losing everything, you are free to do anything
---
Once upon a time,
Young lad, who believed in the unbelievable.
Foxy elven blooded, who was bound to a cursed sword.
Charming nobleman, who knew his way with the ladies.
Betrayed sorcerer, who found his place among not his kind.
Beastmaster, who speaks to the beasts as one of them.
Dwarven abigail, who fought the illness.
Master of the flames, who called itself immortal.
Human loathing avenger, who seeked to corret injustice.

---
Peliseuraa multa saa kysellä kans yksärillä:3
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1558

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti Ma Heinä 25, 2011 11:47

Garrett pyysi innoissaan kaksi palvelijaa luoksensa, ja käski noita hakemaan arkullinen jalokiviä Elizabethin vaunusta, pyytäen heitä kiirehtimään. Eihän hienoa neitiä saanut odotuttaa liian kauaa, mutta vielä vähemmän odotusta kesti tämän kartanon herra, hän itse. Hän oli varsin malttamaton ja tahtoi nähdä nämä paljon puhutut jalokivet jo nyt, mutta mukavalta sohvaltaan viileästä kirjastohuoneesta hän ei tahtonut poistua ulos helteeseen. Ei, palvelijat saisivat kärsiä hänen puolestaan, sisällä oli paljon mukavampi tutkia kivien kauneutta. Ehkä hän pystyisi istumaan paikallaan rauhassa sen pienenkin kärsivällisyytensä avulla, tämän kerran.

"Onneksi isällänne ja minulla on eri mieltymykset, ei tarvitse kinata turhuuksista. Hän saa ottaa, mitä en tarvitse, minä otan mieluusti hänen lahjansa vastaan," Garrett naurahti vastaukseksi nojatessaan sohvan samettiseen ja muhkeaan selkänojaan. Kreivin ohuen ohuet huulet kääntyivät hymyyn hänen nuoren vieraansa osoittaessa kiinnostusta hänen kirjastohuoneeseensa, kehut olivat aina mieluisia tälle miehelle. Kirjat olivat yksi hänen harrastuksistaan, joihin hän paneutui oikein intohimoisesti, oli mukavaa, kun joku arvosti sitä. Kirjoista hän voisi puhua vaikka kuinka pitkään, mikä parempi tapa tappaa aikaa jalokiviä odotellessa.
"Arvauksenne osui oikeaan, en odottaisi mitään vähempää tarkkasilmäiseltä Thannin suvun jäseneltä," kreivi hymyili tyytyväisenä, kohteliaisuudethan piti saada ensiksi pois alta,
"Olen aina pitänyt lukemisesta ja kirjoista, jo hyvin pienestä asti. Korkea-arvoisen miehen täytyy tietää maailmasta mahdollisimman paljon. Eikä puhettakaan siitä, kuinka hyvältä tuntuu omistaa jotain harvinaista," Garrettin tyytyväinen hymy ei ollut kadonnut huulilta minnekään tuon kertoessa omista mieltymyksistään ja kokoelmastaan, hänhän vain niin rakasti keskustella omaisuudestaan jonkun toisen kanssa. Yhtä tyytyväiseltä mies ei tosin näyttänyt naisen mainittaessa haltiat, pelkkä sana kuulosti kynsien vetämiseltä liitutaulua pitkin hänen korvissaan.

"Niinhän sitä huhutaan," kreivi sanoi, vahvistaen kuulleensa samanlaisia tarinoita haltiakylästä, ja nappasi pöydällä olleen viuhkan käteensä. Miehen kasvot eivät enää olleet yhtä vilpittömästi hymyilevät ja iloiset tuon leyhytellessä viileää ilmaa kasvoillensa, hän ei pitänyt haltioista ollenkaan.
"Hyvä vain niille, jos ihmiset sinne kylään pääsisivät, sota olisi jo ohitse," Garrett hymähti itsevarmasti päätään lievästi vinossa pitäen, varmana ihmisten voitosta. Sekin ajatus lämmitti miehen mieltä siinä määrin, että tuo pystyisi jopa puhumaan Elizabethin kanssa haltioista, ettei pitänyt hampaita pitää irvessä.
"Hassua, että olette sellaisesta lukeneet niin paljon, sellaisia kirjoja ei itselle ole tullut kovin usein vastaan Ainakaan ymmärrettäviä sellaisia," hän naurahti taas viuhkaa rauhallisesti heiluttaen, puheenaiheen taas siirtyessä kirjoihin,
"Pari hyvin vanhaa kirjaa minulta löytyy kirjahyllyjen uumenista, jotka voivat aiheeseen liittyä Mutta ne ovat vanhoja, huonossa kunnossa. Tekstistä saa hädin tuskin selvää ja sekään ei ole aivan nykyajan sääntöjen mukaan kirjoitettu. Ne ovat enemmänkin keräilyharvinaisuuksia."

Kauaa ei kreivi ehtinyt aiheesta puhua, ennen kuin kuuli kirjaston oven avautuvan. Garrettin katse kääntyi nopeasti äänen suuntaan, hänhän melkein unohti koko arkun tässä rupatellessa! Kaksi riuskaa palvelijaa kantoivat varsin raskaanoloisen arkun huoneeseen ja laskivat sen alas, kumartaen sen tehtyään herrallensa merkiksi työn tullessa tehdyksi.
"Ah, hienoa, hienoa" innokas nuori mies nousi jaloillensa ja käveli rauhallisesti koristeellisen arkun luokse, silmäillen sitä himokkaasti. Pienellä käsiliikkeellä Garrett komensi palvelijoitaan poistumaan huoneesta ja laski sitten kätensä arkun kannelle, sormien lipuessa pitkin sen koristekuvioita.
"Isänne aina tahtoo tehdä minuun vaikutuksen, mh?" hän naurahti raottaessaan painavaa kantta. Se rehkiminen oli sen arvoista. Arkku oli täynnä mitä kauneimpia jalokiviä, värit melkeinpä tuntuivat loistavan tässä hämärässä huoneessa. Kiviä oli monen väristä ja kokoista, moniin eri muotoihin leikattua. Kreivi oli kuin lapsi karkkikaupassa tai kuin aatelinen nainen, joka juuri sai uuden mekon kokeiltavakseen: hän ei voinut vastustaa niiden koskettelua ja kädessä pitämistä, tarkat silmät katselivat näitä virheettömiä jalokiviä nautiskellen. Kivet olivat hyvin korkealaatuisia ja leikattu oikein kauniisti, Garrett oli niin vakuuttunut, ettei sanaakaan saanut suustaan. Mutta ei hänen tarvinnutkaan, kun jokin paperinen kiinnitti hänen huomionsa arkun sisällä

Miehen kulma nousi hämmentyneenä tuon tarrautuessa jalokivien seasta töröttäneeseen paperikulmaan ja vetäessä sen ulos arkusta. Se oli pieni kirje, hänelle merkitty, luultavasti jotain Elizabethin isältä näistä kivistä? Kreivi kääntyi katsomaan Elizabethiin päin.
"Näyttää, että sain jotain muutakin," hän naurahti avatessaan kirjekuoren ja liu'uttaessaan paperin ulos, avaten kauniisti taitellun kirjeen. Siniharmaat silmät alkoivat lukea kirjettä, ilme aluksi varsin neutraali, mutta pikku hiljaa Garrettin huulet alkoivat kääntyä hymyyn kirjeen edetessä. Kirje ei todellakaan ollut sitä, mitä hän oli odottanut, ei lähimaillakaan. Mutta ei se hänelle mitään uutta ollut, korkeasta asemastaan johtuen. Silti, se oli jotenkin Huvittavaa, joka kerta kun se sattui. Miehen suusta kuului naurahdus.
"Isänne aina osaa yllättää. Tahtoisitteko kenties lukea?" Garrett pidätteli nauruaan, ojentaessaan paperia neidolle,
"Suvullanne näyttää olevan suunnitelmia tulevaisuutta varten. Olitteko kenties tietoinen tästä?"

Ritari
Ritari

Viestit: 1227

Liittynyt: Su Huhti 10, 2011 1:35

Paikkakunta: The Land

Viesti Ke Elo 03, 2011 10:45

Lady Elizabeth Thann


Elizabeth olisi palanut halusta päästä selaamaan harvinaisia ikivanhoja haltioita käsitteleviä kirjoja kreivin kokoelmiin mutta sellainen innokkuus jota hän niitä kohtaan olisi osoittanut, olisi mennyt jo aivain liian selkästi överiksi. Ehkä hänen tulisi vain nyökytellä päätään sievästi, sekä kohteliaan kiinnostuneesti. Ei puolikasta sanaakaan haltiakirja harvinaisuuksista enää.
Onneksi palvelijat kiidättivät arkun ja päästiinkin käsiksi sen sisältöihin. Isä oli teetättänyt kaiken muotoisia ja värisiä ja kokoisia kiviä että varmasti löytyisi tarvittaessa sopivanlainen. Myös erikseen lodri Thann vanhempi, oli asettanut mukaan kauniin kirjekuoren sekä pikkuisen hienoimmasta silkistä tehdyn pussukan. Pussukan väri oli ylvään purppura, ja se sisälsi kaksi mittoihin teetätettyä upeaa sormusta. Molemmat olivat aitoa kultaa ja niissä oli varvoisia kauniita kuvioita. Vain aavistuksen sirompi sormus, jonka isä oli salaisesti tarkoittanut ainualle tyttärelleen, oli kuvionniltaan metsäaiheinen. Siinä oli jotain kukkaköynnöstä ja siihen sormukseen asetettu timantti oli vihreä, smaragdia. Kihlajaissormuksia.
Samaa sarjaa oli myös kirje joka oli ujutettu mukaan timanttikuljetukseen. Ensiksi kun Ellie näki kreivin nostavan jonkin kirjeen, hän uskoi siinä olevan vain virallinen tosite sopimuksesta tai kiittelykirje, mutta kreivin ilmeen nähdessään hän hieman kummastui. Mistä kirjeessä sitten mahtoi olla kyse?
Kreivi totesi hänen isänsä osaavan aina yllättää ja Ellie ei voi kun hämillään nyökytellä kun ei oikein ymmärrä mistä oli kyse. Onneksi kreivi ojentaa kirjettä Elizabethiä kohti ja kysyy tahtoisiko tämä kenties nähdä.
Kohteliaasti Elizabeth kiittää ja ottaa kirjeen itselleen. Nopeasti neidon silmät liikkuvat hänen isänsä käsialaa selvästi olevassa paperissa. Koko kirje käsittelee hänen luovuttamistaan kreivi Garretin morsiammeksi! Ellie ei tiedä miten suhtautua, suuttua silmittömästi vai ollakko vain ihmeissään. No ilmeisesti korsetti ei jätä varaa oikeen kummallekkaan sillä kiihtynyt hengitys sai aikaan inhottavan puristavan tunteen keuhkoihin ja vatsaan. Neito koitti tasata hengitystään sekä yllättyneisyyttään. Hemmetin kiero vanha mies.
"E-ei, olen aivain yhtä hämmästynyt kun itse kreivikin varmasti, voin vannoa ettei minulla ollut tästä aavistustakaan." Ei todellakaan ollut. Uudelleen Elizabeth silmäilee kirjettä ja toteaa kaiken käyvän nyt järkeen. Miksi hänet pyntättiin näin täyteen ja miksi juuri hänen täytyi matkata tämä pitkä matka kreiviä tapaamaan, muka henkilösiteiden ylläpidon vuoksi.
Kirjeessä mainittiin myös Elizabethin hyvästä asemasta, hyvässä suvussa, ja ollessaan nuorin lapsi, Ellie ei perisi aivan yhtä paljon vanhempien pois mentyä, mutta perintö olisi silti vallan mittava. Ja myötäjäisinä oli luvattu myös suuria rikkauksia, ihan vain jos kreivi tykkäsi niin kovasti kallauksista ja kiiltävistä jalokivistä, että suostuisi ehdotukseen vaikkapa taloudellisen kannattavuuden vuoksi. Myös oli luvattu kustantaa suuret ylväät ja koreat häät josta ihmisillä riittäisi ihastelevaa puhumista vielä vuosiksi. Lordi Thann tiesi kreivin pitävän juhlista.
Ellie ei voinut oikein uskoa lukemaansa vaikka sen kaksikin kertaa luki läpi. Eihän kreivi todellakaan ollut varaton, ja hänen omaisuutensa oli mittava ja kartano upea, mutta järjestetty liitto? Liitto, jota ei solmita rakkaudesta. Kreivi oli Elizabethin mielestä ihalitavan komea, mutta ei hän uskonut kreivin olevan hänen unelmiensa miesainesta.
Hänen suvullaan näytti todella olevan suunnitelmia tulevaisuutta varten, nimittäin hänen tulevaisuuttaan varten.
Samalla Thannin suku pääsisi eroon haltioista haaveilevasta tyttärestään, jonka täytyisi kunnostua vaimoksi. Suku saisi kelvon lisän, tytär kunniakkaan miehen ja haltia huuhaa olisi kitketty. Todella kiero, ovela mies.
Only after losing everything, you are free to do anything
---
Once upon a time,
Young lad, who believed in the unbelievable.
Foxy elven blooded, who was bound to a cursed sword.
Charming nobleman, who knew his way with the ladies.
Betrayed sorcerer, who found his place among not his kind.
Beastmaster, who speaks to the beasts as one of them.
Dwarven abigail, who fought the illness.
Master of the flames, who called itself immortal.
Human loathing avenger, who seeked to corret injustice.

---
Peliseuraa multa saa kysellä kans yksärillä:3
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1558

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti Ke Elo 03, 2011 7:45

Annettuaan Elizabethin isän kirjoittaman kirjeen vieraalleen luettavaksi, kiinnitti Garrett huomionsa pikkuruiseen pussukkaan, mikä oli myös tullut kirjeen ja jalokivien mukana. Odotellessaan neidon lukevan huvittavan kirjeen loppuun, olivat nuoren herran pitkät ja näppärät sormet jo tunkeutuneet uteliaisuudesta violetin pussin sisältöön. Silkkinen kangas oli aivan sileä ja ihana kosketeltava, tätä kangasta hän tarvitsisi lisää, hinnasta huolimatta. Pussin sisältä ilmestyi kaksi hyvin kaunista sormusta, eikä niiden tarkoituskaan ollut haussa kirjeen perusteella. Kreivin piti tietenkin heti päästä kokeilemaan sormuksia, molempia, omiin sormiinsa, etsien niille sopivaa paikkaa kaikkien muiden sormissa olleiden sormusten kanssa. Toista sormusta ei selvästikään ollut tehty aivan hänen mittojensa mukaan, mutta hoikkasormisena miehenä sekin meni ohuimpiin sormiin aivan mukavasti. Olivathan sormukset kauniita, eikä niiden pitämisestä edes tahtoisi kieltäytyä, mutta silti tämä koko hääjuttu sai sormukset tuntumaan jotenkin väärältä. Sormukset sujahtivat pian takaisin pussukkaan, mikä sitten laskettiin takaisin arkkuun jalokivien seuraksi.

Elizabeth näytti aivan yhtä hämmästyneeltä tästä koko asiasta, kuin kreivi itsekin, tosin ehkä vielä yllättyneemmältä. Garrettillehan ei jonkun tyttären käden tarjoaminen ollut aivan uusi asia, sitä tapahtui hyvinkin usein, olihan kyseessä varakas kreivisuku ja hän oli varsin komea mies. Vaimoehdokkaista ei ollut pulaa, mutta kreivi Fortescue oli jo mielessään oman kauniin itsensä kanssa naimisissa. Ei hänestä riittäisi kahdelle, eikä palvelijoiden saati kartanon jakaminen kuulostanut kovinkaan hyvältä, vaikka lupauksena oli mittavat määrä omaisuutta. Garrett ei vain oikein osannut perustaa rahasta, hän ei tuntenut tarvetta saada sitä lisää, vaikka hän ei köyhä tahtonut ollakaan. Kunhan vain hän saisi sen, mitä halusi, oli kaikki hyvin. Muiden tarkoitus oli saada se raha riittämään.
"Elizabeth Fortescue Siinä ei vain ole sitä samaa, mukavaa sävyä, mh?" Kreivi miltei mietti ääneen, ehkä se oli kysymys hänelle itselleen, ehkä vieraalleen, mutta vastausta hän ei kyllä oikein odottanut. Olisi ollut aivan hänen tapaistaan olla naimatta, jos uusi nimi ei hienolle herralle kelpaisi. Mutta onneksi hän ei koskaan sellaiseen joutuisi.

Naurahtaen Garrett asteli tyttöä lähemmäs ja otti kosimiskirjeen takaisin omaan haltuunsa, kävellen sitten takaisin sohvalleen ja istui lopuksi alas. Voihan se olla, että tyttö vain valehteli, ettei tiennyt tästä, mutta jotenkin kreivi epäili sitä. Ei toinen oikein tuntunut siltä, oli luultavasti aivan samassa jamassa, kuin hänkin. Elizabethilla ei tässä asiassa tainnut oikein olla mitään sanottavaa, joten hänenhän päätettäväksi se siis jäi. Mitään päätöstä ei kyllä oikeasti voitu tehdä, tämä järjestetty liitto vaati myöntävän vastauksen, jos sukujen välillä tahdottiin pitää yhtä ystävällinen ilmapiiri. Garrett itse ei missään nimessä tahtoisi morsianta, jos kaikki kreivittäret olivat yhtä vaativia, kuin hänen äitinsä Eikä Elizabeth myöskään tuntunut hihkuvan onnesta tästä käänteestä, vaikka ei kyllä sitä kieltänyt. Tietenkin, kaikkien hienojen neitojenhan oli niin hankala vastustaa tämän nuoren miehen charmia, mutta heidän kahden liiton olisi parempi loppua, ennen kuin se alkoikaan. Hymyillen kreivi Garrett katsoi vieraansa kasvoja.

"Luulen että tässä kun hieroimme kauppoja ja tarkistin jalokiviä, löysin kirjeen isältänne," kreivi aloitti itsevarma hymynsä kasvoillaan, taitellessaan sievästi kirjettä takaisin alkuperäiseen muotoon,
"Mutta en ehtinyt vielä avata sitä. Olin tyytyväinen omaan osuuteeni, ja tahdoin teidän myös näkevän omanne," tarina jatkui kirjeen sujahtaessa takaisin avattuun kuoreensa.
"Lähdimme ratsain metsää katsomaan ja sujautin kirjeen avaamattomana taskuuni, koska en millään tahtonut teidän joutua odottamaan kirjeenlukemisen ajan. Ratsastimme pitkään ja kun tulimme myöhemmin takaisin, muistin kirjeen, mutta huomasin sen kadonneen. Sen täytyi tippua matkalla ja sitä ei koskaan löydetty. Pyydän syvästi anteeksi kömpelyyttäni, mutta kiitän jalokivistä," Garrett hymyili tyytyväisenä sepittäessään mitä parhaimman tekosyyn, tarinassa ei varmasti olisi mitään aukkoja. Hänhän sen oli juoninut itse. Maailma olisi niin paljon huonompi paikka elää, jos hän viekkautensa kanssa olisikin alkanut rikolliseksi, kukaan ei vetäisi sille vertoja. Silti, tämä pieni valkoinen valhe pelastaisi heidät ainakin joksikin aikaa, hänen ei tarvitsisi tehdä myöntävää päätöstä eikä kieltäytyä, Thannin suku taas ei voisi syyttää häntä kirjeen kadottamisesta, jos tahtoi ystävyyssuhteen jatkuvan.

"Ratsastamisesta puheen ollen, se kuulostaa miellyttävältä," Garrett tuumasi ääneen ja kutsui palvelijan paikalle, ilman, että kertoi tarkoitustaan Elizabethille. Hän oli jo päättänyt, mitä tehdään. Ja silloinhan se tehtäisiin.
"Charles, pyydä tallirenkejä laittamaan kaksi hevosta ratsastuskuntoon. Ja hae takkini. Sekä se hattu, joka sopii siihen. Se tummansininen samettitakki, jossa on niitä kultaisia nappeja. Äläkä unohda hanskoja!" kreivi komensi vanhaa miespalvelijaansa, kertoen myös tarkasti, mitä hänelle piti tuoda. Eihän kukaan voinut tarkkaan tietää hienohelman toiveita, jos niitä ei sanottaisi ääneen. Miespalvelija lähti kumarruksen kera täyttämään käskyänsä, Garrettin jäädessä sohvalle istumaan innostuneena. Ulkona oli kyllä hiostavan kuuma, mutta ehkä metsässä oli viileämpi. Silti, ei semmoisia voinut ajatella nyt. Hän tahtoi päästä ratsastamaan. Nuoren herran oli varsin hankala odottaa paikallaan toiveensa toteutumista, mutta onnistui loppujen lopuksi hillitsemään itsensä vanhan miespalvelijan ilmestyessä takaisin kreivin pyytämien vaatekappaleiden kanssa. Tumma, paksu takki vedettiin ylle samansävyisen sinisen, vaaleanruskeasulkaisen lierihatun löytäessä paikkansa päälaelta. Kirje sujahti rintataskuun. Mies oli varsin pyntätynnäköinen, vaatteet näyttivät aivan liian kuumilta kuumaan kesäsäähän, mutta sellainen oli aatelisen kohtalo. Hymyillen Garrett veti vaaleat hansikkaan käsiensä peitoksi, ja viittoi Elizabethia seuraamaan.

"Teidän jälkeenne Lady, hevosemme odottavat ulkona," kreivi hymyili tyytyväisenä pitäessään toiselle ovea auki kirjastosta ulos terassille. Auringon kuumuus oikein vyöryi sisälle viileään huoneeseen oven auetessa. Kartanon kauniisti kukkivassa puutarhassa seisoi kaksi ruskeaa, ratsastusvalmiiksi laitettua hevosta, joista toisella oli valkea läsi. Tuo kyseinen hevonen sattui olemaan Garrettin tämänhetkinen suosikki, joten nuori mies ei tuhlannut aikaakaan, ennen kuin meni silittelemään hevosen kiiltelevää turkkia tervehdykseksi. Vasta sen jälkeen kreivi kiinnitti taas huomionsa vieraaseensa.
"Johdatan teidät isänne himoitsemalle metsäalueelle, voimme samalla katsoa sitä, kun huvittelemme. Kuinka hyvin ratsastatte?" Naurahti kartanon herra katsellessaan Elizabethia. Mekossa ei ollut helppoa ratsastaa, mutta se oli jotain, mitä kaikkien aatelisneitojen piti osata.



((Ja aina saa autohitata jos tarvitsee, että peli kulkee. :D))

Ritari
Ritari

Viestit: 1227

Liittynyt: Su Huhti 10, 2011 1:35

Paikkakunta: The Land

Viesti Ke Elo 10, 2011 1:07

Lady Elizabeth Thann

Ajatukset viettivät karkeloita nuoren lady Elizabethin kauniiden kiharaisten hiusten alla olevan pään sisässä. Kaikki tämä alkoi ahdistaa hiljalleen ja hengen haukkominen ei ollut vatsan ympärillä olevan kiduttajankaan takia helppoa. Häntä hävetti aivain silmittömästi joutua näin noloon tilanteeseen kreivin nähden. Ellie piti kyllä kreivistä tavallaan, muttei ikinä haluaisi naida tätä. Vika ei oikeastaan edes ollut kreivissä, vaan siinä ettei Ellie tahtonut alistua vanhempiansa tyrannian alle, ja hänesta avioliitot tuli solmia kahden ihmisen välille ainuastaan rakkaudesta. Sitä paitsi Elizabeth oli aina toivonut avioituvansa haltian, tai haltiasukuisen kanssa. Se oli hänen suurin salainen haaveensa.
Elizabethin tuskan keskeen ilmestyi paratiisi nimeltään kreivi Garrett Fortescue! Neito kohotti varovaisesti kasvonsa, sekä katseensa kreiviin joka oli juuri tehny hyvin yllättävän ehdotuksen. Mitä jos kirje olisikin vain pudonnut metsään, eikä sitä koskaan oltaisi löydetty! Näin yksikään osapuoli ei voisi suuttua. Elizabethin silmät kimalsivat hieman koska niihin oli jo alkanut kerääntyä ahdistuksen keskellä pikkuruisia kristallisia kyyneliä, ja kyllä Ellien silmät olisivat varmasti kimaltaneet silkasta ihanoinnistakin! Koskaan ennen kukaan ylhäinen ei ollut tehnyt moista neidon vuoksi ja ihailua aiheutti myös kreivin olevuus keksiä moinen suunnitelma! Jos olisi ollut sopivaa Elizabeth olisi nyt voinutkin onnellisuudessaan muiskauttaa ison suukon vaikka suoraa kreivin huulille, ihan vain kiitollisuudesta. Neito kuitenkin hillitsee itsensä koska mitä suuremmalla syyllä nyt hänen tulisi käyttäytyä moitteettomasti, etiketin mukaisesti, loppu vierailunsa ajan.
Aatelisnainen kohottautuu tuolistaan ja niiaa syvään kreiville kiitoksena. "Olette suurenmoinen älykkyydessänne. Oveluudellenne en ole vielä nähnyt veroista." Elizabeth lausuu mahdollissimman isäntäänsä miellyttävän kiitoksen. Suoristautuessaan taas hänen kasvoillaan oli kuitenkin hieno murhe. "Niin, vanhempani eivät varmaan tule jättämään tätä tähän... Mutta kyllä te varmasti keksitte jotain heidän päänsä menoksi. Luotan teidän älynlahjoihinne täysin rinnoin."

Seuraavaksi olikin vuorossa kreivin esittämä omaisuuden tarkastust, he lähtisivät yhdessä ratsastamaan Elizabethin isän ostamalle alueelle. Sehän sopi neidolle mitä loistavimmin! Hän oli etevä ratsastaja ja piti oikein kovasti noista kaviollisista nelijalkaisista. Hän vain ymmärsi ratsuaan, villeimmätkin hevoset yleensä uskoivat Elizabethin komennuksessa. Hän ei ollut ihan turhanpäiväinen korkokengissä hipsutteleva hienohelma. Voi kumpa hän vain voisi pitää omia vaatteitaan!
Palvelialle annettiin käsky hakea kreivin mieluiset asusteet, tällä välin Elizabeth mietti livahtavansa jonnekkin riisumaan edes korsetin korean mekkonsa alta. Mekkokin oli tiukka, muttei ihan kuristava. Kohteliaasti Elizabeth kysäisi huoneessa olleelta samaiselta palvelialta missä hän voisi käydä "siistiytymässä". Kun hänelle reitti neuvottiin, ilmoitti lady kohteliaasti isännälleen palaavansa ihan pian. Ellie sipsutti ylvään naisen tavoin vessoille missä riisuutui vankilastaan. Saatuaan mekon sekä korsetin alas neito pysähtyy hetkeksi hengittämään onnellisena nojaten vessan kiviseen seinään. Seinä oli ihanan viileä mutta kaikista parasta oli saada kuristavan käärmeen lailla painanut korsetti pois. Elizabeth ei tiedä minne asettaisi korsetin joten hän jättää sen vessan nurkkaan palvelioiden löydettäväksi.
Palatessaan kreivin luokse neidolla oli taas mekko yllään ja hiukset oli kihara kiharalta oikeassa sievässä järjestyksessä. Hänen isäntänsäkkin oli saanut vaihdettua vaatteensa. Kreivi viittoi Elizabethin seuraamaan itseään ja näin tehtiinkin. Kotopuolessa Ellie laittoi yleensä itse hevosensa, kun ei heidän kartanossaan ollutkaan kun viitisen palvelijaa, jokaisella oli yleensä aina tekemistä. Tällä kertaa kreivi ilmoitti hevosten olevan valmiina oven toisella puolella ja kun siitä ulos astuttiinkin tulvahti kuuma sisään kuin vesi murtuneesta padosta.
Valkea läsinen hevonen oli selkeästi kreivin joten Elizabeth astelee koko ruskean ratsunsa luokse. Iloisesti ja lempeästi Elizabeth tervehtii tuntematonta hevosta. "Voi miten uljas olet, olet todella, niin olet..." Neito lässytti hevoselle silitellessään tämän kaulaa sekä turpaa.
"Kyllä minua miellyttäisi nähdä alue, vaikkakin en jaksa kiinnostua sen tutkimisesta niinkään. Voisimme vaikka vain ratsastaa sen lävitse, aivan kuten herra ehdottikin", Lady sanoo ja siirtyy taputtelemasta hevosen sivulle, tarttuen toisella kädellään jo hevosen ohjaksiin. Ellie nauraa heleästi Garretin seuraavaan kysymykseen ja ponnistaa jalustimesta hevosen selkään tottuneesti. "Olen kotopuolessani ainakin varsin kokenut ratsastaja, aatelisneidon koulutuksella tietenkin on hevosiin pitänyt pienestä pitäen tutustua." Neito sanoo ja on valmiina lähtemään kun kreivikin olisi.

[[Juu pidetään korvan takana:3]]
Only after losing everything, you are free to do anything
---
Once upon a time,
Young lad, who believed in the unbelievable.
Foxy elven blooded, who was bound to a cursed sword.
Charming nobleman, who knew his way with the ladies.
Betrayed sorcerer, who found his place among not his kind.
Beastmaster, who speaks to the beasts as one of them.
Dwarven abigail, who fought the illness.
Master of the flames, who called itself immortal.
Human loathing avenger, who seeked to corret injustice.

---
Peliseuraa multa saa kysellä kans yksärillä:3
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1558

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti Ke Elo 10, 2011 6:53

Vieläkin tyytyväisenä aikaisemmista kehuista Garrett katseli, kuinka Elizabeth kipusi hevosen selkään kuin vanha tekijä. Aatelisten seurassa olemisessa yksi hyvä puoli oli, että he jakoivat kreivin harrastukset ja mieltymykset. Vaikka hän aina nautti oman osaamisensa näyttämisestä osaamattomille, ei se auttaminen siinä niinkään kiinnostanut miestä, vain se taitojen esittäminen. Auttaminen oli raskasta, eivätkä monet loppujen lopuksi hänen apuansa ansainneetkaan. Hyväksyvästi naurahtaen kreivi itsekin hyppäsi satulaan tavalla, jota jopa pystyi kuvailemaan notkeaksi ja elegantiksi, toisesta huomasi tuon tietävän, mitä teki. Montaa asiaa ei ollut, mitä Garrett oikeasti osasi tehdä myös muiden mielestä, olihan tuo laiska ja itse asiassa aika kömpelökin, mutta ratsastanut hän oli koko ikänsä ja hän nautti siitä. Harjoitusta oli tullut paljon, ja sitä kautta taitoja. Hevonen kannustettiin liikkeelle ja hitaasti valkealäsinen tamma lähti kävelemään pitkin puutarhan polkua pihan perällä sijaitsevalle portille, eihän kartanon herra tahtonut hurjastella omalla puutarhallaan ja riskeerata sen kuntoa.

"Se on hyvin kiltti hevonen. Kokemattomampikin osaisi sitä ohjata helposti," kreivi hymähti Elizabethille lierihattunsa varjon alta, ylpeänä talliensa asukkaista, kaikista niistä. Totta se oli, kummatkin hevoset olivat hyvin säyseitä ja tottelevaisia, eivätkä näyttäneet pistävän mitään pahakseen. Ehkä joku, joka tahtoi hevosten omaavan oman luonteen, olisi ollut kauhuissaan, mutta sellaisista hevosista Garrett piti. Hän tahtoi hevoset ja ihmiset samalla tavalla; tottelevaisina alamaisina. Pelkästään hevosten luonnetta ei ollut hoidettu herralle sopivaksi, myös ulkonäkö oli tärkeää. Eläinten turkin olivat kiiltäviä ja likaa ei löytynyt mistään kohdasta, harjat ja hännät olivat harjatut ja suoraksi leikatut. Ja olivathan ne tietenkin saaneet hyvin syödäkseen, mutta liikunta piti hevoset hyvässä kunnossa. Kuka tahansa olisi ylpeä niistä ja vain paras kelpasi Garrettille. Ratsu sai tyytyväiset taputukset kaulalle samalla kun palvelijat avasivat pihan portit kaksikolle, ettei heidän täytyisi nousta hevosten selästä sitä avaamaan.

Puutarhan portista pääsi avaralle niitylle, jonka lyhyttä ja varsin kuivahkoa ruohoa koristi siellä täällä kasvavat villikukat. Näkymä olisi ollut varmasti hyvin idyllinen, jos ruoho olisi ollut vehreää ja voinut hyvin, eikä aurinko olisi paahtanut hiostavasti niskaan. Hyvä paikka pienille eväsretkille, mutta nyt ei ollut sen aika. Garrett kannusti hevosensa raviin niityn poikki menevällä polulla, pitäen kuitenkin huolen, ettei jättänyt Elizabethia taakseen. Niityllä kun ei ollut puita, ei varjoja, ei mitään suojapaikkaa porottavalta auringolta. Kreivin paksu ja tumma takki ei ollut hyvä vaihtoehto säähän, minkä seikan hän hyvin nopeasti huomasi, mutta mieluummin hän kuolisi kuumuuteen, kuin menisi ulos puolipukeisena. Onneksi kuiva maapolku - pölyn lentämisestä huolimatta - johti suoraan niityn ympärillä kasvavaan metsään varsin kivuttomasti, se ei kiemurrellut eikä kaarrellut asiastaan.

"Isänne haluama osa metsää on hieman kauempana," nuori mies ilmoitti neidolle ratsastaessa metsän, joka oli kärsinyt kuivuudesta yhtä paljon, kuin niittykin. Ruoho oli kuivaa ja puiden lehdet alkoivat kellastua, kohta ne alkaisivat tippuakin, oli kuin olisi ollut aikainen syksy. Hyvin kuiva sellainen. Mutta kuivuneetkin lehdet toivat suojan auringon kuumuudelta, niiden varjo sai ulkona olemisen miltei siedettäväksi, mutta vain melkein. Pieninkin viileys vain toi helpotusta Garrettin oloon ja huoleen ulkonäöstä, viileässä hiki ei välttämättä pilaisi meikkejä. Metsän polut olivat pysyneet varsin hyvässä kunnossa, ainakin ne eniten käytetyt pääpolut, mutta aika mutkittelevia ne olivat kun metsässä kuljettiin syvemmälle. Eikä se mutkittelevaisuus ollut ainoa "ongelma", ympärillä meni monen monta polkua pitkin metsän eri paikkoihin, aivan kuin se olisi ollut jonkin sortin labyrintti. Outo metsä oli helppo paikka eksyä, etenkin jos omasi huonon suuntavaiston, mutta kreivi kyllä tiesi minne mennä omassa metsässään, eihän hän muuten olisi sinne uskaltanut mennä ilman palvelijoita. Siniharmaat silmät vilkuilivat hatun alta Elizabethia, pitäen huolen, että toinen seurasi ja pysyi mukana. Viimeinen asia, mitä Garrett tahtoi tehdä, oli eksyttää rikkaan suvun tyttöparka.

Polkuja meni ja tuli, sekä puiden kunto vaihteli kuivuneessa metsässä parivaljakon suunnatessa yhä syvemmälle metsään. Nämä alueet olivat Garrettillekin hieman tuntemattomampaa, mutteivät silti täysin uppo-outoja. Hän ei voinut ymmärtää Elizabethin isän innostusta näin syrjäiseen kolkkaan metsästä, itse hän nautti ratsastamisesta lähempänä kartanoaan, turvassa. Mutta eihän hän voinut sanoa ei niille kaikille kauniille jalokiville, Thannit saisivat syrjäisillä metsäalueillansa tehdä aivan mitä halusivat. Jos he pitivät tästä, he pitivät, eikä Garrett sanoisi siihen mitään vastaan. Vaaleisiin käsineisiin sonnustautuneet sormet vetivät hevosen suitsia kireämmälle, pysäyttäen tamman pehmeästi.
"Tästä alkaa ostamanne alue. Tahdotte varmaan itse katsoa paikkoja, joten olkaa hyvä, ja menkää edeltä. Seuraan kyllä mukana ja kerron, jos poistutte alueelta," kreivi hymyili kääntäessään katseensa neitoon. Tämäkin alue näytti samalta, kuin muu osa metsää, kuivalta. Polkuja oli vähemmän, mutta kumpuilevasta maasta kasvoi puita maisemaa rikastuttamaan. Oli ihme, että kukaan edes pystyi erottamaan juuri sen kyseisen alueen muista.

Ritari
Ritari

Viestit: 1227

Liittynyt: Su Huhti 10, 2011 1:35

Paikkakunta: The Land

Viesti Su Syys 11, 2011 9:54

Lady Elizabeth Thann

Neitoa imarteli hieman kreivin hyväksyvä katse kun hän oli osannut niin kokeneesti kivuta hevosen selkään. Välillä Elliestä oli ihan mukava kun hän tunsi olonsa hyväksytyksi ylemmistön keskuudessa, mutta kyllä silti hänestä oli paljon jännittävämpää tuntea samaistumisen tunnetta normaaleihin keksiluokan ihmisiin tai muihin rotuihin, päällimmäisenä mielessä tietenkin haltiat.
Garretkin kipusi ratsunsa selkään notkeasti ja näyttävästi. Huomasi että mies tiesi mitä teki. Ratsastaminen taisi olla miehen suosikki harrastuksia, liekkö kaikista paras heti itsensä ja jalokivien ihailun jälkeen. Elizabethiä meinaa naurattaa hänen mielikuvansa mutta äkkiä hän hukuttaa tuon pieneen siroon yskäisyyn. Elizabeth lähtee seuraamaan kreiviä ja tämän hevosta. Kulku oli todella hidasta ja se oli hieman tukalaakin paahtavassa auringossa, mutta syynä taisi olla suojella arvokasta puutarhaa turhilta hevosenkavioiden painaumilta.


Kreivi kertoi heiman Elizabethin hevosesta. Aatelisneito oli aistinut hevosensa olevan kiltti, sen verran hänkin pyöri näiden elukoiden kanssa että osasi tunnistaa hyväluontoiset hevoset niistä vänkyröistä. Kreivi taisi vain olla todella ylpeä tallinsa kasvateista joten täytyihän sitä heiman kehua. Ellie ymmärsi näinkin kreivin sanojen todellisen tarkoituksen ja vastasi kehuen: "Tämä hevonen kulkeekin niin sulavasti! Koulutus on taatusti moitteetonta ja voi miten kauniskin tämä hevonen on. Onko teillä jokin oma ruokaseos jota annatte hevosille sillä turkki kiiltää upeasti."

Kun he viimein pääsivät porteista ulos, jonka joku palvelioista oli käynyt avaamassa, kannusti kreivi hevosensa raviin. Elizabeth melkein kihisi innosta kun sai viimein kannustaa myös ratsunsa raviin. Hevosen vauhti kiihtyi ja ihanan viileä ilma heilutteli nyt neidon hiuksia. Porottava aurinkokaan ei tuntunut enää niin kuumalta. Ja kun saavuttiinkin jo ensimmäisten puiden varjoihin, oli olo vieläkin mukavampi. Elizabethillä oli kuitnekin aika lämmin ja hän todella sääli kreiviä jolla oli koko musta asu. Toiset todallakin tekivät mitä tahansa ulkonäkönsä eteen.

Elizabeth katseli metsä parkaa, joka kärsi vakavasti kuivuudesta. Vaikka kesän olisi vielä pitänyt hetken aikaa olla täydessä kukassaan, täällä näytti tulevan jo syys. Paitsi ettei viileistä syksyn tuulista ollut tietoakaan! Mitä edemmäs he yhdessä ratsastivat sitä enemmän Ellie huomasi metsässä olevan erinlaisia polkuja. Tähän metsään Elizabeth ei olisikaan ihan kenen tahansa kanssa lähtenyt. Tänne saattoi eksyä niin herkästi. Kreivi tuskin aikoi häntä tosin yksyttää. Ei, mies ei riskeeraisi jalokiviään. Se olisi ainakin painava syy, jos krevillä ei muita olisi. "Osaattekoa kertoa mitään isän ostamasta metsäalueesta? Onko metsä vanhaa?" Elizabeth kysyy hänen isäntänsä kertoessa metsäkaistaleen olevan vähän kauempana.

Jonkin verran aikaa vierähti heidän kulkiessaan metsän halki. Puita ja polkuja, kuivaa nurmikko ja pystyyn lakastuneita kasveja. Vain siellä täällä saattoi enää nähdä kunnon vihreää joka ei ollut aivain kuivuuden kuollut. Elizabeth huomasi kreivin alkaneen kiskoa suitsista joten alkaa itsekkin kiireesti pysäyttää ratsuaan. Hyvin koulutettuna heppana se pysähtyy miltein heti ja hyvin pehmeästi. Elizabeth taputtelee hevosen kaulaa lempeästi ja puhelee tälle kehuja.
"Kiitos, minä katselen." Elizabeth sanoo ja kannustaa jälleen ratsunsa käyntiin. Hitaasti lömpytellessä alkoi jälleen tulla kuuma, mutta kyllä kait tätä hetken jaksoi ja suojasivathan sentään puut hieman auringon säteiltä. Elizabeth ei ollut mikään maiden asiantuntija eikä hän todella osannut erottaa metsäalueita toisitaan, saati kertoa mikä isän osatamassa alueessa oli sitten niin hienoa. Alue näytti täysin samanlaiselta mitä edelliset alueet. Tosin eksyttäviä polkuja taisi olla vähemmän. Elizabeth oli näkevinään jotain valkeaa maassa jonkin matkan päässä polulta joten hän pysäyttää ratsunsa. Neito hyppää pois hevosensa selästä ja komentaa tätä olemaan aloillaan. Ellie ei usko että näin hyvin koulutettu hevonen vaati aloilleen sitomista.
Aatelisnainen kulkee nopeasti helmoistaan kiinni pidellen kohdille jossa oli nähnyt jotain valkeaa. Ja tottahan se oli, aurinko ei vielä ollut tehnyt hänelle tepposia. Elizabeth kumartuu ihailmaan pikkuruista kukkaa joka kasvoi ikäänkuin kuopassa, hieman suojemmassa auringolta ja paikassa johon vesi on aina valunut. Kukan Elizabeth tunnistaa, se oli Lumitähti. Yksi hänen suosikki kukistaan. Hänen isänsä oli kerran yrittänyt kasvattaa niitä heidän puutarhassaan, mutta ne eivät olleet menestyneet.
"Arvon kreivi!" Elizabeth huhuilee, "Osaatteko kertoa kasvoiko näillä main jotakin valkeaa kukkaa vielä ennen kuivakautta?"
Only after losing everything, you are free to do anything
---
Once upon a time,
Young lad, who believed in the unbelievable.
Foxy elven blooded, who was bound to a cursed sword.
Charming nobleman, who knew his way with the ladies.
Betrayed sorcerer, who found his place among not his kind.
Beastmaster, who speaks to the beasts as one of them.
Dwarven abigail, who fought the illness.
Master of the flames, who called itself immortal.
Human loathing avenger, who seeked to corret injustice.

---
Peliseuraa multa saa kysellä kans yksärillä:3
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1558

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti Su Syys 11, 2011 3:10

Garrett ei voinut kuin säteillä mielihyvää ja ylpeyttä kuunnellessaan Elizabethin kehuja tilansa hevosista. Tietenkin hän tahtoi kaiken olevan täydellistä, eikä voinut kuin nauttia toisten huomatessa sen. Etenkin kun kehuja oli jopa joku, joka tiesi mistä puhui.
"Tänne kelpuutetaan vain parhaat hevoset," kreivi myhäili tyytyväisenä pyyhkäistessään vaaleita hiussuortuvia silmiensä edessä,
"Ja hyvät työntekijät pitävät huolen, että hevoset myös pysyvät sellaisina, elleivät jopa parane entisestään," hän jatkoi auringon paahtaessa ratsullensakin hellän taputuksen kaulalle antaen, ylpeydeltään miltei unohtaen koko kuuman sään. Vaikka Garrett tosiaan oli taidokas ratsastaja ja vietti hevosharrastuksen parissa paljonkin aikaa, ei hän loppujen lopuksi hevosten hoidosta tiennyt mitään. Siinä tilanteessa hän pystyi antamaan kartanon palvelijoille kunniat hevosten kunnossa, mutta loppujen lopuksi hänhän se oli, joka heidät tähän hommaan pestasi. Joten kyllä se kunnia loppupeleissä kuului hänelle, kun osasi niin hyvin työntekijänsä valita piilevien kykyjen varalta. Ehkä tosiasiassa kreivi itse ei tehnyt aivan niin suurta työtä, kuin luuli; työtä hakevan ei tarvinnut kuin vähän mielistellä ja kartanon herra oli jo ottamassa toisen töihin, muut ylempiarvoiset palvelijat seuloivat palvelijaehdokkaat tarkemmin läpi. Mutta sellaista ei kannattanut kreiville mennä ehdottamaankaan.

Tukalan kuumasta säästä huolimatta Garrettista oli mukava päästä joskus ulos ratsastamaan, etenkin hyvässä seurassa. Oli se vähän kurjaa näyttää oma maa tässä tilassa kuivuuden kynsissä, Elizabeth ei ollut koskaan edes nähnyt tätä metsää loistossaan! Metsä oli kaunis, monien kateuden aihe! Ajatuskin siitä, ettei tämä aatelisneito tiennyt siitä mitään ja luultavasti arvosteli kreivin metsänhoitoa mielessään, oli kauhistuttava ajatus. Miehen kaunis, pieni suu kääntyi lievään mutruun, mutta Elizabethin avatessa suunsa oli hänenkin pakko ryhdistäytyä, hymyn tullessa takaisin huulille.
"Tietenkin vastaan kaikkiin kysymyksiinne, mihin ikinä voin, neiti. Isänne ihastui varsin syrjäiseen kolkkaan metsästä, mutta ainakin se on suojaisia, eikä paljon ihmisiä siellä näe," Garrett oli yhtä hymyä saadessaan kertoa niitä hyviäkin puolia metsästä,
"Tämä metsä on ollut tässä jo iät ja ajat, luultavasti huomaatte sen suurista, paksuista puistakin. Tietenkin mitä syvemmälle menemme, sitä paremmin se tulee ilmi. Ikävä kyllä metsä on parhaiten hoidettua kartanoni läheisyydessä, mutta ehkä luonnonmukainen metsikkö oli isällenne mieleen?" hän naurahti pahoitellessaan, mutta joku syy piti olla, jos tätä kohtaa metsästä hamusi. Ehkä metsän ränsistynyt ilme, suuret puut ja maatumisen tuoksu viehättivät joitakin, mutta kreivi ainakin tahtoi oman metsänsä näyttävän nätiltä. Ja hoidettu metsä oli kaunein metsä hänen mielestään. Vanhassa metsässäkin oli oma puolensa, ilma tuntui jotenkin niin taianomaiselta auringonsäteiden tulviessa lehdistön läpi.
"Hiljaista täällä on. Tulette luultavasti näkemään monia harvinaisia eläimiäkin vanhojen ja lahojen puiden kätköistä," Garrett hymyili ratsastaessaan neidon vieressä.

Kreivi seurasi vähän matkan päästä Elizabethia toisen aloittaessa oman, vapaamman tutkimusmatkan isänsä ostamalla metsäalueella. Tietenkin hän piti neitoa silmissään, ihan vain turvallisuussyistä, vieraassa metsässä oli helppo eksyä, mutta tahtoi hän kuitenkin Elizabethin kokevan metsän itse omalla tavallaan. Garrett kuitenkin itsekin katseli ympärilleen samasta syystä kuin neito, tämä alue oli hänellekin hieman oudompaa, joten totta kai hänenkin piti sitä hieman tutkia. Sivusilmällään mies kuitenkin huomasi Elizabethin pysäyttävän ratsunsa ja nousevan satulasta, olikohan toinen nähnyt jotain mielenkiintoista? Kreivi kannusti ratsunsa hieman nopeampaan kävelyyn, kirien välimatkan umpeen naisen tutkiessa maasta löytämäänsä mielenkiinnonaihetta, hevosen pysähdyttyä Elizabethin ratsun viereen. Hattu lähti aatelismiehen päästä sen alkaessa sitten löyhytellä viileämpää ilmaa vaaleille, puuterin peittämille kasvoille.

"Valkeaa kukkaa?" hän kysyi hieman ihmetellen, ei se ehkä aivan sellainen kysymys ollut, mitä hän odotti, mutta ehkä kukkasista innostuminen oli aatelisneidolle ominaista. Hetken Garrett joutui toisen kysymystä tosin miettimään, sillä toinen näytti olevan oikeastikin kiinnostunut. Hatulla itseään viilentäessään hän kyllä muisti metsän vanhemmissa osissa maan joskus olevan kuin lumen peittämä kesäisinkin, vaikka harvoin hän ihan tässä kohtaa metsää oli seikkailut. Sitten se välähti, lumitähtihän viihtyi vanhemmassa metsässä, joten jos sitä ympäriltäkin löytyi jonkin verran, oli sitä varmasti täälläkin.
"Varmuudella en mene mitään sanomaan, etten valehtelisi neiti," hän aloitti, ehkä hieman pahoittelevaan ja harhaanjohtavaan sävyyn,
"Mutta valkoisia, pieniä kukkia täältä kyllä löytyy. Lumitähti, eikö? Harvinaisen nirso kukka se on ulkonäköönsä nähden, sen kasvattaminen koristeeksi on harvoin kaiken sen vaivan arvoinen" Garrett tuumasi pistäessään hattunsa takaisin sen oikealle paikalle, kirjoista pitävänä hän toki oli lukenut myös kasvikirjoista ja tiesi niistä jonkin verran, vaikka eksoottisemmat, näyttävämmät suuret ja värikkäät kukat olivat enemmän hänen mieleensä, kuin lähimetsän rehut.

"Mutta täällä se tykkää asua. Jos satutte pitämään niistä, ei metsää kauheasti kannata muokata," kreivi heilautti kättään välinpitämättömästi, eihän hän tiennyt mitä mieltä neito kyseisestä kukasta oli. Ehkä toinen ei pitänyt niistä, ehkä piti.
"Tietenkin jos tahdotte varman tiedon niiden menestymisestä teidänkin metsäalueellanne, pitää teidän tulla tänne takaisin parempana aikana. En ole varma kukkivatko ne enää, vaikka sadetta tulisikin, mutta ehkä seuraava kesä on parempi," hän tuumasi vaaleaan hansikkaaseen verhotun käden mennessä mietteliäänä leualle. Nyt Garrett kyllä enemmänkin mietti ääneen itsekseen, kuin kävi keskustelua neidon kanssa.

Ritari
Ritari

Viestit: 1227

Liittynyt: Su Huhti 10, 2011 1:35

Paikkakunta: The Land

Viesti La Marras 26, 2011 6:07

//Jälleen kerran vilpittömät anteeksi pyynnöt, tää mun pikku moka ois voinu sattu mille tahansa pelille, meidän peli ei ole mitenkään vähemmän kiinnostava!
Minusta on välillä tosi mukava kun oikein inspaa niin kirjottaa pitkästi, ettei se siitäkään johdu, mutta totta että semmosta kunnon inspiraatio kärpäsen puremaa saa joskus vähäsen odotella.3.//

Lady Elizabeth Thann

Hyvin varovaisesti leidi silittää Lumitähden pikkuista kaunista terälehteä. Kosketus on hellä, niin ettei Elizabeth vahingossakaan varisuttaisi ainoan pikkuruisen lumitähden terälehtiä pois. "Kyllä, Lumitähti", Elizabeth myöntäilee kreivin vastaukseen, "Vaativahan se on, eikä se ehkä ole kaikkein korein vaatimattomassa valkoisessa mekossaan, mutta minusta se on viaton ja puhdas. Yksi suosikki kukistani, kyllä. Toivon että niitä tulisi lisää kuivakauden päätyttyä."

Elizabeth suoristautuu koko pituuteensa ja huiskauttaa hiuksia pois kasvoiltaan hyvin sirosti ja astelee varovaisesti takaisin hevosia päin. "Isä tulee varmansti itsekkin joskun koko koreudessaan tänne tarkastamaan metsää, mutta hän kyllä luottaa teihin hyvin vankasti arvon kreivi, enkä näe mitään syytä miksei luottaisi." Elizabeth koreilee jälleen hyvällä kielenkäytöllään ja kohteliaisuudellaan. Sanojen lisäksi neito niiaa pienesti ja sievästi, jonka jälkeen ponkaisee takaisin hevosensa selkään. Kreivin olemus heidän äsköisen keskustelunsa loppu puolella ei haitannut Elizabethiä laisinkaan. Joskus hän itsekkin syyllistyi moiseen; puheli enemmän itselleen tai ajatteli ääneen, kun mitä kävi keskustelua toisen osapuolen kanssa.

"Miksiköhän isä halusi ostaa teiltä metsää? Ei sillä, ettei teidän metsänne olisi hyvä laatuista, vaan mietin mihinköhän isä olisi tarvinnut metsää ylipäätään." Elizabeth miettii ääneen ja piti huolen siitä ettei loukannut kreiviä arpomisellaan. "Sää on hyvä ja paikka rauhaisa, ehkä isä rakentaa tänne loma-asunnon jonne tulla aina työkiireiden keskeltä piiloon!" Elizabeth vitsailee ja naurahtaa hyvin neitimäisesti juttunsa päälle.

Elizabeth ottaa paremman otteen hevosensa ohjaksista ja hevonen ottaa muutaman askeleen paikallaan selvästi odottaen mihin sitä sitten käskettäisiin menemään. Hetken Ellie vielä selvästikkin arpoo mielessään minne heidän matkansa tästä jatkuisi mutta lopulta hän kehottaa hevosensa pohkaita antamalla eteen päin. "Voisimme kevyesti ravaten käydä koko metsä alueen rajat. Samalla tulisi mukavan viileää." Elizabeth järkeilee ja informoi isäntäänsä. Kreivin lähdettyä neidon perään Elizabeth kannustaa hevosensa kevyeen raviin ja voi sitä ihanuuden tunnetta kun viileä ilma kulkee ohitse ja humisee hiuksissa. Nopeasti aatelinen kannustaa hevosensa nopeampaan raviin jotta tuuli tuivertaisi entistä voimakkaammin. Elizabeth hymyilee itsekseen, koska hänen olonsa oli vain niin mahtava tämän kaiken kuumuuden jälkeen.

Thannien kuopus ohjastaa ratsunsa kreivin oman vierelle heidän yhä pitäessä hevosiaan ravissa. "Luuletteko että täällä metsässä voisi olla, mmm, haltioita? Tai jonkinlaisia villi eläimiä?" Elizabeth kysyy kuuluvalla äänellä että Kreivi kuulisi hänen puheensa tuulen tuiverruksesta huolimatta. Normaalisti kuka tahansa tulkitsisi leidin kysymyksen normaalina "onko täällä turvallista"-kysymyksenä, mutta todellisuudessa Ellietä kiehtoi haltioiden läsnä olo tai olemattomuus.
Only after losing everything, you are free to do anything
---
Once upon a time,
Young lad, who believed in the unbelievable.
Foxy elven blooded, who was bound to a cursed sword.
Charming nobleman, who knew his way with the ladies.
Betrayed sorcerer, who found his place among not his kind.
Beastmaster, who speaks to the beasts as one of them.
Dwarven abigail, who fought the illness.
Master of the flames, who called itself immortal.
Human loathing avenger, who seeked to corret injustice.

---
Peliseuraa multa saa kysellä kans yksärillä:3
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1558

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti La Marras 26, 2011 9:47

Garrett hyppäsi vihdoin itsekin ratsunsa satulasta, varsin hiljaisesti maahan laskeutuen, vaikka kuiva maa sai jo siitä syyn lennättää kuivaa multaa ja hiekkaa ilmaan pölypilvenä saappaiden juurella. Elizabeth oli ollut kovin kauan kyykistyneenä jonkin äärellä, eikä kreivin uteliaisuus antanut tuon enää seurata kauempaa, eihän hän nähnyt kunnolla ja se oli suorastaan sietämätöntä! Miehen askeleet lähestyivät neitoa rauhallisesti ja hiljaisesti, kauheasti hän ei antanut itsestään tai aikeistaan ilmoitusta toiselle, mutta ei siihen ollut tarvetta. Vihdoin tarpeeksi lähelle päästyään, Garrettin kasvoille ilmestyi pienoinen hymy. Pienen, valkoisen kukan äärellähän Elizabeth oli sitä kyyköttämässä, siitä siis se aikaisempi kysymys lumitähdistä oli syntynyt. Kummallista nähdä yksinäinen, pieni kukka kaiken tämän kuivuuden keskellä, joten ei ollut ihmekään, että se neidon silmään oli pistänyt.

"Vain aika näyttää sen, neiti, mutta jos se tekee teidät onnelliseksi, niin jaan toiveenne," kreivin suu oli yhtä hymyä tuon katsoessa pää lievästi kennollaan naista, joka noista pienistä valkoisista kukista näytti pitävän kovinkin paljon. Naiset, eikö? Pienikin kukka teki nuo niin onnellisiksi Se oli varsin hassua, mutta luultavasti loppujen lopuksi kaikkien puolesta parhaaksi. Mies itse ainakin tahtoisi jotain enemmän, kauniita vaatteita ja kimaltelevia koruja Ja yksi niistä vaatimuksista oli jo tämän päivän aikana täytetty. Katse vain seurasi, kuinka Elizabeth nousi jaloilleen maasta ja käveli hevosia kohti, Garrettin antaessa naisen mennä edeltä, ennen kuin itse seurasi.

"Isänne on aina tervetullut tänne, voitte kertoa sen palatessanne, jos hänellä on toisenlainen mielipide siitä," Garrett myhäili tyytyväisenä nuoleskelulle ja kehuille, onhan luotettavuuskin yksi piirre, mitä kannattaa vaalia kauneuden lisäksi. Tietenkin tällä hetkellä Thannin perheenpään ilmestyminen paikalle olisi hieman pelottavampaa, voisihan Garrett esittää, ettei tiennyt koko kihlausasiasta mitään niin kauan, kun toinen ei siitä tullut kasvokkain kertomaan Aiheesta olisi hankalampi pysyä poissa, jos toinen tänne tulisi! Niiaukseensa Elizabeth sai vastaukseksi nyökkäyksen, joka oli ehkä vähän turhan syvä pelkäksi nyökkäykseksi, muttei tarpeeksi, että sitä olisi voinut kumarrukseksi sanoa. Jonkin sortin puolikumarrus kai, sitten. Kreivi seurasi naisen esimerkkiä ja ujutti saappaankärkensä jalustimen läpi, nousten sitä kautta ratsunsa selkään, joka toisen hevosen kanssa oli varsin nätisti odottanut kärsivällisenä ratsastajien paluuta. Kasvot kääntyivät neidon puoleen, joka ääneen ihmetteli isänsä päätöstä metsänostosta.

"Hankala sanoa," Garrett naurahti ja tarrautui hevosen ohjaksiin,
"Onhan se toki isänne, kenestä puhutaan. Olen lopettanut hänen motiiviensa kyseenalaistamisen jo kauan aikaa sitten. Aina hän löytää jotain ja yllättää," myhäily jatkui neidon taas valmistautuessa jatkamaan matkaansa.
"Toivon kuitenkin, ettei se ollut vain syy lähettää teitä ja kirjettä kartanooni, Elizabeth-neiti. Muutenhan isänne tulee pettymään," hän toi asian taas esille enemmänkin vitsinä ainakin ilmeestä päätellen, joka ei näyttänyt tympääntymisestä merkkiäkään. Myöntävästi nyökäten kreivi ilmoitti lähtevänsä mieluusti ratsastusretkelle metsäalueen ympäri. Vaikka mieluummin hän kyllä menisi jo sisälle, siellä olisi ehkä vähän viileämpää, kylmää vettä sieltä ainakin löytyisi Mutta ehkä tuuli voisi ajaa saman asian tällä kertaa. Hattua painettiin hieman syvemmälle päähän, ettei leveä lieri tarttuisi tuuleen ja lähtisi sen mukana. Elizabethin annettiin mennä edeltä, ennen kuin Garrett itsekin kannusti ratsunsa raviin seuratakseen toista. Kokoajan mies kyllä piti huolen, että näytti missä rajat menivät, vaikka antoikin toisen johdattaa.

"Olkaa kuitenkin varovainen, neiti. Maa voi olla petollista, eikä polkuja täällä juuri ole," kreivi varoitti hieman kovempaan ääneen, mutta ei sitä vielä voinut aivan huutamiseksi kutsua, ääntä kuitenkin piti hieman korottaa, että kuulisi tuulen yli. Viileä tuuli tuntui kuitenkin hyvältä kasvoja vasten, vaikka ne olivatkin aika paksun puuterikerroksen alla. Vieri vieressä kaksikko ratsasti metsässä, hetken aikaa ilmassa olivat vain hevosten kavioiden töminä ja lintujen viserrys, ennen kuin Elizabeth rikkoi hiljaisuuden jatkamalla kysymyksiään. Haltioista mainitseminen kyllä toden totta sai Garrettin ilmeen nyrpistymään, mikä puheenaihe näin kauniina vaikkakin tukahduttavan kuumana päivänä. Pelkkä vihjaus, että kreivin alueilla voisi haltioita oleskella oli loukkaavaa! Vaikka eihän alue enää hänelle kuulunutkaan, mutta silti!

"Vartijat käyvät ympäröiviä metsäalueita näinä aikoina hyvin tiuhaan läpi. Jos haltioita olisi löytynyt, ei niitä olisi enää. Eläimiä täältä luultavasti löydätte, mutta tuskin mitään suurta ja vaarallista. Taitavat ihmisiin tottumattomat eläimet vain pelätä teitä ja pysyä piilossa. Joten älkää huoliko, olette turvassa täällä, neiti," kreivi selitti, ei enää niin tyytyväisenä, mutta mitä nopeammin puheenaihe oli käännetty haltioista vaikkapa harmittomimpiin eläimiin, sitä nopeammin tuo olisi taas oma, iloinen ja ihana itsensä. Onneksi Garrett oli aivan yhtä helposti lepytettävissä, kuin tuo oli suututettavissakin.



((Eihän se minua haittaa, ainoastaan herra kreiviä itseään, koska miten hänen korkea-arvoisuutensa voisi muka unohtaa! Mutta eiköhän hän kohta unohda vääryyden häntä kohtaan ja anna anteeksi. Minulla on vähän nämä vastaukset tämmöisiä kaikkiin kysymyksiin vastaavia eikä niinkään peliä eteenpäin vievää, joten autohittaa ihan vapaasti, jos tahdot jonnekin viedä kaksikon. :D))
Seuraava

Paluu Fortescuen kartano

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

Keskustelufoorumin moottorina toimii phpBB® Forum Software © phpBB Group

Designed by ST Software for PTF.
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com uncommitted-decoy

Tämäkin on ilmainen foorumi, jonka tarjoaa munfoorumi.com

Ilmoita asiaton sisältö