Garrett tahtoi todellakin käydä tapaamassa joskus myös Thannin muuta sukua heidän kartanossaan, jos ei sitten muun takia, niin ainakin tämän Elizabethin paljon kehuman kokin takia. Vaikka toki sitä pitäisi käydä pitämässä suhteita yllä muutenkin, siitähän oli jo aikaa, kun hän viimeksi kävi Elizabethin sukua tapaamassa. Olisi varmasti paljon puhuttavaa ja näytettävää, paljon oli ehtinyt tapahtua näiden vuosien aikana.
"Oi, en tietenkään. Eihän sitä voisi jättää väliin mistään hinnasta," kreivi naurahti vieraalleen tuon kysyessä halua jättää tulematta johonkin niin tärkeään tapahtumaan, kuin onnistuneen remontin jälkeisille teekutsuille. Kenties neito oli itse sen tarkoittanut vitsinä ja ei miehen vastaustakaan voinut ottaa minään kauhean vakavana, mutta kyllä tuo taisi aivan vakava olla. Garrett rakasti juhlia, eikä voisi jättää tärkeiden ihmisten tai ystävien mitättömimpiäkään kissanristiäisiä väliin ilman todella, todella hyvää syytä. Ja silloinhan hän itse vain tulisi pahalle tuulelle, kun ei päässyt juhliin Voi kuinka hän tahtoi jo mennä. Olla kestitettävänä ja pitää hauskaa, mutta nyt ei vain voinut. Sehän olisi vain suden suuhun hyppäämistä, ajan pitäisi antaa kulua, niin ehkäpä tämä koko asia unohdettaisiin. Mutta hän inhosi odottamista, miksi elämän piti olla niin rankkaa
Kreivi hymyili Elizabethin vastatessa myöntävästi jälkiruoan syömiseen. Ainahan sitä pitäisi tehdä tilaa jälkiruoalle tai toiselle, olihan se paras kohta ateriasta. Garrett tunsi vatsansa olevan jo aivan täynnä, mutta sehän ei häntä estäisi syömästä vähän lisää jälkiruokaa. Olihan se sen verran herkullisen ja kevyen näköinenkin, ettei sen syöminen voisi tuntua yhtään missään. Olisi hän tehnyt tilaa vaikka kermakakullekin, mutta tämän pitäisi olla hieman helpompaa. Jälkiruokalusikkaan tartuttiin sievästi, miehen raapaistessa sitten hennosti hieman läpinäkyvää hyytelöä lusikalle, melkein kuin tuo olisi säälinyt joutuvansa tuhoamaan moisen yksinkertaisen taideteoksen. Hyytelö löysi tiensä kuitenkin aatelismiehen suuhun. Voi kuinka hyvää se olikaan, niin raikasta, niin kylmää, oikealla tavalla makeaa, sehän oikein suli suussa. Kreivi oli yhtä hymyä nauttiessaan herkusta hiljaisena ja Elizabethkin näytti nauttivan siitä aivan yhtä paljon.
"Hienoa, että pidätte siitä, neiti," Garrett sai sanottua syödessään suunsa tyhjäksi, vaikka ei hän kyllä tämän herkun kanssa tahtonut suutaan tyhjänä pitää kovin kauaa. Hiljaisuus oli suurin kohteliaisuus herkkua kohtaan ja pian toinen lusikallinen nousikin taas sievästi tuon suuhun. Tuoreet appelsiininpalaset todellakin kruunasivat hyytelön, niihin oli kyllä kannattanut tuhlata. Hitaasti, mutta varmasti korkeakin jälkiruokakuppi alkoi tyhjentyä edessä. Joka palasta nautittiin oikein pitkään, olo ei enää tuntunut ollenkaan siltä, kuin oltaisiin kuumassa ruokailusalissa. Aivan kuin sitä oltaisiin jossain mukavassa viileässä, mutta aurinkoisessa paikassa
Garrett heräsi ajatuksistaan huomatessaan, että hyytelö olikin loppunut. Sääli, mutta mikään hyvä ei voinut kestää ikuisesti. Lusikka laskettiin alas, kreivin jäädessä istumaan tuolilleen hiljaisena, mutta varsin tyytyväisenä. Vatsa oli aivan täynnä, eikä jaksaisi millään syödä enää palastakaan. Lautasliina kävi pyyhkäisemässä suupieliä miehen katsellessa vierastaan.
"Se ei ollut lainkaan hassumpi ateria. Kiitos, että tulitte seurakseni, neiti," hän hymyili iloisena, pyytäessään vielä lasin jäävettä palvelijoilta. Sitä siinä pystyttiin nauttimaan vielä hetkinen ja puhdistamaan suuta, eihän hän millään pystyisi vielä nousemaan jaloilleen tuon kaiken ruoan jälkeen, mitä sisäänsä oli ahtanut. Kai sitä ruokailun jälkeen pitäisi puhua vieraan kanssa hieman ruoasta tai jostakin, kunhan ei tarvinnut liikaa liikkua.
"Ah, aivan, kuinka kauaksi aikaa aioitte jäädä? Kartanoni ovet ovat teille aina auki ja saatte toki pysyä täällä niin pitkään, kuin haluatte," Garrett naurahti vielä, pitäisihän sitä vieraanvarainen isäntä olla aina ja vieraat ainakin olivat hyvä syy juhlimiseen. Hän niin kovasti piti juhlista