Ilo tavata

[Aksutar]

Siniverinen seurasi aatelista, astetta huolestuneemmin, kun Garrett tuntui eksyvän omiin maailmoihinsa hetkeksi. Ehkä puheenaihe oli sittenkin raskas kreiville, ainakin tiettyjen kysymysten suhteen. Henrystä tuntui jokseenkin pahalta, että hän oli lähtenyt paremmin asiasta kyselemään, mutta sentään kreivi ei suuttunut niistä kysymyksistä, mutta ei ilmeisesti mielellään muistellutkaan tiettyjä tapahtumia...
Suureksi Garrett kuitenkin kuvaili lohikäärmettä, Henryn vain hymähtäen pienesti, antaen kreiville oman aikansa palautua epämieluisista muistoista. Lopulta aateli kävi kertomaan, että oli lähinnä tarjonnut Oraakkelille kokemuksen, jonka peto itse oli halunnut, eikä toisin päin. Se kuulosti hassulta, jopa... epäilyttävältä. Tuskin niin voimallinen olento halusi vain huvikseen leikkiä kreivin ratsua? Jotain sillä täytyi olla mielessään, mutta se kai selviäisi vain itse oraakkelilta kysymällä.

Henry olisi voinut kyseenalaistaa Garrettin ja Oraakkelin touhut. Hän olisi voinut lähteä kyselemään, oliko kreivi nyt aivan varma, että oraakkelin kanssa "leikkiminen" oli fiksua. Tai että kannattiko siihen luottaa. Mutta niin Henry ei aikonut tehdä. Johan hän oli saanut kuulla niitä kysymyksiä Roswellin suhteen itse.
Joten sen sijaan, että olisi keskustelua ohjannut epämukaviin tunnelmiin, päätti Henry vaihtaa aihetta.
"No, kenties ei ole meidän tehtävämme ottaa selvää Lohikäärmeiden ajatuksenjuoksusta", Henry hymähti, kuppinsa nostaen huulilleen ja tyhjentäen sen viimeiset pisarat, "Ehkä pitäisi kysyä siltä itseltään. Mutta kerta se ei ole täällä, niin olkoot".
"Haluaisitteko näyttää minulle kartanoanne?", Siniverinen jatkoi, "Nyt kun tee on mukavasti lämmittänyt, niin pieni kävely ei tekisi pahaa pitkän istumisen jälkeen. Siitä on niin kauan, kun viimeksi vierailin Fortescuen kartanolla, etten muista kuin eteissalin... Ja sekin taisi silloin näyttää toisenlaiselta... Mitä nyt lapsen näkökulmasta muistelen".



Harmaa katse seuraili tarkasti, kun sarvipäinen kävi istahtamaan alas, samalla keittäjättärestä muistutellen. Eliitti hymähti pienesti, rouvalla kyllä oli paha tapa liioitella asioita, mutta jostain kumman syystä Fritz halusi uskoa vanhan naisen puhuvan totta, kun kyse oli demonin parjaamisesta.
"Hän kuulemma rikkoikin jo lempiluutansa sinua mätkiessään. Tai niin se Rouva väittää", Constantine murahti, samalla kun vilkaisi palvelijan puoleen, joka pyydetyt lasit ja juoman paikalle kävi kiikuttamaan. Palvelijaa kiitettiin nopealla nyökkäyksellä, eliitin hätyytellen tuon sitten pois paikalta. Palvelija poistui, ilmeisesti ihan mielellään, sulkien oven perässään, jättäen eliitin ja demonin kahden kesken. Tällaista tilannetta ei ollutkaan tullut vastaan...

"Olit sitten kuinka koulutettu tahansa, en jättäisi sinua vahtimatta. Henry ehkä luottaa sinuun, mutta minä en. Ties vaikka puheet siitä, että olet lumonnut pojan, pitäisivätkin paikkansa", Constantine jatkoi, samalla kun eliitin askel vei tuodun tarjottimen puoleen, kolossin käyden kaatamaan lasisesta pullosta runsaanpuoleiset paukut molempiin laseihin. Toinen laseista poimittiin hyppysiin, eliitin käyden istahtamaan alas nojatuoliin, vastakkaiselle puolelle matalaa kahvipöytää, mitä demoni istui.
"Miksi edes jäit hoviin? Kai sinäkin nyt tiedostat sen, että Henryllä olisi paljon helpompaa, jos sinä et toimittaisi Neuvonantajan virkaa".


// .... Kai ymmärrät, että se voi pistellä sisuskaluja nyt? //

Paluu normaaliin sai Garrettinkin piristymään, ryhdin noustessa ja katseen ollessa taas kunnolla tässä hetkessä. Jos oli yksi asia, mihin Nahorin kreivi oli panostanut, oli se isäntänä toimiminen! Kartanoaan hän oli näyttänyt monille vieraille ja se tuli jo niin itsestään! Sehän oli niin normaali osa kaikkia vierailuja!
"Totta kai! Teidän Majesteettinne," kreivin hihkaisu oli ehkä vähän turhankin innokas, jota tuo yritti hieman jälkikäteen peitellä. Palvelijat kuitenkin viitottiin luokse ja sanaakaan sanomatta Garrett nousi tuolistaan, palvelijan vetäessä sitä kauemmas automaattisesti. Kuningas tietenkin sai aivan samalaista kohtelua.

"Kartanoni ei ole mitään linnaanne verrattuna, eikä täällä ole niin paljon nähtävää," tuo aloitti niin vaatimattomana, aloittaen tutustumiskiertueen heti, kun Henry oli jaloilleen päässyt ja oli valmis lähtemään liikkeelle. Tottuneesti toinen vietiin samaa matkaa takaisin eteissaliin, mutta tällä kertaa käännyttiinkin toisen käytävän pariin. Yhtä suurihan kartano ei todellakaan ollut, kuin kuninkaan linna, mutta suuret ikkunat toivat paljon valoa ja keveyttä sisälle. Yksityiskohtiin oltiin laitettu paljon aikaa ja rahaa, Fortescuen suvulla kun näytti olevan rahaa, mitä tuhlata.

"Olen keräillyt paljon taidetta näinä viime vuosina, Teidän Majesteettinne. En tiedä, omaatteko mielenkiintoa sellaista pientä kohtaan," Garrett jatkoi sitä niin kovin vaatimatonta ja vähättelevää puhesävyään avatessaan suuret pariovet pieneen galleriaansa. Suuret ikkunat avasivat näkymän etupihalle ja lattialaatat suorastaan heijastivat kuvajaisen niiden sileältä, kiiltävältä pinnalta. Mutta totta kai ne taideteokset olivat huoneen kohokohta! Seinät täynnä maalauksia, lattialla niin suuria kuin pieniä veistoksia ja vaaseja…



"Ei kai nyt sentään. En olisi sen jälkeen kävellyt omin jaloin kauemmas piiloon," Roswell naurahti toisen kertomukselle, kuinka keittäjätär oli muka luutansakin jo rikkonut demonia lyödessä. Se olisikin ollut jo aikamoinen lyönti, olihan hänkin vain lihaa ja luuta. Palvelijalle annettiin nyökkäys juoman saapuessa siinä keskustelun lomassa, ennen kuin mies katosi paikalta ja sulki oven perässään. Demoni kyllä vaikutti olevan kovin hyväntuulinen, naurahtaen toisenkin kerran kenraalin mutinoille ja luottamuspulaan. Ja että hänkö olisi vielä kuninkaan lumonnutkin… Olihan hän totta kai kuullut juoruja siitäkin.

"Sehän vasta elämästä helppoa tekisikin, jos moisen kyvyn osaisin. Joten sen suhteen teidän ei tarvitse pelätä, kenraali hyvä," sarvipää myhähti ja kurottautui lasin puoleen, joka hänelle oltiin niin nätisti käyty täyttämään. Lasi oli painava ja kirkas, eikä itse alkoholissakaan näyttänyt olevan mitään ylimääräistä. Ei väriä, ei mitään hajua, joka kertoisi jostain lisätystä mausta… Kenraali oli todellakin tainnut saada hyvin voimakasta juomaa pyynnöstään. Roswell oli ollut keskittynyt juomaansa, nostaen katseensa Fritzin puoleen vasta, kun toinen kävi kysymään jotain vakavampaa.

"…Mitä muiden suhtautumiseen tulee, olette oikeassa," tuo kävi nyökkäämään,
"Se oli keskustelu, jonka kävimme Hänen Majesteettinsa kanssa, ennen kuin suostuin kyseisen tehtävän ottamaan vastaan. Näette sen keskustelun tuloksen. Jos näen paremmaksi lähteä, lähden. Tällä hetkellä Hänen Majesteettinsa haluaa minut vierelleen."



((No mitä nyt vähän.))

[Aksutar]

Henry oli iloinen siitä, että puheenaiheen vaihto oli saanut kreivin piristymään ja innostumaan lähes silmissä. Vaikka aatelismies koitti kovasti piilotella sitä innokkuuttaan, näki Henry sen silti Garrettista. Asiasta ei tietenkään huomautettu mitään, sen sijaan siniverinen nousi sijoiltaan ja lähti seuraamaan kartanon isäntää, kun tuo kierroksensa aloitti.
Siniverinen askelsi maltillisesti kävelysauvansa avustamana kreivin mukana, Garrettin käyden vaatimattomasti aloittamaan kartanostaan kertomisen.
"Tiedä häntä, kartanonne arkkitehtuuri ainakin on näyttävä ja kiehtova linnan muureihin verrattuna", Siniverinen hymähti kreiville, matkan jatkuessa eteissalista uudelle käytävälle. Henryn katse kiersi ympäriinsä uteliaana, kuninkaan kuitenkaan pysähtymättä mitään sen suuremmin katselemaan.

"Arvostan taidetta, mutta kirjallisuus on enemmän mieleeni. Siskoni on meistä se, joka taidetta rakastaa enemmän", Siniverinen kertoi, Kreivin kysellessä hänen mielenkiinnostaan taidetta kohtaan, "Joten jos teillä on kartanossa kirjasto, olisin enemmän kuin kiinnostunut sen näkemään".
He saapuivat huoneeseen, joka oli pyhitetty pieneksi galleriaksi. Maalaukset seinillä saivat heti ensimmäisenä kuninkaan huomion, jalkapuolisen kävellessä peremmälle huoneeseen, pienen, ihastelevan henkäyksen saattelemana.
"Kuinka vaikuttava kokoelma teillä onkaan", Henry kehui näkemäänsä, ollen selvästikin kiinnostunut näkemästään, vaikka äsken oli rakkauttaan taiteeseen vähätellyt, "Mikä mahtaa olla harvinaisin teos kokoelmassanne?".



"No minähän en sitä tiedä, mitä sinä osaat ja mitä et — saatikka sitten usko, kun tuollaisia kerrot", Fritz hymähti demonin vakuutellessa, ettei kyennyt lumoamaan ketään. Mistä hän tiesi, jos demoni nytkin valehteli! Ja demonien sanaan ei voinut luottaa, joten parempi vain pysyä epäilevänä ja olla uskomatta mitään, mitä sarvipäinen sepitti.
Kulma kuitenkin kohosi kysyvästi, kun Roswell kävi eliitin sanoja myötäilemään. Demoni oli kuulemma tietoinen aiheuttamastaan harmista ja oli käynyt keskustelunkin asiasta kuninkaan kanssa. Kysymykseksi siis heräsi, kumpi oli tyhmempi, Henry vai Roswell?

"... Kai ymmärrät, että Henry tuskin ajatteli omaa parastaan, kun sinut nimitti?", Fritz jatkoi, ollen aivan varma siitä, että Roswell oli saanut tittelinsä vain, koska Henry halusi iskostaa omaa ajatusmaailmaansa hovin ja kansan keskuuteen siitä, etteivät taruolennot nyt niin pahoja olleet. Fritz saattoi jotenkuten ymmärtää tämän, mutta olisi kuningas nyt voinut valita jonkin muun friikin, kuin demonin!
"Mikä teidän juttunne edes on? Teistä liikkuu villejä huhuja, naurettavin minusta on se, että sinä oikeasti muka välittäisit pojasta".


// ... Kai ymmärrät, että se voi olla vaarallista? //

Garrett oli niin innoissaan, että oli melkein jättää kuninkaan jälkeensä – tosin, se olisi aivan yhtä hyvin voinut tapahtua vaikka toisella molemmat jalat vielä olisikin! Miehen oli pakko hiljentää vauhtia, vaikka tuo tuskin pystyi hillitsemään intoaan. Kuningas, hänen vieraanaan, hänen kartanossaan! Kehuen sitä! Hän antaisi vielä vaikka kuinka monta muuta syytä kehuille – kuningashan tulisi puhumaan tästä vierailusta hovissa vielä pitkään!

Tosin, kuningas ei kuulostanut välittävänsä taiteesta niin paljon. Kreivi solvasi itseään mielessään, hänen olisi pitänyt viedä toinen heti kirjastoon, eikä galleriaan! Onneksi hänen kokoelmansa näytti olevan niin hieno, että jopa taiteesta kiinnostumaton oli hetkessä sen lumoissa!
"Ah, niin tietenkin, Teidän Majesteettinne! Totta kai minulta löytyy kokoelma kirjojakin, mutta kirjastoni on kovin vaatimaton omaanne verrattuna," Garrett jatkoi vaatimattomuuttaan, seuraillen kuninkaan matkaa mielenkiinnolla, valmiina tietenkin selostamaan vaikka ja mitä omistamistaan taideteoksista.

"Harvinaisin?" Kreivi suorastaan säteili,
"Sanoisin ehdottomasti… Tämä!" Tuo jatkoi, kävellen yhden seinällä roikkuvan maalauksen luokse ja viitaten sen puoleen. Maalaus oli kovin pieni mitoiltaan, ei paljon kirjettä suurempi, eikä mitenkään erityisen säväyttävä värimaailmaltaankaan – kuva oli oikeastaan kovin utuinen ja hento, savuinen. Mutta niitä yksityiskohtiakin löytyi jonkin verran, kuvan pääaiheena ollessa kovin vaaleana hohtava… Merenneito? Ilmeisesti?
"Usvaneito! Mantegnan maalaukset ovat tällä mantereella melkein mahdottomia löytöjä! Taiteilija itsekin oli eläessään niin salaileva taideteoksiensa kanssa, eikä juurikaan myynyt niitä kenellekään – ei kuninkaillekaan! Mutta hänen tekniikkansa! Hellä siveltimen jälki ja tunteet! Jopa näin pieni teos tuntuu kokonaiselta maailmalta, johon kadota…"



Roswell vain hymisi toisen ilmoitukselle, ettei uskonut mitään demonin kertomuksia. Ehkäpä se oli viisasta näin demonien kanssa – mutta tässä tilanteessa kenraali itse oli halunnut hänen kanssaan keskustella, eikä tuo oikeastaan mitään saisi hänestä irti, jos ei aikonut uskoa sanaakaan. Sanoistaan huolimatta, Fritz näytti sentään uskovan sen, että kaksikko oli kyllä puhunut seurauksista – vaikka se todellakin näytti tulevan yllätyksenä. Huvittava ajatus, joka sai sarvipään virnuilemaan ja nostamaan lasin huulilleen, siemaisten hieman tarjottua juomaa. Äkäistähän se oli, tuon sulkien silmänsä hetkeksi kurkun kirvellessä alkoholin matkatessa alas.

"Jaa-a. Ajatuksiakaan en osaa lukea, joten en voi tietää, mitä Hänen Majesteettinsa päässä sillä hetkellä liikkui, kenraali hyvä," neuvonantaja hymähti saatuaan juomansa nielaistua, silmien avautuessa ja katsoessa kohti kenraalia keltaisella katseellaan,
"Vaikkette minunlaisistani pidä, en kuitenkaan teinä kävisi aliarvioimaan Hänen Majesteettiaan ja kykyään miettimään, mitä neuvonantajaltaan haluaa. Olen vanhempi kuin yksikään ihminen – vanhempi, kuin yksikään haltia. Olen nähnyt ja kokenut paljon. Ja vaikken kenties täällä voita voimassa montaa muuta demonia, kestän kuitenkin miekaniskuja paremmin, kuin esimerkiksi te, arvon kenraali."

Roswell hymyili katsellessaan kenraalia, seuraten toisen eleitä tarkkaan. Olihan sitä demonillakin hyvät puolensa, minkä takia kuningas moisen voisikin haluta suojatikseen ottaa. Kuulustelusta sarvipää ei ainakaan näyttänyt olevan moksiskaan, istuskellen ja katsellen kovin rentona.
"Tuskin uskoisitte mitään, mitä kertoisin. Jos voitte luottaa edes demonin itsekkyyteen, ymmärrätte varmaan, että elämäni on paljon helpompaa, jos työskentelen Hänen Majesteettinsa alamaisena."



((Nääääh. Ei tunnu missään.))

[Aksutar]

Siniverinen hymähti pienesti, nyökäten, kun Garrett kartanon kirjastosta kertoi ja jälleen kerran vertasi sitä hovin kirjastoon. Tai kirjastoihin, heillä kun oli muutamakin paikka, mistä kirjoja löytyi rutkasti. Ja siitä Henry oli varma, ettei kreivin kirjasto vetänyt vertoja hovin kirjakokoelmalle, mutta ei hän nähnyt syytä siitä mainita aateliselle. Henry kun ei muutenkaan pitänyt omaisuudella rehvastelusta, vaikka ymmärsi kyllä hyvin, miksi jotkut halusivat hänelle vaurauttaan esitellä, kuten nyt esimerkiksi kreivi paraikaa.
Katse seurasi, kuinka Garrett lähti hetken harkittuaan esittelemään harvinaisinta lisäystä kokoelmaansa. Askel lähti myös kulkemaan kreivin perässä lähemmäs kyseistä, pienehköä maalausta. Tarkkaan siniverinen maalausta ihaili, samalla kun Fortescue esitteli teoksen Usvaneidoksi, jonka oli maalannut ilmeisesti joku henkilö nimeltä Mantegna... Josta Henry ei ollut kuullut ikinä, mutta oliko se sitten ihmekään? Ehkä hän saattoi perustella tietämättömyytensä sillä, ettei kyseisen taiteilijan teoksia ollut Cryptissä pahemmin, kuten kreivi kertoi.

"Se on henkeäsalpaava", Henry vastasi, koittaen ainakin kuulostaa siltä, että oli todella vaikuttunut taideteoksesta ja sen harvinaisuudesta, vaikka itse ei, kuten todettu, pahemmin ymmärtänyt taiteen päälle, "Ja vielä niin harvinainen! Mahdoitte olla onnekas, kun sen kokoelmiinne löysitte".
"Itse en ole kuullut kyseisestä taiteilijasta, mutta näen kyllä, miksi hänen työnsä ovat varmasti haluttuja... Satutteko tietämään, onko kenelläkään muulla suurmiehellä hänen teoksiaan tässä valtakunnassa?".



Kenraali seuraili hetken, kuinka demoni tarjottua juomaa hörppi, ennen kuin itse vilkaisi paremmin lasiinsa. Hänestä ei olisi myrkyttämään ketään, mutta ehkä joku muu olisi halunnut sarvipään päiviltä, silläkin uhalla, että kuninkaan yksi eliittikenraaleista siinä samalla menisi? Roswell ei ainakaan näyttänyt myrkyttymisen merkkejä, mutta mistä kenraali taas tiesi, jos piru perkele olikin immuuni myrkyille? No, oli miten oli, Fritz halusi uskoa, ettei Fortescue tai kukaan tuon alaisista olisi niin tyhmä, että hänen pyytämää juomaa menisi myrkyttämään...

Niin ollen, otti kenraali kunnon huikan omasta lasistaan, siinä missä kuunteli demonin jaarittelevaa vastausta hänelle.
"En minä aliarvioi. Minä kyseenalaistan! Sillä poika haluaa viedä omaa asiaansa eteenpäin liian nopeasti ja se tulee vielä kostautumaan hänelle, jos ei itse ymmärrä antaa meille aikaa", Lasin huuliltaan laskiessa Fritz huomautti. Ja kun puhuttiin "meistä", tarkoitti eliitti tasan tarkkaan vanhempaa kansaa, jonka ei ollut niin helppo luottaa taruolentoihin, saatikka sitten demoneihin. Hän tiesi, että Henry oli loppujen lopuksi hyvä poika ja kenties oikealla asialla, mutta muut eivät nähneet sitä samalla tavalla. Muut eivät tietäneet kuningasta niin hyvin, mitä Fritz. Ja ne muut näkivät asian aivan vääristetysti ja joskus eliitin oli vaikea päättää, olisiko ollut näiden "muiden" kannalla asian suhteen, vai olisiko käyttänyt omia hoksottimiaan ja koittanut jotenkuten puoltaa Henryn näkökantaa. Sillä jos jotain Fritz halusi välttää, niin kärhämää ja sotimista omien keskuudessa.

Eliitti hymähti terävästi, kun Roswell mainitsi kestävänsä miekaniskuja paremmin, kuin kenraali. Jos olisi ollut kännissä tai joku vähemmän järkevä, olisi hän varmaan ottanut sen huomautuksen uhkauksena tai haasteena. Mutta juuri nyt Fritz ei siihen takertunut, vaikka katsoikin sarvipäistä terävästi.
Mitä taas tuli demonin kertomaan itsekkyydestä, sen eliitti saattoikin uskoa, vaikka se nyt demonin sanomana kuultiin.
"No sitä tuskin kukaan kiistää", Eliitti hymähtikin jokseenkin huvittuneena, "Mutta siinä tapauksessa Henry olisi voinut ottaa sinut ennemmin lemmikikseen, kuin neuvonantajakseen".


//... no jos niin sanot //

Garrett oli vain yhtä tyytyväisyyttä kuninkaan nauttiessa hänen arvokkaasta ja harvinaisesta teoksestaan. Eihän sitä taiteesta edes täytynyt olla kiinnostunut pitääkseen jostain hienosta teoksesta! Jostain niin harvinaisesta, jota harvoin tulisi elämässään näkemään! Jopa kuningas oli otettu. Jotkin taideteokset kun olivat mittaamattoman arvokkaita. Vaikka vaurautta jollakin olisi millä mitalla, olisi näitä maalauksia vain yksi – hänellä. Aina.
"Kyllä, Teidän Majesteettinne! Etsintä oli kovaa, suoranainen onnenpotku, että edes pääsimme tämän jäljille," kreivi säteili selittäessään.

Harmi vain, ettei kuningas näyttänyt oikein ymmärtävän, kuka taiteilija oli ja kuinka harvinaisia teokset olivatkaan löytää näinä päivinä. Olihan nimi tokin sellainen, jota ei ehkä aivan kaikissa piireissä tullut esille, mutta se oli kyllä harmi… Selvästikään toinen ei ollut taiteen perään, niin kuin oli jo sanonut.
"Ah, täältähän minä etsinnät aloitinkin. Jos olisin löytänyt jonkun, joka olisi omansa hankkinut, olisi minulla edes ollut johtolankoja… Mutta ei, Teidän Majesteettinne. Ketään en löytänyt – ja haltiathan tunnetusti eivät ymmärrä mitään kauneuden päälle," Garrett nyrpisti nenäänsä. Haltioilta ei edes tarvinnut kysyä!

Kreivin silmissä oli yhä se innostuksen pilke.
"Innostuitteko Tekin, Teidän Majesteettinne? Haluatteko oman teoksenne?"



"Mh. Aikaa… En voi väittää vastaan, etteikö nuoremmilla ole tapana toimia turhankin nopeasti asioissa. Mutta joskus, jos alamme odottamaan, emme koskaan saa mitään aikaiseksi," Roswell nyökkäsi, pyöritellen juomaa kupissaan. Demoni ei kuitenkaan voinut kuin antaa kenraalille hymyn – toinenhan melkein kuulosti siltä, että halusi tottua. Häneen, demoniin, kuninkaan neuvonantajana. Ja… Muihin taruolentoihin. Pakko sanoa, ettei hän oikeastaan ollut olettanut Fritzin haluavan tehdä jotain sellaista, joten se kyllä oli yllätys – miellyttävä sellainen, kerrankin. Sarvipäähän suorastaan korjasi ryhtiään ja suoristi selkänsä.

"No mutta, arvon kenraali. Enkö minä ollutkaan Hänen Majesteettinsa lemmikki?" Kävi neuvonantaja räpyttelemään silmiään niin kovin viattomasti toisen ollessa sitä mieltä, että parempihan demoni olisi ollut ottaa lemmikiksi, kuin neuvonantajaksi. Eivätkö he juuri olleet puhuneet siitä, kuinka jotkut hänet näkivät jo lemmikkinä? Roswell kuitenkin naurahti. Ei heistä kumpikaan tainnut ottaa sitä aivan tosissaan.
"Ei se olisi minua haitannut. Mutta jos Hänen Majesteettinsa haluaa keskustella kanssani ja kysyä minulta neuvoa, taitaisivat muut kauhistua, jos vain pelkkä lemmikki niitä kuninkaalle jakelisi – ja kuningas vielä ottaisi ne tosissaan. Eikö se olisi vielä pahempi tilanne muiden silmissä? Salaisia tapaamisia demonin kanssa? Ja entä jos Hänen Majesteettinsa haluaisi minut vierelleen vierailuille? Se jos mikä olisi oikea kunnianloukkaus, tuoda lemmikkidemoni nyt muiden ilmoille," demoni kallisti päätään ja toi lasin uudestaan huulilleen,
"Emme pääse siitä mihinkään, että kuningas tarvitsee neuvonantajan vierelleen. Hänen Majesteettinsa on vielä nuori ja kokematon, joten totta kai vanhempi ja kokeneempi tarvitaan tehtävään. Mutta kenen muun voisit nähdä tässä tehtävässä, kenraali hyvä? Monet teistä vanhemmista täällä asustaneista eivät näe asioita samoin, kuin Hänen Majesteettinsa."




((Vähän vuotaa kyllä nyt verta joka paikasta.))

[Aksutar]

Henry ymmärsi ja arvosti Garrettin omistautumisen taiteen suhteen. Tai ainakin hän uskoi ymmärtävänsä. Harvinaiset taideteokset olivat kuin harvinaiset kirjat, eikö? Joitakin oli mahdoton löytää ja joitakin oli mahdoton nimetä. He siis olivat kutakuinkin samanlaisia innostukseltaan, heillä oli vain eri kohde, mihin se innostus kohdistui. Tai näin Henry halusi ajatella.
"Ah, aivan, tietenkin. Typerä kysymys minulta", Siniverinen naurahti, osin nolostuneena, kun kreivi kertoi aloittaneensa etsintänsä Cryptistä, "Ja niin, Haltiathan eivät tällaista kauneutta ymmärrä", se lause oli puolestaan täysi vale. Henry tiesi tasan tarkkaan, kuinka laaja ja kattava haltioiden taidekulttuuri oli. Hän oli siihen tutustunut, hän oli jopa vieraillut haltioiden hovissa — aikanaan — ja hänen mielestään haltioiden taide oli jopa kauniimpaa, mitä "ihmisten". Mutta, sitähän ei kuninkaana sopinut sanoa ja Henry ei todellakaan aikonut sitä tuoda esiin täällä, tämän vierailun aikana. Kyllä hän tiesi, etteivät kaikki jakaneet hänen näkökantaansa haltioiden ja "friikkien" suhteen.

"Tietenkin innostuin!", Henry henkäisi, Garrettin kysellessä, "Tuollaiset harvinaisuudet ovat korvaamattomia! Se olisi suuri kunnia, saada jotain vastaavaa kokoelmiin".
"Mutta, en toki voi pyytää saatikka vaatia teiltä teosta hovin kokoelmiin. Toki, olisin suunnattomasti otettu, jos soisitte meille lahjoituksen, mutta en sitä teiltä vaadi. Vaikkakin sisareni olisi varmasti otettu ja kiitollisuuden velkaa sellaisesta harvinaisuudesta".
"Olen muuten pahoillani, ettei sisareni kyennyt liittymään seuraani vierailulle. Mutta kenties tapaatte hänet seuraavalla kerralla — joko täällä Nahorissa, tai sitten, jos vierailette luonamme hovissa".


Fritz nyrpisti nokkaansa. Demonihan kävi vallan syvälliseksi, ainakin ensimmäisen vastauksensa suhteen. Ja niin samaistuttavia puheita vieläpä. Mutta ei! Kenraali ei saanut langeta niihin puheisiin, Demoni vain koitti myötäillä hänen mielipiteitään, ollakseen mieliksi! Siitä oli kyse, aivan varmasti. Ja sen päätelmän myötä eliittikenraali otti seuraavan, suuremman huikan lasistaan.

"Minusta sinä olet lemmikki. Mutta, Hänen Majesteettinsa on suonut sinulle tittelin Neuvonantaja. Joten et sinä kai sitten olekaan lemmikki", suurikokoinen eliitti tuhahti.
Kenraali oli avaamassa suunsa jatkaakseen puheitaan, mutta Roswell ehätti ensinnä. Ja jälleen kerran, sieltä tulikin eliitin yllätykseksi järkipuhetta. Jos totta puhuttiin, ei Constantine tiennyt, mitä oli olettanut demonin sanovan, puhuvan. Totta kai hän oli valmistautunut siihen pahimpaan, kuinka Demoni olisi kertonut hänelle salaisista suunnitelmistaan ja myöntänyt, että käytti hyväuskoista Scarlingtonia vain hyväkseen. Mutta ei, sellaisia puheita ei kuulunut, ei ainakaan nyt... Tai sitten Fritz oli liian tyhmä lukeakseen rivien välistä.

"Hän olisi voinut nimittää jonkun ei-niin-provosoivan neuvonantajakseen!", Eliitti parkaisi lopulta, "Vaikka isänsä neuvonantajan, sen samperin velhon. Jopa hän olisi ollut parempi, kuin kaltaisesi sarvipää!".
"Mutta ei, poika päätti valita heti hirveimmän vaihtoehdon — Demonin! Kai olet tietoinen, kuinka vihainen kirkko on hoville sinun takiasi... Puhumattakaan Tulen Veljeskunnan hyväksymisestä riveihin ja niiden pirun isojen koirademonien! Henry ei ymmärrä, kuinka nopeasti kaivaakaan kuoppaansa! Jos sinä olisit fiksu, käskisit hänen hidastaa tahtia", Constantine paasasi, ottaen jälleen huikan terävää viinaa, joka ei näyttänyt aiheuttavan minkäänlaisia reaktioita eliitissä.


//... No se on kai normaalia? Onko se normaalia? //

"Ei, Teidän Majesteettinne!" Garrett oli heti kovasti vakuuttelemassa, ettei kuningas tietenkään mitään typeriä kysymyksiä olisi voinut tehdä! Vaikka ne kysymykset olisivatkin typeriä olleet. Totta kai kreivi oli kuninkaan kyllä-mies. Etenkin nyt, kun heillä oli jotain yhteistä harvinaisten teosten arvostuksessa! Siinä kuitenkin meni hetki, kunnes Garrett ymmärsi, mihin tämä oli johtamassa – totta kai kuningas oli nyt ihastunut hänen tärkeään teokseensa, totta kai kuningas halusi arvokkaita ja harvinaisia teoksia myös itselleen! Eihän toinen nyt vaatimalla vaatinut teosta, mutta vihjaus oli kyllä siellä. Eihän kreivi nyt sellaisesta voinut kieltäytyä menettämättä kasvojaan…

Se oli kohtalokas isku. Garrettin kasvot kävivätkin jännittymään hetkeksi, eihän hän ollut ajatellutkaan, että joutuisi luopumaan niin kauan etsitystä teoksesta, jolle korvaajaa ei koskaan löytyisi! Puheenaiheen vaihtuminen oli suorastaan onnenpotkut.
"Ah, arvon prinsessa! Totta kai olisin niin mielelläni nähnyt hänet, mutta eihän näinä aikoina hänenlaisensa herkkä aatelisrouva voisi mitenkään matkustaa. Niin paljon vaaroja ja hirveyksiä. Ymmärrän kyllä!"



Roswell hymisi kenraalin tuhinoille. Ilmeisesti toinen olisi sitten hyväksynyt hänet paremmin lemmikkinä, mutta oli nyt vain joutunut hyväksymään sen asian, että demoni oli kuin olikin neuvonantaja. Mutta, no, eiköhän kenraali olisi ollut hyvin tympääntynyt häneen, vaikka hän pelkkä lemmikki olisikin ollut…

Lasia juotiin tyhjäksi hitaalla tahdilla, suutahan kyllä kuivasi pitkän matkan ja kaiken tämän puhumisen jälkeen. Juoma ei kyllä kovin paljon auttanut sitä kuivuutta poistamaan, jos totta puhuttiin, joten aivan yhtä suurella nautinnolla sitä ei juotukaan. Kenraalia kuunneltiin juomisen lomasta, mutta sarvipää ei kyllä voinut kuin naurahtaa toisen puhuessa siitä samperin velhosta, jonka hänkin jo niin hyvin tunsi. Lasi käytiin laskemaan lasinsa pöydälle siinä, missä Fritz jo kovasti oli omaansa kulauttamassa kurkustaan alas.
"Kuulostatte siltä, ettette ole erityisemmin arvostaneet kuninkaidenne neuvonantajavalintoja, kenraali hyvä," Roswell myhähti katsellessaan toista kulmansa koholla ja hymy ryppyisillä kasvoillaan.

"Kirkko on tehnyt kantansa hyvin selväksi, kyllä. Se onkin kovin… Ikävää," demoni nyökkäsi. Kirkko ja demonit eivät sopineet yhteen, ikävä kyllä. Ihmiset ja kirkko taas tekivät paljonkin yhteistyötä…
"Mitä muihin demoneihin tulee… Ymmärrän kyllä riskit ja suosittelen aina varovaisuutta. Kirkkonne tosin on laittanut meidät kaikki samaan ryhmään, vaikka meitä on monenlaisia – toiset vaarallisempia teille, toiset kovin vaarattomia. Olemme kuitenkin sodassa, arvon kenraali. En usko, että olette unohtaneet sitä. Jos vastustajamme tarjoaa kättään ja suojaa niille, joita me hyljimme ja vainoamme – jotain, mitä he tekevät jo – jäämme nopeasti alakynteen ilman vahvoja apulaisia. Teimme mitä tahansa, joudumme elämään seurauksien kanssa. Hänen Majesteettinsa on tosin aika yrittää lepytellä jo kirkkoakin…"

Demoni piti hetken tauon, ennen kuin taas avasi suunsa.
"…Mitä luulette sen tarkoittavan, kun Hänen Majesteettinsa valitsi minut? Demonin, johon tutustui vasta tultuaan kuninkaaksi? Ei jotain, jonka hän tunsi jo ennestään? Ei sellaista, jonka koko kansa olisi hyväksynyt heti?"



((No nyt se tikku tulee jo navasta ulos.))

[Aksutar]

Kyllä Henry huomasi Garrettista sen pienen katumuksen, kun puhe oli taideteoksesta luopumisesta, tai ainakin vihjaillusti sellaisesta. Ei Henry aikonut kreiviltä aarrettaan viedä, vaikka joidenkin mielestä tuollainen harvinaisuus olisi kuulunut kuninkaalliseen kokoelmaan ja se olisi ollut kuninkaan velvollisuus kerätä se ”talteen”. Mutta, Garrett sai pitää maalauksensa, jos se Henrystä oli kiinni. Kuten todettu, ei hän sitä osaisi arvostaa niin suuresti ja nautinnolla, mitä kreivi itse.

”Tottahan tuo, Sisareni on parempi pysyä turvassa, nyt kun lapsenkin sai”, Henry nyökkäsi pienesti Garrettin sanoihin, ”Sinällään harmi, hän olisi kyllä halunnut tulla… Meidän pitää selvästi tehdä suunnitelma, jolla turvata matka Nahorista kaupunkiin paremmin, kenties voisimme vierailla puolin, jos toisinkin enemmän”, Henry jatkoi.
”Mutta nyt, jatkaisimmeko kierrostamme?”.



”Arvostus pitää ansaita”, Kenraali tuhahti demonille, joka kommentoi hänen asennoitumistaan kuninkaiden neuvonantajiin, ”Sinä olet demoni, joten on sanomattakin selvää miksi sinusta en pidä. Mutta se velho on täysi kusipää ihmisenä, joten en todellakaan arvosta häntä. Kenties te tiedättekin jotain, mistä on hyötyä kuninkaille tai tuotte toisenlaista näkökantaa asioihin, mutta se taas ei liikuta minua”.
Kenraalin katse kävi kaventumaan, kun Roswell puhui kirkosta ja demoneista. Kuulosti siltä, että demoni ymmärsi syyn, miksi häntä vihattiin ja kertoipa jopa, että ihan syystä demoneja pelättiin, vaikkakin, heitäkin oli kuulemma monia erilaisia. Toiset jopa ”vaarattomia” ihmisille. Sitähän Constantine ei uskonut alkuunsakaan! Mitä taas tuli puheisiin sodasta ja vahvoista apulaisista, tuhahti Fritz vain terävästi demonin sanoille. Sanoille, joissa jälleen kerran oli perää ja totuutta, mutta eihän sitä voinut nyt ääneen myöntää sarvipäiselle. Ei ainakaan näin selvinpäin. Tosin, ne puheet nostattivat mieleen kysymyksen, joka oli pitkään ollut jo mielessä…

”Mistä minä tiedän! Kenties hän halusi kapinoida ja tehdä kantansa selväksi. Kenties vain ärsyttää ihmisiä. Tai kenties hän näki sinussa jotain, mitä me muut emme selvästikään näe”, Fritz ärähti Roswellin kysymyksiin, samalla kun otti uudemman hörpyn lasistaan, joka uhkaavasti näytti tyhjenevän, ”Mikä ikinä syy olikaan, toimi hän tyhmästi. Liian hätiköidysti. Ja sinusta on enemmän haittaa, kuin hyötyä. Paitsi että…”, jälleen lasi kävi huulilla, ennen kuin Fritz jatkoi.
”Kävit haltioiden kaupungissa, kuulemma? Kovistelemassa suippokorvakuningasta?”, Kenraali kysyi, nyt selvä mielenkiinnonpilke silmäkulmassaan, ”Pitävätkö ne tarinat edes paikkaansa?”.



// … Kannattiko? //

Garrett nyökytteli kovasti kuninkaalle tuon puhuessa siskostaan – ja puheet tieyhteyksien suojelemisesta saivat tuon vain nyökyttelemään entistä nopeampaa! Niin! Ei pelkkä kuninkaallisten ja kreivin matkustelu ollut nyt se pääasia, mutta myös se, kuinka paremmaksi kaupanteko kävisi kahden kaupungin välillä! Se jos mikä oli hyvä idea! Kreivihän olisi vaikka keskustellut siitä pienen ikuisuuden, ellei kuningas olisi maininnut haluavansa jatkaa kierrosta.
"Ah! Niin tietenkin, Teidän Majesteettinne! Pyydän," mies viittasi kohti ovea ja antoi kuninkaan poistua huoneesta, ennen kuin otti taas esittelijän roolin.

Kirjasto oli kuningasta kiinnostanut, joten totta kai matka jatkui sinne – olihan se jo niin lähelläkin! Matka johti samaa käytävää pitkin peremmälle, ennen kuin kreivi kävi avaamaan puiset pariovet pieneen lukuhuoneeseensa. Pieni toki linnan mahtaviin huoneisiin verrattuna, mutta täyttihän kreivinkin kokoelma seinän kirjahyllyt teoksista – ja myös satunaisesta koriste-esineestä. Hämärässä huoneessa ei ollut ikkunoita, mutta takkatuli ja kynttilät valaisivat ja lämmittivät sen oikein kutsuvaksi pieneksi pesäksi, muhkean sohvan ja nojatuolien houkutellessa istumaan.



Roswell naurahti kenraalin mutistessa neuvonantajista. Ehkäpä Fritzin vain piti ymmärtää, etteivät neuvonantajat olleet tarkoitettu kenellekään muulle, kuin kuninkaalle – eikä se kenraalin arvostamakaan kuningas välttämättä valinnut yhtään sen "parempaa" saati mieluisampaa neuvonantajaa itselleen. Demonin vierellä kyllä taisi Blackinkin kaltainen velho olla mieluisampi… Tosin, olisikohan Fritz suostunut tällaiseen juomatuokioon velhon kanssa?

Eikä sarvipäältä tietenkään jäänyt huomaamatta, kuinka kenraali ei käynyt vastustamaan huomautusta vahvoista liittolaisista – jotka eivät ihmisiä olleet. Keltaisten silmien katse tuntui aina niin tarkkaavaiselta, kuin se näkisi kaiken – ja nyt se etenkin näytti terävöityvän pienen hymyn kera. Fritzin ei tarvinnut sanoa mitään, ei toista painostettu. Mutta Roswell taisi kyllä tietää, mitä mieltä toinen oikeasti oli…

Demoni pysyi muutenkin hiljaisena kuunnellessaan toista. Se oli harvinaista, he kaksi keskustelemassa näin oikeasti, oikeista asioista ja huolista. Fritzillä oli epäilynsä, jotka taisivat värittivät tuon tapaa katsoa asiaa. Se oli oletettua. Mutta se, jota Roswell ei ollut olettanut, oli toisen tuodessa esille sen yhden päivän tapahtumat. Se päivä, kun hän oli marssinut muurien yli haltioiden kaupunkiin kostoretkelle, tavaten haltioiden kuninkaan tuon lemmikkidemonin pieksemisen välissä… Jos totta puhuttiin, ei demoni oikeastaan ollut olettanut kenenkään puhuvan siitä, ei täällä. Kuinka moni edes siitä tiesi?

Silmät olivatkin käyneet raottumaan tavallista suuremmaksi. Sarvipään hymyssäkin oli se pieni tauko, mutta se palasi nopeasti lyhyen hymähdyksen kanssa, ilmeen palautuessa siihen normaaliin olotilaan.
"Mitä tekisitte sillä tiedolla, arvon kenraali?" Sarvipää kävi kysymään oman kysymyksensä päätään hieman kallistaen. Toinenhan oli sotilas…
"En ole taistelija, jos siitä kysytte. En ole mikään erityisen vahva demoni."



((Ruoka oli hyvää. Silloin kannattaa.))

[Aksutar]

Esittelykierros jatkui, Henryn astellen kreivin viittomana ulos tästä huoneesta ja sitten kohti seuraavaa. Matkalla siniverinen katseli jälleen käytävän sisustusta, mitä kahden huoneen välillä nyt sattui olemaan. Seuraavaksi he saapuivat mainitulle kirjastolle, pienen hymyn kohoten kuninkaan kasvoille kun Garrett seuraavat ovet avasivat. Vaikka huone oli hämärähkö, eikä omannut yhtäkään ikkunaa, vaikutti se silti kotoisalta, jopa lämpimältä ja turvalliselta.
”Kuinka kotoisaa”, Siniverinen totesikin ääneen, astellen peremmälle, samalla ihaillen huonetta ja kreivin lukukokoelmaa. Eihän se vetänyt vertoja linnan valtavalle kirjastolle, mutta jokin tässä huoneessa oli silti jopa miellyttävämpää.

”Ja kokoelmannekin näyttää vaikuttavalta”.



Fritz sai kysymyksiinsä vastaukseksi vain kysymyksen, joka ei vahvistanut asiaa suuntaan saatikka toiseen. Ja sehän tietenkin närkästytti eliittiä, joka ei pitänyt kiertelevistä keskusteluista. Jos oli jotain sanottavaa, niin se sanottiin suoraan! Näin jos Fritziltä kysyttiin.

”Et erityisen vahva…”, Constantine tuhahti demonin sanoja toistellen, samalla nousten sijoiltaan täyttämään lasiaan, joka uhkaavasti oli tyhjänpuoleiseksi käynyt.
”Jos pystyt kävelemään suoraan haltioiden linnalle ja palaamaan sieltä elävänä, kertoo se kyllä jotain siitä, kuinka vahva otus sinä olet”, Eliittikenraali jatkoi, lasinsa täyttäen ja takaisin sijoilleen istahtaen, ”Vai väitätkö, että pääsit sinne sisään vain kysymällä ja ne antoivat sinun lähteä ongelmitta kun pois halusit?”, Fritz ei ollut varma, olisiko hänen edes pitänyt tietää mitään siitä välikohtauksesta. Mutta eliitti oli tapansa mukaan saanut vihiä ja siten esittänyt oikeita kysymyksiä oikeille henkilöille, saaden edes jonkinlaisia vastauksia. Ja nyt hän eli siinä käsityksessä, että Roswell oli Henryn käskystä mennyt varoittamaan haltioidenkuningasta jostain ja palannut sitten takaisin ihmisten hoviin vahingoittumattomana. Kuinka paljon tuosta tarinasta oli sitten totta, sitä Fritz ei tiennyt, vielä…



// no… Tottahan tuo //

Garrett katseli kuninkaan kasvoja hengitystä pidellen, yrittäen saada selville toisen ajatuksia ja tuntemuksia. Mitä toisen ensireaktioon tuli hänen kirjastohuoneeseensa… No, jos totta puhuttiin, eihän hän edes tiennyt, oliko se hyvä vai huono kommentti! Kenties huono. Hänen kokoelmansahan oli niin… Pieni ja mitätön verrattuna kaikkeen siihen, mitä kuningas omisti! Kotoisa! Se oli vain kohtelias tapa sanoa se.

Mikä kauhistus sellaiselle miehelle, joka vain halusi tehdä vaikutuksen kuninkaaseen!

Kauhistus, mutta hyvin lyhytaikainen sellainen. Kreivi räpytti silmiään, kuin ei olisi voinut uskoa kuninkaan kutsuvan hänen pientä kokoelmaansa… Vaikuttavaksi. Garrett kuitenkin otti kehut vastaan hyvin mielellään, liukuen kuninkaan vierelle.
"Ah, kuinka toivoisin, että minulla olisi enemmän tilaa käytettävänä. Pieneen kirjastoon ei mahdu mitään ylimääräistä ja paljosta on luovuttava. Mutta toivon kuitenkin voivani sanoa, että se, mitä minulla täällä on, on täyttänyt kaikki vaativat kriteerit!"


Roswell nojaili käteensä hymyillen, silmien katseen seuraillessa kenraalin touhuja. Omaa lasiaan hän ei ollut juonut niin nopeasti tyhjäksi, että olisi jo tarvinnut lisää. Vahvuus oli käsite, mikä taisi olla heillä kahdella aivan erilainen. Toinen oli ihminen, toinen taas demoni. Pilke silmäkulmassa sarvipää kuitenkin naurahti.
"Enkö tehnyt juuri niin tullessani tapaamaan Hänen Majesteettiaan ensimmäisen kerran, arvon kenraali?" Vanhoilla kasvoilla oli kiusaava hymy. Eihän se todellakaan ennenkuulumatonta ollut, olihan se jo kerran tapahtunut. Silti, olihan asiat silloin toisin. Nyt Roswell oli liittoutunut ihmisten kanssa ja haltiat näkisivät tuon vihollisena. Henry ei.

"Jos totta puhutaan, lähteminen oli kovin helppoa, kyllä. Taisivat vain olla tyytyväisiä päästessään minusta eroon," Roswell hymähti, jatkaen tarinaansa. Olisihan hän voinut jättää sen jo kesken kenraalia kiusatakseen, mutta eiköhän toista oltu jo härnätty tarpeeksi. Fritz halusi vastauksia, eikä tainnut lopettaa, ennen kuin niitä sai. Demoni korjasi asentoaan ja vakavoitti hymyään.
"Te kaadatte lohikäärmeitä, kenraali hyvä. Minä en. Kuitenkaan minun ei tarvitse pelätä henkeni puolesta samalla tavalla, kuin kuolevaisten. Siksi voin mennä, minne haluan. Tiedän pääseväni pois, jos haluan."



((Niin että. Kyllä sinäkin joku päivä ymmärrät.))

[Aksutar]

Henry hymyili ystävällisesti kreiville, joka kirjakokoelmaansa vähätteli. Ei siniverinen viitsinyt alkaa keskustella siitä, kuinka kreivin kokoelmasta löytyi selvästi opuksia enemmän, kuin joku talonpoika elämänsä aikana saisi lukea. Mutta eihän Garrett asiaa siitä näkökulmasta varmaan osannut edes katsoa. Ja suotta hän pahoittaisi toisen mieltä muistuttamalla vähempiosaisista, johan hän oli saanut jo isältään aikanaan kuulla, ettei joka keskusteluun tarvinnut tuoda muistutuksia siitä, kuinka toisilla olivat asiat huonommin.

”Kokoelmanne näyttää vaikuttavalta, älkää huoliko”, Henry hymähti, samalla kun askel oli vienyt lähemmäs hyllyjä, tutkailemaan kirjojen selkiä, ”Ja määränhän korvaa teosten ainutlaatuisuus, kuten taiteen suhteen, eikös?”.


Fritz kavensi jälleen katsettaan, kun sarvipäinen huomautti yhtälailla kävelleensä myös ihmisten hoviin aikanaan. Totta se kaiketi oli? Mutta sehän oli täysin eri asia! Silloin Roswell ei ollut puolueellinen, vihollinen, eikä aikonut kenellekään pahaa! Vai aikoiko sittenkin? Mitä jos Roswell olikin oikeasti vihollisen puolella ja Henry typeryyttään oli uskonut tuon hoviinsa? Eliitti kävi nyrpistämään nokkaansa ja katsomaan kulmiensa alta entistä närkästyneempänä sarvipäistä, joka niin kiusallisesti hänelle hymyili. Jos eliitin humalatila olisi ollut korkeampi ja neuvonantaja hieman lähempänä, olisi tuo saanut jo nyrkistä typerään naamatauluunsa.

Roswell kertoi lähtönsä haltioiden luota olleen kovinkin helppoa, epäillen suippokorvien vain olleen iloisia päästessään eroon demonista.
”Pääsisipä sinusta eroon niin helpolla”, Eliitti mumisi väliin, ennen kuin manaamisensa uuteen ryyppyyn hukutti, samalla kun demonin viimeiset puheet kuunteli.
”Tiedät pääseväsi pois…”, Fritz toisti sanoja sarvipäisen perään, nostaen seinille eksyneen katseensa takaisin demoniin, ”Joten olet vaarallisempi, mitä annat ymmärtää. Et ehkä tuossa olomuodossasi ketään piekse hengiltä, mutta jotain sinussa on. Jotain vaarallista, mitä Henry ei näe naiiviuttaan. Jos ei muuta, niin tiedät liikaa”.



// Ehkä joskus ymmärrän. Consta on ihan //

Garrett totta kai nautti kuninkaan kehuista, taistellen vastaan haluaan vain pörrätä toisen ympärillä ja esitellä kokoelmaansa samalla, kun he puhuivat mukavista turhuuksista. Jotenkin tuo kuitenkin onnistui pysymään kauempana ja antamaan Henrylle mahdollisuuden tutustua kirjoihin lähempää omassa rauhassaan.
"Ah, totta kai! Tietenkin ymmärrätte laadun ja harvinaisuuden tärkeyden, Teidän Majesteettinne!" Kreivi suorastaan hihkaisi, totta kai kehuen kuninkaan jokaista liikettä ja sanomista toisen keskuudessa. Mutta totta kai kehuihin piti vastata kehuilla, aivan vain kohteliaisuudesta, jos ei muusta! Garrett oli vain yhtä hymyä taustalla.
"Mutta aivan kuten taideteostenkin kohdalla, joskus toivoisin, että minulla olisi enemmän tilaa saadakseni enemmänkin arvokkaita teoksia kokoelmaani," tuo jatkoi lievä haikeus äänessään – totta kai Fortescuen kreivi oli tottunut saamaan kaiken, ja tällaiset kompromissit eivät olleet miehen mieleen…

Pehmeä koputus ja oven raotus sai kreivin vilkaisemaan olkansa yli, nyökäten viestiksi vanhemmalle palvelijalleen voidakseen kuunnella viestin. Mihinkään tuo ei tietenkään itse kävellyt, antaen palvelijan itsensä astua huoneeseen ja tulevan luokseen. Viesti oli lyhyt ja hiljainen, eikä kauaa kestänyt, ennen kuin palvelija antoi pienen kumarruksen ja poistui huoneesta, oven napsahtaen kiinni perässään. Garrett taas käänsi katseensa takaisin kuninkaan pariin.
"Oletteko vielä nälkäinen, Teidän Majesteettinne?"



Roswell virnuili kenraalille kyllä, tietenkin vielä kerran kiellon päälle. Liikaahan hän ei kuitenkaan halunnut toista ärsyttää, mutta ehkäpä hänellä vain oli paha tapa haluta kokeilla onneaan näiden kaavoihin kangistuneiden, vakavien miesten kanssa, kun tilaisuus tuli. Ilme vakavoitui hieman, takaisin tavalliseksi, kohteliaaksi ja rennoksi hymyksi. Silti, eihän tuo voinut mitenkään pidättää sitä naurahdusta, kun kenraali niin tympääntyneenä tuhahti, kuinka hänkin toivoisi pääsevänsä demonista niin helposti eroon. Olihan niitä monia, jotka varmasti ajattelivat samoin…

"Mhh… En tiedä vaarallisuudesta," sarvipää pyöritteli juomaa lasissaan, katsellen kynttilöiden välkettä kirkkaan nesteen pinnalla,
"Tiedänkö liikaa? Kenties. Olen elänyt pitkään. Ja näin pitkään minunlaiseni ei elä, jos ei osaa pitää itseään hengissä. Ei siihen tarvitse mitään sen erityisen vaarallisia kykyjä, kenraali hyvä. Teidän ei tarvitse pelätä sitä," Roswell käänsi katseensa takaisin Fritziin, tarjoten rauhoittavia sanoja. Tosin, kun ne tulivat hänen suustaan, ne eivät taitaneet olla erityisen vakuuttavia.



((Sitten, kun saat hyvää ruokaa. Consta-parka, demoni vain kiusaa ja härnää tuollaisilla turhuuksilla, joita totuudeksi sanotaan!))

[Aksutar]

”Ehkä sekin toive vielä joskus toteutuu”, Henry hymähti vilkaisten Garrettiin, joka kovasti toivoi enemmän uniikkeja teoksia kokoelmaansa. Lukikohan Garrett edes keräilemiään opuksia? Taiteen päälle kreivi tuntui ymmärtävän, mutta malttoiko hänen kaltainen mies edes istua alas kirjan ääreen pidemmäksi toviksi? Henry epäili sitä, Garrett vaikutti henkilöltä joka ennemmin halusi omistaa kirjoja, kuin lukea niitä. Mutta sitähän ei ääneen sanottu.

Kirjoista ja kreivistä huomio kääntyi oven puoleen koputuksen myötä, palvelijan käyden ilmoittamaan jotain kreiville. Mitä ilmeisimmin kyse oli ruokailusta, Fortescuen kysellen siniverisen näläntilannetta.
”Pitkän matkan jälkeen ruoka kyllä maittaisi”, Henry hymyili vastaukseksi, vaikka nälkänsä ei vielä niin kova ollutkaan. Tai ehkä hänellä oli nälkä, mutta ei jännitykseltään vielä sitä tiedostanut kunnolla ja ennemmin tai myöhemmin hänen päätään olisi alkanut särkeä ja maha kurnia, todennäköisesti juuri sillä hetkellä, kun se kaikkein nolointa olisi ollut.


Eliitti murisi jotain itsekseen, kun sarvipää yhä epäili omaa vaarallisuuttaan. Tuo oli vaarallinen ja sillä selvä! Demoni vain esitti vaaratonta, sillä ei tuo nyt niin tyhmä voinut olla, etteikö olisi muka ymmärtänyt omaa vaarallisuuttaan.
Sarvipäinen kuitenkin myönsi tietävänsä kenties liikaa. Aivan liikaa jos Constantinelta kysyttiin. Henry oli päästänyt tuon hoviin ja kertonut salaisuuksia, nimennyt neuvonantajakseen. Demoni tiesi aivan liikaa heistä, nyt jos tuo kääntäisikin takkinsa, he olisivat lirissä.

”En minä sinua pelkää”, Fritz tuhahti sarvipäiselle, joka katseensa lasistaan nosti eliittiin, ”Mutta tiedän mitä käy, kun teihin luottaa. Henrynkin pitäisi se jo tietää, ennen kun toisenkin raajan menettää”.
Ehkä olisi pitänyt katsoa demoneita, haltioita, ”taruolentoja” yksilöinä, niin kuin monet kerrat Constantinelle oli kerrottu. Mutta niin monet kerran Fritz oli saanut todistaa, kuinka nuo loppupeleissä olivat yhtä kieroja käärmeitä.
”Joten tiedä, että kun todelliset kasvosi paljastat, olet ensimmäisenä metsästyslistallani”.


// Sitä valaistumista odotellessa. Ja niinpä. Consta tietää paremmin, Consta on oikeassa koska hän on vanha ja viisas. Silloin kun hän oli nuori niin ei demoneiden kanssa vehtailtu. Tai juotu viskiä. hetkinen //