Täältä saapuu ratsuväki!Marduk, Lounatuuli
Papitar ihmetteli pelastajansa saapumispäivää, kuten oletettua olikin. Ophelian seuraavat sanat saivat Mardukin naurahtamaan.
"Tottakai haluan aina ensin kuulla vierailijoiden motiivin. Vaatii paljon rohkeutta tai sitten typeryyttä lähteä tänne asti tekemään jotain, minkä onnistumisesta ei voi olla varma... mutta mikäli seura ei minua miellytä, poistuvat he täältä... vähemmän elävinä" Marduk totesi, kuunnellen Ophelian touhuja teepannun äärellä.
"Sitä en sinulle kerro" Oli vastaus seuraavaan kysymykseen. Oli monia syitä, miksi Marduk saattaisi päästää papittaren menemään ja monia, miksi tuo pitäisi tytön itsellään. Pian nähtäisiin, osaisiko pelastajat pelata oikeilla korteilla..
Oraakkeli hymähti pienesti Ophelian kehotukselle, eikä aikaillut teen juomisen suhteen turhia, vaan hörppäisi lämmintä juotavaa hymyillen samalla itsekseen.
Lounatuuli naurahti pienesti kuullessaan Aaronin improvisoivan mieluummin mitä väsäisi suunnitelman.
"Miten itse haluat" Lohikäärme totesikin, samalla kun piti sopivan lentokorkeuden ja vauhdin yllä. Hetken oli hiljaista, kunnes Aaron kysyi kysymyksen, mikä sai lohikäärmeen hieman hämilleen.
"Mistä minä tiedän" Lounatuuli totesi "Mutta kukapa nyt ei noin komeasta nuoresta miehestä pitäisi... sinun ei vain parane kutsua häntä sorsaksi tytön itsensä läsnäollessa".
Noiden sanojen jälkeen lohikäärme hiljeni. Matka kesti vähän yli puolituntia. Mitä lähemmäksi Mor vuoria kaksikko pääsi, sitä karummalta ne alkoivat näyttää. Kaukaa kauniit, läheltä karut ja täynnä vaaroja. Kauempana horisontissa näkyi itse taistelutanner, mistä kantautui hiljaisia, erittäin etäisiä ääniä taisteluista. Lounatuulen ei tehnyt yhtään mieli palata sinne, mutta vielä tuon piti velvollisuuttaan mennä toimittamaan.
Lopulta he pääsivät suurimman vuoren huipulle. Vuoren rinteet olivat täynnä luolia, mistä kuului lohikäärmeiden ääniä. Jokainen suuri lohikäärme aisti uuden tulokkaan tulon ja halusivat varmistaa, ettei tuo ollut tullut valtaamaan heidän luolaansa. Joten ylöspäin lentäessään Lounatuulen piti väistellä luolistaan hyökkäileviä lohikäärmeitä, joista jotkut olivat jopa kolme kertaa suurempia mitä Lounatuuli itse.
Samalla lohikäärme varmisti ettei Aaron varmasti pudonnut saatika joutunut lähellekkään vaaraa, lohikäärmeiden ilmoittaessa omistavansa kyseisen kolon.
Pian he pääsivät valtavalle oviaukolle. Sen kokoa oli turha edes lähteä arvioimaan. Valtava, selvästikkin huolella viimeistelty oviaukko vei sisälle valtavaan eteisluolaan. Kaikki se suuruus sai nöyrtymään ja miettimään omaa kokoaan tarkemmin.
Lounatuuli pysähtyi hetkellisesti eteisluolaan, katsoen jokaista kolmea oviaukkoa vuoroin. Lohikäärmeen piti miettiä hetki, mikä niistä johtikaan oraakkelin luolaan. Matka jatkui kuitenkin pian keskimmäisestä, suuresta oviaukosta sisään. Tämä kaikki, täydessä hiljaisuudessa.
Valtavan tunnelin seiniin oli kirjailtu riimuja. Seinässä näkyi myös erittäin vanhaa, kuivunutta verta, sekä valtavia kynnen jälkiä, muistutuksena siitä, kuinka joku nuori, tyhmä lohikäärme oli aikoinaan yrittänyt tätä paikkaa valloittaa. Lounatuuli ei edes ollut kyseisten kynnenjälkien kokoinen, saatika pituinen!
Hetken lohikäärme mietti, pitäisikö sittenkin perääntyä, mutta haltiapojan läsnäolo sai tuon uhkarohkealle tuulelle.
Pian he saapuivat valtavaan luolaan. Luola oli hämärä, mutta kun silmä tottui, saattoi aivan perällä erottaa valtavan kasan aarteita. Ja aarteista vasemalle päin, kyseisen syvennyksen.
Lounatuuli alkoi pitämään matalaa, varoittavaa murinaa samalla kun leijui matalalla lähemmäksi syvennystä, josta kajasti nuotion valo. Suurin kysymys kuuluikin, missä oli itse oraakkeli?
Lounatuuli pystyi aistimaan oraakkelin läsnäolon painostavana ja ennenkaikkea pelottavana, ahdistavana tunteena sisällään. Mitä lähemmäs syvennystä he pääsivät, sitä huonommaksi Lounatuuli tunsi olonsa.
Pian he olivat niin lähellä, että saattoivat erottaa Ophelian ja vanhan miehen juomassa teetä pöydän ääressä. Lounatuulen ei tarvinut kahta kertaa miettiä, kuka tuo vanha mies oli...
Lopulta Lounatuuli laskeutui, noin kymmenen metrin päähän syvennyksestä, pitäen päänsä matalalla kahdesta syystä: Jotta Aaron pääsisi alas ja jotta oraakkeli näkisi jonkinlaista kunnioitusta tästä nuoresta lohikäärmeestä.
Oraakkeli piti kasvonsa kohti luolansa oviaukkoa ja mitä lähemmäksi Lounatuuli Aaronin kanssa pääsi, sitä suuremmaksi viekas hymy tuon kasvoilla nousi. Ophelia ei varmastikkaan erottanut valkoista lohikäärmettä ennen kuin tuo oli aivan lähellä..