Naksautellen niskojaan, viime yö huonosti nukuttuna, eliittikenraali Geilir Gallus katsoi lumesta puhdistettua harjoittelukenttää ja siellä olevaa riviä tarkkaavaisin silmin.
Oljenkorsi joukkojen rivit olivat jälleen käyneet vähiin viime aikaisissa tehtävissä, yleensä kymmen henkisen miesjoukon ollen nyt kolmea päätä vähempi. Se oli valitettava menetys, rohkeita ja päteviä miehiä jotka olivat uskoneet henkensä ihmiskansan puolesta pitääkseen vihollisen rajojen takana. Geilir oli suonut osaanottavan ja kunnioittavan vierailun miesten mahdollisille perheille, vastaanottanut näiden katkerat syytökset ja itkut.
Se oikeastaan huolestutti kokenutta soturia, miten omien alaistensa vaihtuminen alkoi vuosi vuodelta käydä helpommaksi. Kertoa näiden omaisille miten rohkeasti menehtynyt oli ymmärtäneenä kaikki riskit hyväksynyt kohtalonsa kuollen enemmän tai vähemmän arvokkaasti. Sitten oli aika etsiä uusia korvaajia, yhtä rohkeita ja päänsä kylmänä pitäviä sotureita.
Tänään oli siis karsinnat, katsoa löytyisikö sopivia henkilöitä astumaan Oljenkorren riveihin.
Joskus uusien löytämiseen meni kauemmin kuin mitä muilla armeijan osastoilla. Tähän oli kaksi syytä: itsemurhatehtäviin erikoistuneen ryhmään ei aina haluttu ja tämä ryhmä taas ei kaivannut turhan kuolemaan innokkaita.
Niin, Geilir oli ensimmäisenä passittamassa ne jotka tahallaan etsivät kuolemaa tai muuten liioittelevia jollain tavalla. Sellainen vaarantaisi ryhmän ja tehtävän. Oljenkortta pidettiin itsemurhatehtävänä, mutta he eivät etsineet kuolemaa, vain keinoa antaa ihmisten armeijalle se yksi mahdollisuus lyödä vihollinen takaisin sinne koloon mistä ryömikin esiin.
Pukeutuneena arkivaatteeseensa jonka päällä harjoitushaarniska, eliittikenraali katseli peräti vain kuuden miehen riviä edessään. Myöhäistalven aurinko ei lämmittänyt juurikaan, mutta kukkomies ei jaksanut välittää kylmästä.
"...Te tiedätte varmastikin ryhmäni Oljenkorren, kun kerran olette tänään tänne ilmestyneet", kenraali aloitti puheensa. "Todennäköisesti olette kuulleet enimmäkseen huhuja, ja voin sanoa että ne ovat osittain totta. Paitsi yksi asia."
Saisi nyt nähdä moniko jäisi paikalle tai kuinka moni Geilir tänään lähettäisi pois.
"Me emme ole kuolemaa hakevia miehiä. Me otamme vastaan tehtäviä joita muut eivät ota riskien vuoksi, koska armeija tarvitsee sitä! Niin kauan kun haltiat yrittävät ajaa meidät pois kodeistamme tai murhaavat ystäviämme, perheitä ja armeija tarvitsee jonkun tekemään vaarallisen tempun pitääkseen vihollisen kauempana, silloin me astumme esiin! Te varmasti tiedätte että moni tässä ryhmässä kuolee nopeammin kuin mitä etulinjoissa, mutta sen riskin me otamme antaakseemme sen viimeisen mahdollisuuden muille hyökkäykseen. Me seisomme ihmiskunnan ja vihollisen välissä, emme etsi kuolemaa itsekkäistä syistä, onko selvä!?"
Saaden rivistä kyllä kenraali Geilir tarkkaili edessään olevia kasvoja tarkkaan, mittaillen ja miettien.
Aistien ainakin yhden henkilön, joka oli täällä mukana tuosta kyseisestä itsekkäästä syystä.