Karhuntakku ~ Karhunolemuksen menettänyt karhu


Tänne kaikki hahmot, jotka ovat haltioiden puolella.

Valvojat: Crimson, Ivy

Avatar

Porvari
Porvari

Viestit: 924

Liittynyt: Ti Marras 05, 2013 1:27

Viesti Ke Joulu 11, 2013 4:28

Karhuntakku ~ Karhunolemuksen menettänyt karhu

Nimeni... Karhuntakku, lyhyesti Karhu, ulkomuodosta tullut. (Sekä kunnianosoituksena itse tarinaa, Karhuntakkua, kohtaan mistä lähti inspiraatio hahmon luomiseen)

Sukupuoleni... Mies/uros
Ikäni... Karhunvuosissa noin kaksikymmentä (20) vuotias, mutta ihmisvuosissa lähellä neljääkymmentä (40) vuotta lähestytään ulkonäöstä päätellen.
Lajini... Karhumies niin sanotusti. Syntyi ja eli karhuna (ruskeakarhu, tarkemmin sanottuna), kunnes turkkinsa menetettyään jäi ihmiseksi.

Ammattini... Jonkinlainen nylkyri tai nahkuri, metsästää ja teurastaa eläimen, nylkee nahan säilöen sen ja toimittaa sen johonkin läheiseen kylään myytäväksi/nahkurille tai vaikka yksittäiselle henkilölle. Muuten melko omavaraisesti elävä.

Puoleni... Ei ainakaan ihmisten, muttei välttämättä haltioidenkaan puoli. Mutta jos sitä nyt päättää pitää, valitsee epäröimättä haltiat. Haltioidenpuoli siis.


Kuva

Ulkonäköni...
Karhuntakku on suuri kuin, no, karhu rikkoen 200 cm rajan parilla sentillä ja ollen leveäharteikas sekä hyvin lihaksikas mies. Melkolailla kaikki on hänestä suurta, eikä hän pelkääkään käyttää vaikuttavaa kokoaan hyödykseen tilanteessa kuin tilanteessa. Myös hänen arpinen ulkomuotonsa ja äreä olemus on usein tarpeeksi saamaan riidanhakijat harkitsemaan kahdesti ennen hänelle rupeamista, mutta kuten hänestä näkee, yrittäjiä on ollut.
Mitä vielä Karhuntakusta huomaa heti ensimmäisenä, on hänen karvaisuutensa. Entinen karhu kun on, Karhuntakku omistaa melkoisen vaaleanruskean karvapeitteen jopa ihmisenä. Se peittää mm. hänen rintakehänsä, vatsansa, olkapäänsä, säärensä, käsivartensa... Ainakaan ei tule helposti kylmä miehelle vai mitä?
Myös päässään Karhuntakulla on komea, paksu kuontalo. Hän onkin antanut sen kasvaa vapaasti alusta asti, juurikaan vaivautumatta sitä siistimään tai leikkaamaan. Tämä onkin ajanut punaruskean hiuspehkon siihen tilaan, että huolimatta muutamasta letistä siellä täällä on myös kehittynyt muutamia tummanvärisen näköisiä rastoja, sekä muutenkin hiuskuontalon ”kesyttämätön” olemus. Suhteellisen pitkät hiukset ylettyvätkin jo hieman alle olkapäiden.

Kasvoiltaan Karhuntakku on hieman kapean muotoinen -ehkä jopa laihankin puoleiset-, mutta jykevän neliskanttisen leuan omaava. Kasvojen muotoa tosin muokkaa miehen paksu parta, jonka myöskin on antanut kasvaa omalla laillaan vaikkakin Karhu pitää sen sentään tietynpituisena, toisin kuin hiuksensa. Väriltään parta myöskin on vaaleanruskea, kun taas miehen paksut kulmakarvat ovat enemmän tummanruskeaan taittuvat.
Kotkamainen nenä, jonka huipulla on pieni kyömy.
On vaikea määritellä Karhuntakun ikää niin karhun kuin ihmisen vuosissa, hänen kasvojensa kurtut ja rypyt syntyneinä tämän alituisesta ärtyisyydestään saaden hänet näyttämään vanhemmalta kuin mitä hän on oikeasti on.
Silmät ovat neliskanttisen muotoiset, terävän katseen omaavat ja ovat väriltään tumman hunajankeltaiset.

Mitä taas tulee Karhuntakun vaatetukseen, mies suosii melkolailla vähän vaatetta, pukeutuen nahkaan ja turkkiksiin jotka saa omista saaleistaan. Yksinkertainen vaatetus tosin, sillä mikään räätäli hän ei ole. Liivit, housut, vyö ja lannevaatteen tapaiset alushousut ovat se tarpeellinen vakiovaruste hänelle.
Toisinaan taas Karhuntakku pitää yllään karhunturkista ja tassuista tehtyä turkkisviittaa, karhunpäänahasta tehtynä huppu, mutta huolimatta siitä että se on alunperin karhulta, Karhuntakku ei voi muuttua karhuksi se yllään.


Luonteeni...
Pysyvästi todellisen olomuotonsa menettäneenä ja ensirakkauteen pettyneenä Karhuntakku on syystäkin luonteeltaan katkeroitunut, muita epäilevä ja näiden lähestymisyrityksiä torjuva mies. Kokematta mitään hyvää nykyisestä olomuodostaan, Karhuntakku pyrkii elämään mahdollisimman yksinkertaisesti, jopa eläimellisesti, kuin kykenee haluamatta olla sen enempää tekemisissä ihmisyyden kanssa kuin on jo ollut. Hän katsookin kaikkea ihmisiin liittyvää epäilevin silmin, eikä hyväksy niitä vaikka ne osoittautuisivatkin hänelle jopa hyödyllisiksi.
Sekä vaikka hän käyttääkin ihmistenvälineitä omaksi hyödykseen, hän tuskin tunnustaisi niiden käyttökelpoisuutta milloinkaan.

Karhuntakku on jääräpäinen tietyissä asioissa, ja hänellä on karhumainen ylpeys mitä tulee hänen selviytymiseensä, henkilökohtaiseen tilaan ja tapoihin hoitaa asioita. Niin kauan kun se toimii ja käy hänelle, se tehdään niin. On olemassa oikea tapa, väärä tapa ja sitten on Karhun tapa. Ja hänen tapansa on parempi kuin nuo muut.
Tosin häntä voi taivutella, vaikkakin vaikeaa se on, esimerkiksi lupaamalla kertoa tarinoita. Vaikka hän ei näytä piittavaan nykyään mistään, hänessä on vielä sitä samaa unelmoitsijaa, kuin pentuna. Kunnon tarinat ovat hänelle niin opettavaisia, onhan hänen tarinansa hyvä esimerkki siitä mitä tapahtuu kun ei mieti asioita loppuun asti, sekä lähes ainoaa viihdykettä nykyään.
Huumoria hänellä ei näytä olevan kauheasti, mutta se on enemmänkin osa hänen "minä-olen-kova-itsenäinen-raavas-karhumies-ugh" imagoaan. Hänellä on kyllä huumoria, pentuna hän saattoi nauraa katketakseen herkästi kaikelle hassulle, mutta nykyään se on ehkä enemmän mustaahuumoria. Johtuen ehkä siitä, että hän on tyytyväinen kuin muillakin kuin vain hänellä on kurjaa?
Mitä tulee Karhun äkkipikaisuuteen, hän voi hyvinkin suuttua todella nopeasti ja käyttäytyä aggressiivisesti, mutta harvoin hän on varsinaisesti väkivaltainen.
Vaikka Karhuntakku käyttäytyy muita kohtaan töykeästi ja voi olla hyvinkin kylmä, loppujen lopuksi hän on vain karhu. Se on vain hänen ylpeytensä, ja pyrkimys olla toistamatta menneisyyden virheitä, estävät häntä näkemästä mitään hyvää tai mahdollisuuksia nykyisestä tilastaan.

Karhuntakku on pettynyt kontio ja siten sisäänpäin kääntynyt äreä erakko, mutta pohjimmiltaan hänessä on vielä se sama nuori karhu, joka hän kerran oli. Ilmeisesti Karhuntakku on ollut nuorempana, karhuna, hyvinkin kohtelias ja kaunopuheinen. Niinkin että ihastutti jopa ihmisnaisen sanoillaan. Myös helposti asioihin syöksyvä ja äkkipikainen hän on ollut -ja vielä edelleenkin- että hän oitis päätti tehdä eräästä neitosesta morsiammen itselleen hetkeäkäään epäröimättä.
Tämä luonne on pysynyt Karhuntakussa vielä tänäkin päivänä, vaikkakin nykyään hän yrittääkin vältellä kaikenlaisia epävarmoja asioita, pysyen mielummin tutussa. Vaikeaa se kuitenkin on, sillä Karhuntakku on -kuten aina on ollutkin- utelias pohjimmiltaan. Hän on mietteliäs oppija, vaikkakin nykyään hän kokee sen hyvinkin huonoksi ominaisuudeksi.
Kumminkin, jään alla sykkii yhä se unelmoiva, lempeä ja rohkea karhunsydän.


Menneisyyteni...
Karhuntakku, tai tuolloin karhunimeltään vielä Hunajakieli, syntyi kuten tavallisestikin karhunpennut syntyivät talvipesässä emolleen, Hunajakuonolle. Pikkuveli Livertäjä myöskin tuli melkein heti ”isoveljensä” perässä tähän maailmaan. Pennut syntyivät terveinä, normaalipainoisina ja hyvän ruokahalun omaten.
Mutta kyseessä eivät olleet aivan täysin tavallisia karhunpentuja. Ei, taikuudella ei ollut mitään asiaa tähän, ei ainakaan suoranaisesti näihin kahteen pentuun.
Ehkä ennemminkin näiden isäkarhuun, Ihmismieleen, joka epätavallisen karhumaisesti oli jäänyt Hunajakuonon luokse kiima-ajan jälkeenkin, sekä vietti talviajan tämän kanssa pesässä pentujen synnyttyä.


Perin karhumainen oli, Ihmismieli siis. Hän oli paksu, iso uros. Komea karkea turkki, perso lohelle ja karhunnäköinen hän oli kuonosta pieneen häntäänsä. Oiva karhunmalli siis. Mutta Ihmismieli ei ajatellut täysin kuten karhut yleensä, jotka keskittyivät elämässään selviytymiseen, lisääntymiseen ja elämiseen, ei aivan. Toki ne olivat myöskin Ihmismielen mielessä, mutta tämän ajatuksiin mahtuivat muutkin ajatukset, joita muut karhut kummeksuivat ihmetellen sekä joskus paheksuen.
Normaalisti kiima-ajan ja onnistuneen parittelun jälkeen uroskarhu jättää naaraskarhun pitämään huolta pennuista yksin, jatkaen oman sukulinjansa levittämistä muualle.
Mutta ei Ihmismieli, ei. Heti kun tämä oli ajanut pois kilpakosijan Hunajakuonon luota, uros oli osoittanut muutakin mielenkiintoa naarasta kohtaan, kuin vain lisääntymismielessä.
Se olikin ollut kova shokki naaraskarhulle, kun Ihmismieli kysyi kohteliaasti, saisiko hän jäädä pitämään huolta pennuista Hunajakuonon kanssa. Niin kuin perhettä.
Hunajakuono oli tavallinen karhunaaras itse, älykäs sellainen. Ja tämä huomasi oitis, outoudesta huolimatta, hyvät puolet siitä jos kasvattaisi pennut yhdessä tämän uroksen kanssa. Oli naaraalla jo ennestään pentuja aiemmilta vuosilta, kaikki kasvaneet terveiksi ja vahvoiksi karhuiksi, sukua jatkaen maailmalla.
Jos pentuja tulisi paljon, uroksen avusta olisi paljon hyötyä kasvatuksessa.
Älykäs Hunajakuono siis oli, ja hienopa naaras vielä. Muodot niin pyöreät, muhkeat ja turkkikin niin punertavanruskea. Ja kuonon keskeltä kohosi kauniin värinen kuono, kuin mehiläisten hunajaan vasta kastettuna.

Joten, suostuen Ihmismielen esittämään ehdotukseen Hunajakuono suostui kasvattamaan ”perheensä” yhdessä uroksen kanssa. Kaksikko vietti koko kesän ja syksyn yhdessä, samoten metsiä Klethin vuorin takaa aina Quinnin metsiin. Monet eläimet ja joskus jopa kaksijalkaiset katsoivat hiukan ihmeissään outoa paria. Siis se, että molemmat karhut olivat karhuja, ei ollut outoa, vaan se että kaksikko kuljeskeli yhdessä toisistaan huolta pitäen kuin... Kuin- No, kuten pariskunta.
Ja vaikka aluksi Hunajakuono olikin suostunut tähän äitimaan asettamaa luonnonasetelmaa vastaiseen suhteeseen hyötyjen vuoksi, huomasi naaras kyllä ihastuvansa tähän urokseen tämän itsensä vuoksi.
Kyllä, vaaleanruskea karhu-uros oli perin outo normaaliin karhuun verrattuna. Käveli välillä kahdella jalalla turhankin pitkään, tiesi asioita joita karhu nyt ei aivan normaalisti tietäisi ja oli ylenpalttisen innokas tulevista pennuista miettien näiden nimiä, luonteita, ulkonäköä. Se oli viimeinen outous, kun Ihmismieli alkoi rakentaa kotia luonnon antamista raaka-aineista, kun kaksikko oli syksyn loppupuolella kuljeksinut lähemmäksi Klethin vuoria ja Aodhá järveen virtaavaa jokea.
”Miten sinä ole noin ihmismäinen?” kysyi Hunajakuono täysin typertyneenä tästä, uroksen keskeyttäen puuhansa katsoen kumppaniaan. Hymyillen, siksi Ihmismieli oli sen hänelle selittänyt, uros tokaisi: ”Minä olen nyt aina ollut tällainen, Hunajaiseni. Ja usko pois, tämä tulee auttamaan meitä paljon, kuten muutama muukin ideani.”
Päätään pudistellen Hunajakuono ei voinut kuin vain luottaa urokseen, johon ajan kanssa kehittynyt luottamus ja kiintymys saivat naaraan vain kohauttamaan siitä lähtien kaikelle Ihmismielen outouksille.


Talviajan karhuperhe majaili yhdessä tiiviisti kotipesässään, kunnes kevät koitti. Livertäjä, ainainen suupaltti kuten isänsä häntä kutsui, oli oitis ulos pesästä ja kyseli kaikkea kaikesta mikä häntä ihmetytti. Aina ruohonkorresta lintuihin ja pilviin. Hunajakieli, joka oli kovin äitinsä värinen mutta isänsä kokoon tullen, vain katsoi kotipesän suulla suu pyöreänä kaikkea. Maailma oli niin täynnä ihmeitä silloin, molemmille pennuille jotka halusivat tutkia ja tietää kaikesta kaiken, niin uteliaita he olivat, enemmän kuin Hunajakuonon aiemmat pennut.
Ihmismieli oli oitis valmiina selittämään kaiken juurta jaksaen pennuilleen, Hunajakuono ylpeänä pennuistaan ja kumppanistaan. Oli jo selvää etteivät pennut olleet aivan tavallisia karhuja, mutta se teki niistä vain entistä erityisempiä Hunajakuonolle, kuin myös tämän kumppanista.
Ja toisin kuin edellisten pentujen kanssa, Hunajakuono ei ajanut pentujaan pois luotaan maailmalle seuraavan kesänä, ei vielä. Ihmismielikin oli siitä kovin mielissään saadessaan pitää perheensä koossa.

Hunajakieli vietti onnellisen lapsuuden karhuperheensä kanssa. Tietenkin muut karhut, kun näitä joskus vastaan tuli, katsoivat perin kummeksuen pentuja jotka vielä elivät vanhempiensa luona. Mutta tottuneesti Hunajakuono kohautti olkiaan, hyssytellen pentujensa hämmennyksiä kertoen että kateelliset vain nälvivät. Ei kovin moni karhunpentu tiennyt miten suunnistaa tähdistä, varsinkaan niiden oikeita nimiä, osannut uida selällään tai omannut pysyvää, hyvää kotia lähellä jokea.
”Vaikka te erikoisia olette, olette silti oikeita kunnon karhuja.”
Ihmismieli itsekin käänsi selkänsä heidän perhettään oudoksuville henkilöille.
Hunajakieli oli kyllä suhteellisen rauhallinen pentu, toisin kuin veljensä Livertäjä joka ei saanut suutaan melkein ikinä kiinni, mutta myös tempperamenttinen. Harvoin Hunajakieli oikeasti suuttui, mutta hänen veljensä härnäykset johtivat usein siihen, että Livertäjä joutui puuhun paetessaan kiukkuista veljeään.
Se ei tosin hiljentänyt hölösuuta, joka jatkoi Hunajakielen kiusaamista oksilta...

Miten Hunajakieli, ja Livertäjä, sitten oppivat ihmiskielen? No, enimmäkseen isänsä ansiosta. Puolentoista vuoden pentujen syntymän jälkeen, keskellä syksyä, saapui nimittäin karhuperheen luokse vielä oudompi karhu. Tämä oli tummaturkkinen kuten Ihmismielikin, mutta tällä oli päässään outo riepu jolla oli hassu muoto -näin meidän kesken tiedämme kyseessä olleen hattu- sekä kaulastaan roikkuen nahasta tehty outo pussukka -siis reppu-. Hunajakuonokin oli ensin epäileväinen ja oudoksui tätä vierasta urosta, joka kovin tuttavallisesti puheli kolmikolle esittäen lopulta olevansa Ihmismielen veli, Garer. Outo nimi, outo karhu.
Ja nykyään, monien vuosien kuluttua ja koettuaan muutoksensa karhusta ihmiseksi, Karhuntakulla saattaa olla aavistus enonsa sekä isänsä alkuperästä...

Puolentoista vuoden ikäiset pennut katselivat vierasta itsekin hämmentyneinä, mutta jotenkin tunnistivat nuo oudot esineet, joita karhu mukanaan kantoi.
Ihmismielen saapuessa paikalle tämä vahvisti Garerin kertomuksen, kyseessä oli hänen veljensä. Mutta koska normaali karhu Hunajakuono oli, Ihmismieli näki parhaaksi -tahtomatta järkyttää kumppaninsa mieltä liikaa- olla kertomatta hänen ja Garerin todellisia alkuperiä. Kunhan kertoi hänen sukunsa olevan täynnä hieman erikosia karhuja.
”Karhujapa hyvinkin!” Garer totesi nauraen, kiinnostuneena jo veljensä jälkeläisistä jotka yhtä lailla kiertelivät ”enoaan” kuonot tuhisten ja silmät tutkien. Karhu se oli. Oudon hajuinen, puhe oudon pehmeää -ei yhtä murisevaa kuin karhujenkieli oli- ja tämä silmien katseessa oli jotain kovin erillaista.

Garer eno viipyi karhuperheen luona alkutalveen asti. Samalla opettaen Ihmismielen kanssa pennuill ”ihmistenkieltä”. Livertäjä oli kyllä utelias asiasta, mutta enemmänkin enonsa ”repun” sisällöstä. Kaikki ne oudot tavarat, joita käytettiin erilaisiin juttuihin, olivat Livertäjän mielenkiinnon kohteena. Hunajakieli taas nimensä veroisesti piti ihmiskielestä, se oli niin soljuvaa ja hauskasti väännettävää kieltä karhunkielestä. Tiedä mistä se johtui, mutta Hunajakieli oppi ihmiskielen nopeammin ja paremmin kuin veljensä.
Vaikkakin Hunajakuono ihmetteli, mihin hänen pentunsa sitä tarvitsisivat.
”Ainahan ihmiskielestä on apua, ajattele metsästäjän ilmettä, kun karhu puhuukin sille ihmiskieltä? Siinähän pelastuu nahka jos toisenkin kerran.”
Ja Hunajakuono päätään pudistellen antoi kumppaninsa ja pentujensa tehdä kuten halusivat, haluamatta turhaan päätään vaivata moisilla outouksilla.

Vuodet kuluivat, pennut viimeinkin Ihmismielen sanoessa olevan tarpeeksi vanhoja ja oppineita itsenäistymään. Emo kuoli luonnollisissa oloissa omaan vanhuuteen muutaman vuoden kuluttua tämän jälkeen, Ihmismieli seuraten perässä parin päivän päästä.
Kahdeksan vuotiaat Livertäjä ja Hunajakieli kuljeksivat ensin keskenään pari vuotta, kunnes heidän tiensä erkanivat lähes huomaamatta. Molemmat karhuveljekset kyllä jäivät asumaan suurimmaksi osaksi vuodenajoista Quinnin metsiin, mutta Hunajakieli ainakin joskus talvisin kuljeksi uinumaan Klethin vuorille, löytämäänsä luolaan.
Juurikaan lisääntymisestä Hunajakieli ei ollut kiinnostunut, vaikkakin vaistojaan totellen kiima-aikana etsikin itselleen naaraita, mutta koska yksikään naaras ei ollut suostuvainen hänen kanssaan jakamaan perhettä, uroksen suruksi...
Kolmetoistavuotiaana, karhunvuosissa jo täysiaikuinen, Hunajakieli kohtasikin ihmisneidon haavoituttuaan metsästäjän ansaan. Se oli ”rakkautta ensisilmäyksellä”, kuten voisi joku sanoa. Hunajakieli, tai ehkä ennemmin tämän mielen ihmisosa, ei kyseenalaistanut niitä voimakkaita tunteita ihmisnaiseen.
Gwenyly oli neidon nimi, kapakan pitäjän tytär ja isänsä alaisena työskentelevä nainen. Tämä oli lähes aikuinen, Hunajakielen mielestä kaunein ihmisnainen jonka oli koskaan tavannut. Kultaiset hiukset, kuin hunajaa, kovia hivelevä nauru ja niin lempeä.

Ja niin rakastunut Hunajakieli oli, että kun pari kertaa metsässä hän tapasi neidon tämän kanssa leikkien ja jutellen ihmiskielellä, halusi hän tehdä hänen Gwenylystä itselleen kumppanin. Mutta Gwenyly oli ihminen, hän itse karhu. Vaikka Hunajakieli käyttäytyikin hämmästyttävän ihmismäisesti ja puhui hyvin ihmiskieltä, Gwenylynkin niin sanoen, se ei koskaan riittäisi neidolle.
Ei. Hunajakieli halusi olla ihminen. Ajatus lähes järkytti, mutta rakkaudenhuuma hälvensi kaikki epäillyt oitis. Hän halusi olla neidolleen tämän arvoinen mies.
Niinpä saatuaan tietää eräältä löytämältään maagilta taian, millä tulla ihmiseksi, yöllä Hunajakieli repi turkkinsa yltään ihmiseksi muuttuen. Ja neitoaan mennen tapaamaan ihmiskylään tutustui Gwenylyyn nyt ihmisenä.
Päivänä neidon kanssa karhuna, yöllä miehenä, kertomatta mitään naiselle joka kuvitteli rakastuneena erikoiseen muukalaiseen ja omaavansa ystäväkseen erikoisen karhun.

Vaan kun viimein seitsemäntenä yönä ensitapaamisen jälkeen, näin rakkaudenhuumassa, kaksikko antautuivat toisilleen neidon kamarissa, unohti Hunajakieli -tai näin ihmismuodossaan nimeltään Barne- maagin varoituksen. Hänen tulisi varoa auringonvaloa turkkinsa päällään, sillä hän muuttuisi pakosta takaisin karhuksi.
Turkki oli toiminut rakastavaisten peittona, mutta muuntautui takaisin turkiksi Hunajakielen päälle.
Lyhyestä virsi kaunis: Gwenylyn järkyttyi, huudollaan ja hätiin tulevien ihmisten avulla karkottaen karhun metsään. Päivällä, eikä seuraavanakaan ihmisnainen ei tullut etsimään Hunajakieltä. Joten Hunajakieli, haavoittuneena rakkaudesta, halusi yrittää vielä kerran rakastamansa neidon kanssa. Vaan kun yöllä hän ihmismuodossaan turkki viittanaan yritti lähestyä naista, päätyi Hunajakieli puiseen häkkiin sidottuna, turkkiviittansa riistettynä.
Eikä ilman turkkiaan hän aamun kajastaessa kyennyt muuttumaan enää karhuksi.
Raivostuneena Hunajakieli pakeni häkistään, etsien epätoivoisena karhunturkkiaan koko kylästä surmaten tielle tulevat karhunvoimillaan itsekin siinä haavoittuen. Mutta hän ei ikinä löytänyt sitä, saatikka naista jota rakasti.
Mutta joka kaikesta sanomastaan huolimatta oli heittänyt hänet kylänsä miehille kuin arvottoman, oudon olennon.

Murtuneena Hunajakieli, ihmismuodossaan, pakeni metsään kauas, kauas ihmiskylästä. Hän ei löytänyt enää häntä neuvonutta maagia, eikä kukaan hänen löytämänsä taikuuden taitaja joko suostunut auttamaan, uskomaan hänen tarinaansa tai osannut auttaa häntä. Ei auttanut, että hän surmasi toisen karhun ja puki sen turkin ylleen. Hänestä ei tullut karhua. Ei vaikka hän kokeili kaikkia konsteja, joita hänelle neuvottiin.
Ilman omaa, alkuperäistä turkkiaan, hän jäisi ikuisesti ihmismuotoonsa joka oli keski-ikään tulevan miehen keho.
Hänen ei auttanut muu kuin yrittää elää ihmisenä.
Hyläten karhunnimensä hänestä tuli nimetön, joka yritti elää ensin eläimellisenä ihmisenä luonnossa. Se oli aluksi helpoksi koettavaa, mutta kylmien säiden lähestyessä oli hän lähes kuoleman partaalla. Kunnes tapasikin veljensä, Livertäjän, Laurinan puolella metsässä.
Veli ei ollut tunnistaa veljeään, oliko tuo ihme, mutta tuoksu ja silmät kertoivat kaiken. Livertäjä piti huolta huonoon kuntoon menneestään, heikosta ja hourailevasta veljestään, niin hyvin kuin taisi. Selitysten jälkeen Livertäjä ei ottanutkaan asiaa esille, ei heti. Nykyään hän saattaakin siitä kiusoitelle veljeään, mutta vain koska tietää Karhuntakun päässeen siitä jotenkin yli.
Talven jälkeen, itsensä kokoon saanut, Karhuntakku -Livertäjän kutsuen häntä hänen oudon, sekalaisen kuontalonsa vuoksi muutaman kerran mutta miehen ottaen sen omaksi nimekseen- päätti yrittää vielä elää. Itsensä vuoksi.

Aluksi hieman veljensä avulla Karhuntakku tutustui ja yritti asettua ihmistenmaailmaan myymällä metsästämiään saaliita, mutta totesi parin kuukauden jälkeen, ettei hän viihtynyt ollenkaan ihmisten asutuksilla. Katsoivat häntä oudoksuen kun hän yritti pitää kiinni karhuntavoistaan. Lisäksi hän oli yhä katkera jouduttuaan pettymään rakkauteensa ihmiseen, hän ei halunnut elää edes paksota kaksijalkaisten luona. Sekä hänen veljensä ei voinut vierailla hänen luonaan.
Joten, sen verran kuin tarvitsi, alkoi Karhuntakku omaisuuttaan kasvattaa muuttaen pysyvästi metsiin kauas ihmisasutuksista, sekä haltioiden kun nämä huomasi, lähelle jokea mikä virtasi Aodhá järveen.
Siitä lähtien Karhuntakku onkin elänyt erakkona metsässä, mitä nyt veljensä joskus tullen häntä ”kiusaamaan”, yrittäen jotenkin löytää elämälleen tarkoitusta kiroamassaan ihmismuodossa...


Kykyni...
Huolimatta siitä, että hän ei enää näytä karhulta, omaa Karhuntakku yhä samanlaiset kyvyt kuin karhunakin.
* Kielet. Hän osaa puhua niin eläinten yleiskieltä, karhujen kieltä kuin ihmistenkin kieltä. Onkin epävarmaa, mistä tai miksi Karhuntakku kykenee puhumaan ihmistenkieltä -ja vieläpä hyvinkin- mutta veljestä päätellen kyky voi hyvinkin periytyä perheessä. Mutta sen alkuperä on aina ollut ja ehkä tulee olemaankin tuntematon.
Kuitenkin ihmismuodossaan karhun- ja eläinten yleiskielen puhuminen ottavat niin paljon Karhun kurkulle, että tämä ei pysty sitä paljonkaan puhumaan.
Mitä tulee taas lukemiseen ja kirjoittamiseen, Karhuntakku ei sitä juuri osaa eikä välitäkään opetella oppia lukemaan noita outoja ihmisten keksimiä vänkkyröitä saatikka sitten haltioiden.
* Metsästystaidot. Karhuntakku omaa yhä karhun voimat ja sen metsästysominaisuudet, vastaten voimissaan ainakin kolmea karskia miestä yhteensä. Ketteryys tosin ei ole miehen paras ominaisuus, ja hän voi kiihtyneenä olla kömpelökin, mutta mitä tulee nopeuteen... Karhuntakku ei ole maan nopein mies, mutta lämmitessään hitaasti hän voi juosta karhun lailla hyvinkin pitkiä matkoja kestävyydellään.
Usein Karhuntakku kaataakin saaliinsa mielummin paljain käsin, kynsin ja hampain, kuin käyttää varsinaisia aseita.
Hänellä on erinomainen kuuloaisti, normaali näkö ja eläinten tasoinen hajuaisti.
* Taikuus. Kokemansa jälkeen Karhuntakku ei ole enää ollenkaan sekaantunut taikuuteen, ja pysyykin siitä mielellään erossa. Lääketaidot ovat sitten eri asia, Karhuntakun itse oppineena ja muilta eläimiltä kuulleena pystyen kyllä hoitamaan normaalit haavat, mutta vakavat ovat hänelle täysin vierasta aluetta.
* Taistelutaidot. Karhuntakku ei ole mikään kokenut taistelija, vaan hän luottaa suureen kokoonsa ja voimiinsa, käyttäen tarvittaessa apunaan puukirvestään tai teurastusveistään missä pieni koukku päässä, tai sitten mitä ikinä voikaan käyttää ympäristöään hyödyntäen.
* Ammattitaidot. Karhuntakku on nylkyri, eli ottaa saaliltaan nahan pois myyden sen tai tehden siitä jotakin omaan käyttöön. Hänellä on nahkurin perustaidot, eli hän osaa muokata eläimen nahkaa käyttöön otettavaksi ja tehdä siitä mm. itselleen vaatteita.
Myöskin sen verran Karhuntakku on ollut taitava käsistään, että on kyennyt tekemään itselleen kodin ja sinne esineitä, ihmisten työkaluja ehkä hiukan käyttäen vaikkei sitä myönnä.


Tiesitkö että...
...Karhuntakku oli toinen Vahdin hahmosista, sekä myös neljään toteemieläimeen perustuvista hahmoista? Karhuntakku edustaa, yllätys, karhua, joka yleensä nähtiin kestävyyden ja voiman henkieläimenä.


Kotini...
Karhuntakun koti sijaitsee jossakin Aodhá järveen juoksevan joen lähettyvillä, sanojensa mukaan. Hän on tehnyt kotinsa erään suuren havupuun alle, sen juurikoiden kannatellessa kattoa, maan sisään. Tilaa ei ole paljon, mutta varsin taidokkaasti tehty näin ensikertalaiseksi ihmisenä.
On takka, minkä savupiippu johdattaa savut puun osittain onton rungon kautta reiän kautta ulos. On pienet porrasaskelmat ovella, oviaukko suljettuna suurella puisella ovella, sekä nahkaverholla. Löytyy kylmäkomero missä säilyyttää ruoka, syvennys turkista koostuvalle isolle pedille ja salainen pakoreitti seinillä riippuvien nahkavaateiden takana.

Tämä ”kolo” ei ole kovin tilava mutta tarpeeksi korkea, vaikkakin Karhuntakun täytyy hieman kulkea kumarassa, mutta se on erityisen lämmin ja kotoisa talvella. Sisustukseltaan se on hieman atseekkinen, mutta omaa kaiken tarvittavan ja koostuen suurimmalta osalta itse käsintehdyistä tavaroista.
Vaikka Karhuntakku kieltääkin ihmisyytensä, salaa hän on hyvinkin ylpeä omasta kodistaan...


Veljeni...
Karhuntakun veli, Livertäjä, on letkeä riitapukari ja alituinen suupaltti. Karhuntakku kutsuukin veljeään useammin Lörppösuuksi kuin Livertäjäksi, mitä vastoin Livertäjä taas kutsuu häntä hänen oikealla karhunimellään, Hunajakieli.
Ulkonäöllisesti hän on melkolailla samanlainen kuin Karhuntakku karhuna, punaturkkinen ja raskasrakenteinen, mutta hänen kuononsa on vaaleanruskea.
Livertäjä on itse asiassa Karhuntakun pikkuveli, toisena syntynyt, mutta on jo karhunvuosissa ohittanut veljensä kuittaillen kiusoittelevaan sävyyn Karhuntakkua “pikkuveljekseen”. Vaikka heillä tuntuu aina olevan jotain kränää välillään, on Livertäjä itse asiassa ainoa Karhuntakun eloissa olevista karhututuista, joka pitää häneen enää yhteyttä.

Toisin kuin veljensä, Livertäjä on utelias ihmisiä ja haltioita kohtaan tutustuen mielellään näiden tekeleisiin -kunhan kyseessä eivät ole ansat tai aseet!- mutta ei koskaan kuuna ikinä vaihtaisi turkkiaan ollakseen kuin kaksijalkaiset itse. Hänen uteliaisuutensa näitä kohtaan perustuu vain puhtaaseen uteliaisuuteen.
Livertäjä, kuten Karhuntakkukin, kykenee myös puhumaan ihmistenkieltä, mutta ei ole siinä niin etevä kuin veljensä.
Viimeksi muokannut Vahti päivämäärä Ke Maalis 15, 2017 11:43, muokattu yhteensä 1 kerran
Nardur, haltioiden yksi eliittikenraaleista oleva kuninkaan uskollinen minotaurus.
Karhuntakku, karhun olemuksensa menettänyt katkera mies joka asustelee yksin metsässä.
Aleiga, aiemmin pohjoisen henkien kiroama villinainen joka on saanut takaisin ihmismuotonsa.
Behg, synnynäinen ihmissusi rääpäle joka on tullut setänsä hylkäämäksi.
Pentu, manticoren vaelteleva pentukainen.
Avatar

Porvari
Porvari

Viestit: 924

Liittynyt: Ti Marras 05, 2013 1:27

Viesti Su Heinä 06, 2014 5:15

Re: Karhuntakku ~ Karhunolemuksen menettänyt karhu

6.7 - Lisätty "Tiesitkö että..." osio
15.3 - Uusi profiilikuva
Nardur, haltioiden yksi eliittikenraaleista oleva kuninkaan uskollinen minotaurus.
Karhuntakku, karhun olemuksensa menettänyt katkera mies joka asustelee yksin metsässä.
Aleiga, aiemmin pohjoisen henkien kiroama villinainen joka on saanut takaisin ihmismuotonsa.
Behg, synnynäinen ihmissusi rääpäle joka on tullut setänsä hylkäämäksi.
Pentu, manticoren vaelteleva pentukainen.

Paluu Haltioiden puolella

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa

cron
Keskustelufoorumin moottorina toimii phpBB® Forum Software © phpBB Group

Designed by ST Software for PTF.
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com uncommitted-decoy

Tämäkin on ilmainen foorumi, jonka tarjoaa munfoorumi.com

Ilmoita asiaton sisältö