Viesti Pe Helmi 14, 2020 11:17

Jänisprinssi

Erillistä jatkoa tääältä


Nuka


Jalka revähti. Sitä ei kuitenkaan ehtinyt tajuamaan, kun jo uusi kipuaalto iski kehoon. Sitten oli kylmää ja märkää, ennen kaikkea pimeää. Nuka ei saanut happea, hän ei tiennyt missä päin oli pinta. Hän oli joessa, he olivat joessa. Se nainen oli täällä, pitäen yhä kiinni nuoresta tammasta. Jotain nainen yritti hänelle huutaa kuohujen yli, pyrkien pitämään nuorempansa pinnalla. Ei Nuka ymmärtänyt, mitä nainen hänelle huusi, tamma oli paniikissa ja juuri nyt yleiskieli kuulosti täysin tuntemattomalta kieleltä hänelle. Mutta nainen oli siinä, läsnä, Nukan tukeutuen valkeahiuksiseen kuin, noh, hukkuva oljenkorteen.
Adva yritti parhaansa suojella tammaa, tietämättä kuitenkaan mitä tässä tilanteessa olisi voinut tehdä. Hän kyllä osasi uida, mutta nelijalkainen ei selvästikään, ei ainakaan näin voimakkaassa ja syvässä virrassa. Ja jos totta puhuttiin, Adva näki selviävänsä itse kyllä, jos olisi vain päästänyt irti tytöstä. Mutta ei naisesta ollut siihen. Toki, hän oli tappaja, palkkasoturi, joka oli oppinut, ettei jokaiseen kasvoon kannattanut kiintyä, mutta ei hänestä ollut hylkäämään paniikissa olevaa lasta.

Hetken yllä näkyi päivänvalo solasta, josta he olivat tippuneet, kunnes koskeksi muuttunut joki sukelsi syvälle maan sisään, eikä kumpikaan nähnyt enää mitään. Adva yritti parhaansa mukaan rauhoitella tammaa, vetäen tuon paremmin itseään vasten, samalla kun käänsi selkänsä menosuuntaan, asettuen täten mahdollisten kivien ja kentaurin välille. Nuka yritti vain saada henkeä paniikiltaan, vetäen vähän väliä vettä henkeensä, yskien holtittomasti itkunsa lomasta. Vähän väliä veden alla olevat kivet löivät vasten kentaurin jalkoja, tytön yhä uudestaan ja uudestaan parahtaen kivusta ja pelosta. Hän olisi varmasti hukkunut jo, ellei nainen olisi häntä ollut pinnalle kiskomassa yhä uudestaan ja uudestaan.
”Katso, valoa! Me selviämme, me kyllä selviämme!”, Adva huusi kuohujen yli tajuttomuuden rajamaille eksyneelle kentaurille, nähdessään edessäpäin kajastavan päivänvalon. Mutta se päivänvalo paljasti myös viimeisen koetuksen, mitä kuohuva koski kaksikolle oli asettanut. Edessä oli vesiputous. Palkkasoturi kirosi ääneen, pyrkien potkimaan heitä kohden joen reunoja, jotta jostain olisi saanut otteen, mutta turhaan. Nopea virtaus veti kaksikon mukanaan yli reunan, heidän tippuen jälleen parisenkymmentä metriä alas veden mukana.

Yllättäen Nuka oli yksin, nainen oli kadonnut. Missä tuo oli? Oliko tuo hylännyt hänet? Missä oli pinta, hän tarvitsi happea. Nuka yskähti ulos, kuplien kohoten ylös, kohden valoa, joka kaiken vesimassan läpi kajasti. Sinne hänen piti pyrkiä, tamman kääntäen itseään viimeisillä voimillaan sen verran, että sai koivillaan polkaistua lähellä olleesta pohjasta itsensä kohden pintaa, virtausta myötäillen. Hän oli shokissa, ruhjeilla, jalat ja kädet olivat verillä ja turrat, vesi oli yllättävän kylmää ja kohmettavaa. Tavarat olivat hukkuneet, yhden olkalaukun ollen yhä riekaleisten vaatteiden yllä tallella.
Kaikesta tuosta huolimatta, Nuka sai kun saikin itsensä pintaan, vetäen henkeä kuin vastasyntynyt ensimmäistä kertaa. Päivänvalo oli suorastaan sokaiseva, luolan jäädessä taakse. Mutta vesi oli yhä syvää, virraten voimakkaasti, vaikkakin virtaus kävi pikkuhiljaa hiipumaan joen muuttuessa leveämmäksi. Se tuntui oikeastaan rauhoittavalta, mukavalta. Se virtaus häntä vieköön nyt, uupuneen tamman vetäen vielä muutaman kerran syvään henkeä, vannoen että hän saattoi myös kuulla lintujen laulua. Kaikki oli hyvin, eikö? Kohta nainen tulisi, jälleen häntä suojelemaan, katsomaan että hän pysyi pinnalla. Ja siihen ajatukseen Nuka tuudittautui, ennen kuin kaikki pimeni…



// I NEED A JÄÄÄÄNEEEES //