Kirjoittaja Forte » 29 Elo 2012, 20:26
Darion hymyili vähän, kuullessaan Kiroin selityksen piirrokselle. Kyseessä tosiaan oli hyvin tuttu tarina, jopa Darion oli kuullut sen joskus pienenä. Oikeastaan, hän oli kuullut kaikki mahdolliset tarinat, faabeleista prinsessatarinoihin. Kaikki olivat silloin aikoinaan olleet yhtä upeita ja mukaansatempaisevia, opettavaisia ja salaperäisiä. Henkilökohtaisesti puolidemoni oli iloinen, ettei ollut menettänyt kiintymystään satuihin ja muuttunut tylsäksi, kyyniseksi aikuiseksi. Jos Darion saisi päättää, hän ei varmaan koskaan kasvaisi aikuiseksi. Maailmasta tuli helposti todella tylsä ja harmaa muuten.
"Olen kuullut sen tarinan. Pidän siitä, miten lopussa ankanpoika löytää kaltaisiaan ja hänen erilaisuudestaan tulee jotain hyvin kaunista."
Tuollaiset tarinat jäivät mieliin, koska ne yleensä muistuttivat kuulijan omaa elämää niin paljon. Kaikki suurimmat ja tunnetuimmat sadut olivat usein vertauskuvallisia, eikä satu ankanpoikasesta ollut mikään poikkeus.
"Eläinsadut ovat ihania, mutta pidin pienenä saduista, joissa oli urhea prinssi joutuu tekemään urotöitä, käyttämään älyä ja voimaa, saadakseen prinsessan. Yksi oma suosikkini kertoo prinssistä, joka muuttuu turhamaisuuden ja itsekkyyden takia pedoksi, ja vain todellinen rakkaus murtaa loitsun."
Darion muisteli hetken aikaa tarinaa.
Maalaus alkoi saada paremmin muotoa, siitä puuttui vielä tausta ja kauniit, eläväksi tekevät yksityiskohdat, mutta muuten kaksi eläintä alkoivat näyttää eläimiltä, ei vain kasalta maalia. Darion käänsi hetkeksi taulua Kiroita kohti.
"Mitä pidät tähän asti? Teenkö jotain muutoksia?"
Darion ei pahastuisi, vaikka Kiroi haluaisikin jotain toisin. Kritiikki teki ihan hyvää, siinä oppi paljon enemmän, kuin vain kehuissa.