// Crimiii ~ ! //
Pelipaikkana Aratan Kartano
Iltapäivä oli ollut sateinen ja viileä, eikä Hunajapoika viettänyt mehiläistensä parissa yhtään sen enempää aikaa, kuin hänen oli pakko. Aratan henkilökohtainen hovimestari oli kiikuttanut hänelle aamusella kasan mielenkiintoisia kirjoja, joita hän voisi lueskella saatuaan jokapäiväiset askareensa tehtyä. Armas ei ollut kuitenkaan jäänyt rupattelemaan, sillä hän oli lähtenyt kaupunkiin hoitamaan Aratan juoksevia asioita. Arata oli päästänyt Armaan menemään, sillä ei uskonut tänään saavansa vieraita: kuka hullu muka sateella liikkuisi? Siinähän meni kengätkin pilalle...
Kartanon hiljaisuus ilman Hunajapojan puutarhasaksien ääntä, tai Armaan jatkuvaa, epävireistä hyräilyä, oli varsin masentavaa. Arata huokaisi raskaasti ja siemaisi pohjat viinilasillisestaan dramaattisesti. Hänellä ei ollut edes asiakkaita tällä hetkellä, ei siis mitään järkevää tekemistä, mihin pureutua tylsyyden keskellä. Syksy oli aina yhtä tylsää aikaa. Yleensä kuningas (tai joku muu ylhäistöstä) tosin piti näihin aikoihin pienet, mieltäkohottavat juhlat kansalleen, mutta nyt kutsua ei ollut kuulunut. Ja olisihan se nyt mahdotonta, ettei häntä olisi kutsuttu!
Vai olisiko sittenkään?
Arata nousi äkisti seisomaan ja tuijotti eteensä järkyttyneenä. Ehkä hän oli ollut liian kauan hiljaa kartanossaan! Ehkä häntä ei enää katsottu tärkeäksi vieraaksi... Ehkä joku uusi aatelisnuori oli vienyt hänen paikkansa vieraslistalla! Mutta eihän se voisi olla, hänhän oli niin kauniskin... Arata pyrähti suuren seinäpeilinsä luokse ja meni tarkastelemaan kasvojaan aivan lähietäisyydeltä. Hänen otsansa kaipaisi ehkä hieman hunajavoidetta, mutta ei hän muuten ollut muuttunut viimevuodesta laisinkaan! Mutta ehkä ongelma olikin juuri siinä? Ehkä hän oli liian tylsän näköinen! Haltia henkäisi ilmaa keuhkoihinsa terävästi ja alkoi miettiä, millaisia meikkejä omisti; ehkä hänen pitäisi alkaa käyttämään huulipunaa? Ja vaikka kasvattaa pitkät hiukset...
"Arata-herra?" pieni ääni yskähti olohuoneen ovelta. Haltian kääntyessä äänen suuntaan, tavoitti hänen katseensa säälittävän tytönruipelon, joka eli yleensä säälittävää pikkuelämäänsä hänen tallinsa läheisyydessä
"Mitä sinä haluat?" Arata tiuskaisi. Hänellä oli tärkeää mietittävää!
"A-Ajattelimme vain äidin kanssa, että ehkä sinä haluaisit tietää, että joku lähestyy portteja..." tyttönen kertoi varovaisesti selkeästi anteeksipyydellen katseellaan koko ajan omaa olemassaoloaan. Arata katsoi tätä hetken pitkään ja vastasi sitten
"Pidätelkää häntä hetki eteisessä, tarjotkaa vaikka jotain syötävää tai siistikää takki, minun on vaihdettava vaatteita! Tuokaa hänet hetkisen kuluttua tähän olohuoneeseen, odottelen häntä tuossa nojatuolissa" Arata osoitti valkeaa, isoa nojatuolia huoneen perällä, mutta lopetti lauseensa kuin seinään ja nyrpisti sitten pienesti nenäänsä
"Pistä siihen päälle joku lampaantalja tai jotain, sen yksinkertaisuus kyllästyttää minua! Tulen pian takaisin~" hän lopetti, mutta kääntyi sitten vielä harkitusti ympäri rappusissa
"Mies vai nainen?"
Valkoinen, läpikuultava, löysä pitkähihainen kävi oikein hyvin näennäisestä "olopaidasta", jota keskiverto aatelinen voisi pitää lomapäinänään omassa kodissaan. Sen keveyttä korostivat tietenkin erittäin tiukat, mustat kangashousut, sekä nahkaiset, kevyet sisäkengät. Hiuksensa Arata kampasi sileiksi ja heitti sitten huolettomalle ponihännälle niskaansa, ehostaen sitten vielä nopeasti kasvojaan ohuesti puuterilla. Hän ei saisi näyttää liian valmistautuneelta! Siirtyminen äänettömästi takaisin olohuoneeseen oli haltian erikoisalaa ja ehtipä hän vielä kaatamaan itselleen uuden lasillisen viiniäkin, ennen kuin hänen vieraansa ehti paikalle. Oi onnea, vihdoin jotain tapahtui!