Kirjoittaja Vahti » 18 Maalis 2014, 22:44
#jaa jaa xDD#
...
Karhuntakku hymähti, pieni, lähes huomaamaton tai ehkä jopa olematon hymy kasvoillaan suupielten kohoten pienesti miehen katsoessaan työtään. Mutta kuullen tytön mielialan parantuneen. Hyvä, hän ei edes tiennyt miten käsitellä itkevää tyttöä. Se olisi vain todella vaivaannuttavaa.
Joten, miten hän aloittaisikaan tämän tarinan... No, kai samalla tavalla kuin tarinat yleensä vai mitä?
"Olipa kerran karhu, joka ei ollut aivan tavallinen. Se osasi puhua nimittäin ihmisten kieltä. Se oli lempeä karhu jota muut metsän eläimet pitivät erikoisena, varsinkin puhuessaan kaksijaloille. Mutta se oli silti onnellinen karhu, omana itsenään."
Heh. Äitihän oli aina sanonut, että vaikka he olivat erikoisia karhuja, siinä ei ollut mitään hävettävää. Hehän elivät pidempään ja paremmin, kuin tavalliset karhut.
"Kerran kuitenkin karhu satutti tassunsa metsästäjän ansaan. Sen tassu vuoti niin pahasti eikä se osannut sitä parantaa itse, joten se vaikersi äänekkäästi yksin, surkutellen tulevaa kohtaloaan kuolla vaivaiseen pikku haavaan. Silloin... Eräs neito, joka asui läheisessä kylässä, oli sillä hetkellä samoamassa metsällä. Tämä oli kaunis neito, suuret siniset silmät ja pitkät hiukset kuin puhtainta hunajaa. Neito lähestyi varovasti suurta karhua, kysyen mikä sitä vaivasi. Ja karhu vastasi, kertoen loukkaantuneesta tassustaan ja miten kuolisi vuotavaan haavaan. Ja neito kuunteli, silitellen niin ylen lempeästi pedon kipeää tassua."
Miksi hän oikeastaan kertoi tätä- Tätä tarinaansa, menneisyyttään, vaikkakin sadun muodossa? Ehkä hän oli hätiköitynyt yrittäessään pitää likkaa itkemästä, joten... Sitä oli kyllä helpompi ajatella, puhua siitä, kun siihen otti näin objektiivisen näkökulman.
"Neito sitten tarjoutui auttamaan karhua, kertoi hakevansa tarvikkeita kodistaan ja sitten hoivaisisi karhun käpälän kuntoon. Karhu myöntyi tähän ehdotukseen, odottaen iltapäivään saakka, jolloin neito todellakin palasi takaisin. Tämä puhdisti ja ompeli haavan kiinni, parantaen sen. Mutta auringon jo laskiessa tämän piti jo palata kotiinsa. Ja karhu pyysi että neito palaisisi seuraavana päivänä samaan paikkaan, jotta karhu voisi ystävystyä tämän kanssa.
Ja neito myöntyi."
Karhuntakku laski harjaamansa nahan lattialle, ottaen uuden, jatkaen tasaisesti työtä. Kohta hän olisi harjannut kaikki nahat.
"Karhu ja neito siis tapailivat lähes joka päivä, samoten metsissä ja puhuen. Ja nopeasti, hölmö kiltti karhu huomasi rakastuneena tähän ihmisneitoon..."