Kirjoittaja Vahti » 17 Maalis 2014, 02:45
Yli viikon retki. Yli viikon kestävä patikointi Quinnin metsistä aroille ja teitä pitkin -eikä edes puhuta niistä ärsyttävistä, nuuskivista vastaantulijoista- haltioiden kaupunkiin. Hän oli nälkäinen, väsynyt, likainen -vaikka hän oli pohjimmiltaan eläin oli hänelläkin toimiva hajuaisti- ja hyvin, hyvin ärtynyt. Sille oli hyvä syy, miksi hän ei asunut kaupungeissa tai edes pienimmässäkään kylässä, oli siellä ihmisiä, haltioita tai edes aaveita. Hän oli sen takia erakkona metsässä, koska hän ärtyi eräästä asiasta nopeasti.
Tarpeettomasta melusta ja jatkuvasta epämieluisasta tunteesta, että joku tunki hänen henkilökohtaiselle reviirilleen. Se varmaankin kertoi tarpeeksi, että henkilökohtainen reviiri merkitsi Karhuntakulle vähintäänkin yhtä metriä. Mutta kaupungissa?
Karhumies joutui koko ajan puremaan hammastaan, ettei alkanut repimään päitä irti jokaiselta vastaantulijalta. Hän vihasi kaupunkeja ja sen asukkaita. Vihasi, vihasi ja vihasi.
Ja sen takia hän teki näitä retkiä kaupunkiin -tai kyliin- ani harvoin, vain kun todella tarvitsi jotain. Ja juuri nyt hän tarvitsikin. Suolaa nimittäin. Ja kuten tiedetään, suola ei ole halpaa tavaraa. Ehei. Se oli niin kallista että pelkästään suolan ostaminen sai entisen karhun pään tikittämään kuin pommin, tuntien kylmiä väreitä kulkevan pitkin selkäänsä. Hän käytti suolaa nahkojen ja turkkien tekemisessä, ja vaikka hän oli pääsääntöisesti omavarainen asuessaan metsän keskellä, hän ei osannut tehdä suolaa. Tai kyllä hän oppisi jos voisi, mutta suolaa ei noin vain tehtykään, hemmetti.
Toisaalta hän saattoi käyttää suolan sijasta jotain muuta kuivittaakseen ja silti pitääkseen nahan hyvänä, mitä hän tekikin ja käytti suolaa vain tärkeissä tilauksissa.
Mutta kunnon nahkaa ja turkkista tiettyihin käyttötarpeisiin saatiin vain suolasta.
Mitä hän nyt oli vailla.
Ja siksi joutunut lähtemään kotoaan ja omasta rauhastaan metsän keskeltä haltioiden kaupunkiin.
Keltaiset silmät katselivat koko ajan valppaina ja epäileväisinä jokaista vastaantulijaa, välillä vilkaisten olan taakse matkatavaroitaan. Pienikin epäilyttävä ääni, rasahdus, ja hän katsoi terävästi taakseen valmiina repäisemään sen epäonnekkaan, joka kuvitteli voivansa viedä häneltä jotain, ihan pieniksi versisiksi paloiksi.
Hänen vetokelkkansa oli yksinkertainen ja kätevä, tehtynä vahvoista oksista, köydestä ja nahasta. Ihan tavallinen neliömuodostelma, sitominen köydellä ja nahka siihen pohjaksi. Ja hän saattoi sitä perässään vetäen raahata melkeinpä mitä vain perässään. Karhunvoimilla se ei ollut kovin ikävää.
Nyt hänellä olikin kyydissään sitä, mitä hän aikoisi käyttää vaihtotavarana suolaan: Parhaimpia turkiksia ja nahkoja hyvin eläneistä elukoista. Hopeaketun turkkia, oravan häntiä, poron nahkaa... Sitä mitä käytetään yleensä vain parhaimmassa tavarassa.
Nämä hän oli sitten taitellut huolellisesti ja kevyesti ettei niihin tulisi ikävännäköisiä painaumia, pakaten ne köysillä huolellisiin pakkauksiin. Painavat nahat alla ja päällä sitten turkikset. Koko lasti oli sidottu köydellä vetokelkkaan huolellisesti, mutta jos totta puhutaan, vähäsen kunnollisempi paino niitä vasten niin koko asetelma saattoi vaikkapa... Kaatua.
Mikä olisi ikävää, sillä nythän oli talvi pois meneillään ja kevät tuloillaan. Ja se taas tarkoitti hyvin mutaisia sekä loskaisia teitä. Ja katuja.
Joten heti kun sai tilaisuuden, Karhuntakku siirtyi aktiivisilta kaduilta vähemmän ruuhkaisille.
Pukeutuneena karhunturkista tehtyyn viittaan, ironista kylläkin, turkkisliivi sen alla ja nahkahousut että myös -saappaat jaloissaan mies kiskoi kelkkaansa perässään.
Hänellä oli eräs kauppiastuttu, jolle kelpasi aina hyvä turkkis tai nahka. Ja niitä vastaan sai hyvin suolaa vastineeksi.
Kunhan kaupat olisi hoidettu, voisi mies palata huomenna jo takaisin kotiinsa.
Keskelle hiljaisuutta ja rauhaa...