Kirjoittaja Sands » 11 Marras 2014, 18:10
Talvi toi mukanaan kylmyyden ja lumen, jota satoi maata peittämään tälläkin hetkellä pimeyden vallitessa. Maassa ei kuitenkaan ollut vielä kovin paksua kerrosta, lunta sataessa ensimmäistä kertaa vasta jokunen päivä sitten ja nytkin sade oli hennompaa, eikä mikään suuri lumipyry. Lehtipuut olivat tiputtaneet lehtensä jo aikoja sitten talveen varautuakseen, mutta paljailla aroilla ei montaa puuta nähtykään. Tasainen maasto oli valkoisen lumipeiton vallassa, valkean välkehtivä meri pelkkää kylmyyttä kuunvalon alla. Vaikka päivät lyhenivät ja yöt pitenivät, tuntuivat ne synkimmätkin talviyöt oikeastaan valoisimmilta kiitos sen lumen, joka heijasti pienenkin valon ympärilleen. Toista se oli syksyn pimeydessä ja mustuudessa...
Baldramallach tuhahti lumella astellessaan, inhoten kylmyyttä varpaidenväleissään. Lumi rutisi ja painui kasaan tuon valtavan ruhon alla, jättäen kovin selvät jäljet peräänsä – ainakin hetkeksi, ennen kuin satava lumi aloitti jälkien peittämisen. Lohikäärme olisi jopa mieluummin lentänyt kuin kävellyt inhottavalla alustalla, mutta no... Olihan hänellä tällä hetkellä matkakumppani, eikä hän kyllä ratsuksi halunnut alkaa! Pari kertaa liskon oli kuitenkin täytynyt jo kantaa mokomaa karvakasaa kynsissään arojen poikki liitäen, sillä Kfirin mielestä he eivät mitenkään voineet kävellä lumella, jos uusi kerros ei pian niitä peittänyt. Balia tietenkin ärsytti moinen, eikä tuo olisi kyllä itse moista edes huomannut tai ymmärtänyt... Mutta ikävä kyllä se kuulosti siltikin järkevältä, eikä hän voinut väittää vastaan. Kissan komentelujen kuunteleminen oli suorastaan nöyryyttävää ja tällä hetkellä käveleminen oli kovin ärsyttävää – mutta aivan periaatteen vuoksi käärme piti suunsa supussa ja käveli uhmakkaasti omin jaloin, pakottaen Kfirin tekemään samoin.
Aarteita kaksikko oli saanut kerättyä mukaansa jo jokusen kylän verran. Bal ei ollut aivan varma, eihän häntä kovasti kiinnostanut eikä hän ollut laskenut. Metalli kuitenkin kilisi niissä säkeissä, joita tuo kantoi selässään, liian painavia pienemmälle pedolle. Matelijan liikkeet olivat alkaneet kangistua kylmyydessä, eikä lohikäärme voinut kuin toivoa, että pian tuo saisi lämmitellä jossakin – ja saada sitä ruokaa, mitä kissa oli luvannut vastapalkkioksi. Käärme oli pysynyt kovin hiljaisena ja tarkkaillut ympäristöä, mutta kun Kfir puhui ensimmäistä kertaa ja rikkoi lumisen maiseman hiljaisuuden, kääntyivät punaiset silmät tuijottamaan toista.
Baldramallach kävi hieman siristämään silmiään kuunnellessaan kissaa. Matka ilmeisesti oli nyt menemässä toisen piilopaikkaan haltioiden kaupungissa, jossa lisko ei ennen ollutkaan käynyt. Ihmisten omistamiahan kaikki hänen vierailemat kylänsä olivat olleet, joten tämä oli uutta... Eikä hän oikein tiennyt, mitä odottaa. Lohikäärmeenä tuo ei ollut minnekään ennen rynnännyt, ellei säikyttely ja tuhoaminen ollut mielessä, mutta nyt niin ilmeisesti piti tehdä. Se suorastaan kuulosti hullulta, eikä käärme halunnut luottaa vartijoihin.
"Miksssssii... Varrrtijjat päässstäisssivvät minnuut ssssittennn lenntämäään," Bal sihisi kissaa tuijottaessaan, eikä oikein ymmärtänyt toisen ideaa. Ehkäpä hän aliarvioi kaupungin turvallisuuden, mutta jos vartijat eivät lohikäärmettä halunneet porteista sisään päästää, niin mikseivät nuo sitten mokomaa ampuisi alas taivaalta nuolten avulla?
((Niistä pantsuista ei puhuta.))