Kirjoittaja Aksutar » 14 Helmi 2021, 22:19
Tamma ei voinut kuin hymyillä pienesti, ujosti, mutta silti otetusti, kun Jacka kävi häntä kehumaan rohkeammaksi mitä Nuka itse uskoi. Kai hän sitten oli – ei, kyllä hän oli! Aivan varmasti, ei hän normaalisti olisi ikimaailmassa uskonut voivansa olla näin rohkea ja valmis ”toimintaan”. Yleensä hän olisi ollut hissukkana nurkassa, tai isän takana piilossa…
Jackalope kävi kuitenkin paremmin kertomaan tästä ystävästään, jonka nimi oli Elan ja hän oli kuulemma ompelijatyyppi. Nuorimies, mikä sai Nukan kohottamaan kulmiaan pienesti – hän ei ollut koskaan vielä tavannut miespuolista olentoa, joka piti ompelemisesta. Mutta kerta se oli kai ensimmäinenkin? Elan kauppa oli lähellä tätä linnaa, joten heidän ei tarvitsisi poiketa matkaltaan pahemmin, kun sinne päin hankkiutuisivat.
”Selvä!”, Nuka nyökkäsi tomerasti, Jackan lopulta ilmoittaessa, että he voisivat lähteä kaupungille seikkailemaan jahka tamma vain saisi tavaransa kasaan. Ja sen hän tekikin, nopeasti ja tehokkaasti, ennen kuin kaksikko lähti matkaan. Nuka yhä pienesti ontuen askeliaan, mutta kivut eivät tuntuneet läheskään niin pahoilta mitä eilen! Toki sekin saattoi päivän myötä muuttua, kun hän pidempään seisoisi ja kävelisi ympäriinsä. Mutta nyt, ne mahdolliset kivut jäivät täysin unholaan, Nukan keskittyen katselemaan ympärilleen kun he kaupungin läpi kävelivät. Kaikki oli uutta ja ihmeellistä – mielenkiintoista! Mutta samalla hieman pelottavaa. Eniten häntä jopa ahdisti se, kuinka ahdasta kaupungissa oli. Kuinka lähellä toisiaan kaksijalkaiset kulkivat, yhden jos toisenkin lähes hipaisten Nukaa. Ja tamma sai yrittää parhaansa, ettei refleksinä olisi vahingossa potkaissut ketään, joka liian lähelle takamusta erehtyi kävelemään. Ja tämä oli vasta aamutuimaan kaupungilla! Nuka ei ollut varma, halusiko hän tietää kuinka ahtaaksi kaupungin leveät kadut ja torit kävisivät päivän myötä…
Kaikki uudet ja oudot kaksijalkaisetkin ihmetyttivät nuorta tammaa, Nukan jääden tuijottamaan henkilöä jos toistankin ehkä turhankin pitkäksi aikaa välillä. Hän puolestaan ei näyttänyt keräävän pahemmin katseita itseensä, mikä oli tietenkin helpotus. Ilmeisesti kentaurit eivät olleet niin erikoisia täälläpäin? Tai sitten se johtui siitä, että Nuka oli kentauriksi vielä pieni, eikä kokonsa tähden ainakaan huomiota herättänyt – toisin kuin isänsä olisi! Mutta vaikka katseensa harhailikin missä sattuu, Nuka piti huolen ettei kadottanut Jackaa näköpiiristään. Sehän tästä olisi puuttunut, että he eksyisivät toisistaan näinkin lyhyellä matkalla…
Ei kuitenkaan aikaakaan, kun he saapuivat määränpäähänsä, Nukan katsellen tätä uutta ”luolaa” jälleen ulkopäin ihmeissään, yrittäen päättää mitä mieltä siitä olisi. Ainakin se näytti sievältä. Ikkunassa oleva lappu sai Nukan vain kurtistamaan kulmiaan pienesti, tamman miettien mitähän siinä mahdollisesti luki. Kaksikko kävi sisään, nukan pistäen ensitöikseen merkille oudon maan tämän rakennuksen sisällä. Se vaikutti kiveltä, mutta oli oudon valkoista… Olihan hän valkoisia kiviä nähnyt, mutta ei mitään tällaista. Äkkiseltään se muistutti häntä jäästä, mokoman jopa näyttäenkin liukkaalta. Joten, kun Nuka asteli sisään, hän jännitti jalkojaan ja otti oudon varovaisia, korkeita askelia, kuin bambi jäällä konsanaan. Mutta ei maa – tai lattiaksi tuota kai kutsuttiin – tuntunut liukkaalta. Se piti kyllä hassua ääntä kavioiden alla.
Nuka oli niin keskittynyt lattiaan, ettei vielä ehättänyt edes katsoa kunnolla ympärilleen, kun paikan isäntä jo saapuikin heitä tervehtimään. Käsiään, nyrkkiin puristettuna rintakehänsä yllä pitelevä kentaurityttö hätkähti pienesti uuden äänen kuullessaan, jähmettyen paikoilleen kun näki tämän Elanin. Sen vieraskammon iskien heti, kun Nuka häntä tuijotti. Tamman aluksi luullen, että kyseessä oli joku naispuolinen haltia – mutta ei, kyllä tuo loppujen lopuksi taisi mies olla. Juurikin se Elan, josta Jacka oli puhunut. Mies vain oli niin… nätti ja siro. Toisin kuin heidän klaaninsa miehet… Mutta, ilmeisesti haltiat olivat tällaisia sitten?
Mies tervehti heitä puhumalla haltiakieltä aluksi, mutta Jackan myötä kieli vaihtui takaisin yleiskieleksi. Hyvä, Nuka nimittäin ei osannut haltiakieltä ja tilanne olisi muuttunut kahta kauheammaksi, jos heidän välillään olisi ollut kunnon kielimuuri. Jäniksenkorvainen kertoi asiansa ja esitteli Nukan, tamman kyeten pienesti nyökkäämään nimensä kuullessaan. Tuijottaen yhä kovinkin hämillään haltiaa, samalla kun käsillään oli alkanut hermostuneesti puristelemaan ja näpräämään olkalaukkunsa hihnaa. Kykenemättä sanomaan mitään tai edes hymyilemään vielä, tamman ottaen puolittaisen askeleen etujaloillaan lähemmäs Jackaa, paremmin tuon taakse. Ihan kuin Elan olisi voinut hänet syödä.
// PALJON PIHA-JAAKKOJA SIINÄ TAPAUKSESSA SITTEN! Tuhkakupin hankin. JA HERRAN JUMALA JACKA EI! PERIAN VIELÄ PYÖRTYY JOS SÄ SEMMOSEN ISKET SEN PÄÄHÄN!! //