Kirjoittaja Wolga » 03 Kesä 2016, 22:50
Thea Ayvray
Kuukausi oli ollut elämänsä pisin ja samalla haikein, välillä oli tuntunut siltä että vain kidutti itseään hitaasti kohti varmaa kuolemaa. Että olisi helpottanut, jos vain olisi tuikannut sen puukon rintaansa – tietysti vain kuvainnollisesti. Iloa hänen ankeisiin iltoihinsa toi se pieni vahinko, joka oli ilmaissut olemassa olostaan vihdoin ja viimein, hetken Thea oli jo pelännyt pahinta. Vatsan seutu oli pyöristynyt, ei vielä niin etteikö sitä vaatteiden alle saisi piiloon, mutta kyllä sen huomasi jos siveli vatsaa tai näki riittävän vähissä vaatteissa. Iltaisin makasi sängyssään ja katseli kattoa, siveli sitä somaa kumpua ja jutteli jyvälle, kertoi sille tarinoita joita hänen ottoäitinsä oli kertonut. Se tuntui rauhoittavalta, keskittyä johonkin muuhun kuin tähän kaaosmaiseen tilanteeseen hänen elämässään. Olisi halunnut myös lähettää sanan Fergukselle, että heillä oli kaikki hyvin ja pentukin kehittyi, mutta eihän se ollut mahdollista.
Viimein oli koittanut se odotettu ja pelättykin päivä, kun hänen olisi aika astua vaunuihin ja lähteä kohti pohjoista, kohti uutta elämäänsä. Nainen oli kirjoittanut kirjeen jossa kertoi aikovansa lähteä sen susimiehen matkaan, toivovansa että häntä ei etsittäisi – tai että hänen tulevan lapsensa isää ei hänen perheensä puolesta jahdattaisi. Ehkä se oli turha toivo, mutta olipahan esitetty kuitenkin. Kirje oltiin annettu palvelustytölle, vannotettu että tuo antaisi sinetöidyn kirjeen hänen isälleen viikon kuluttua – silloin olisi jo kai vanhempiensa suojeluksen ulottumattomissa. Thea oli pakannut paljon, reppuunsa salaa kolikoita muutaman nyssykän ja niiden päälle vaatteita jotka sai mahtumaan. Muut tarpeet olivat parissa salkussa. Hyvästit olivat itkuiset ja haikeat, ikään kuin vanhempansa olisivat tienneet että tämä tulisi olemaan kenties viimeinen kerta kun tapaisivat tyttärensä. Ehkä arvasivat, että tuo omiin oloihinsa vetäytynyt neitonen hautoi mielessään jotain johon he eivät voisi vaikuttaa. Hänet saatettiin vaunulle ja pitkät, tiukat halaukset ja viimeiset kyyneleet jonka jälkeen istuutui samettiselle istuimelle ja kurottautui vielä vilkuttamaan taakseen jäävälle perheelle. Kurkkua kuristi.
Mitä kauemmas kotoa hän pääsi, sitä enemmän ryhtyi katselemaan ulos ja etsimään edes vilausta harmaasta turkista – tai arpisista kasvoista. Eihän hän ollut aivan varma, että kummassako muodossa mies liikkuisi, mutta epäili toisen luottavan nelijalkaiseen versioon. Samalla kohosi myös se odotus, malttamaton hinku päästä jo pian Ferguksen matkaan. Sormet hipaisivat pienoista kumpua mekkonsa alla, tietysti mekko vaikka ei Thea ollut sitä halunnutkaan – housut olisivat olleet kätevämmät. Pitkien helmojen alle oltiin kuitenkin piilotettu käytännölliset, kestävät ja hieman miehekkäämmät tukevat kengät. Kai oli varautunut siihen, että ei suunnitelmastaan huolimatta malttaisi matkustaa kylään asti. Reppu lepäsi vierellään, odottavana ja valmiina selkään heitettäväksi.
Vaunut hytkyivät ravin tahdissa, vauhti ei ollut erityisen suuri mutta ei neito uskaltanut hypätä metsään tietämättä, että Fergus odottaisi häntä siellä. Ja hänen oli kuitenkin tarkoitus kulkea kylään asti. Hänen oli tarkoitus järjestellä siellä vielä asioita ennen kuin katoaisi miehen matkaan. Hetkeksi malttoi jälleen nojautua selkänojaan ja sulkea silmänsä. Takana ratsastavan vartijan ratsun pärskähdys, joka kuului vaunujenkin sisään, sai Thean jälleen kumartumaan ikkunaan. Eläimet reagoivat ihmissusiin ilmeisen voimakkaasti, olihan päässyt sitä jo muutamaan kertaa todistamaan. Oli jo menettämässä toivonsa jälleen, kun viimein tavoitti lyhyen vilauksen harmaasta kyljestä jossain punertavaksi muuttuneen metsän suojissa. Ei siihen enempää tarvittu. Pelkän vilauksen innoittamana nainen nousi, heitti reppunsa selkään ja odotti lyhyen hetken vaunujen ovella. Hetken epäili, että jos kaatuisi tai jäisi vaikka hevosten jalkoihin, että jyvä vahingoittuisi. Epäilykselle ei kuitenkaan annettu sijaa, vaan nopealla liikkeellä mahonkinen ovi työnnettiin auki ja nainen loikkasi kevyen, pitkän loikan joka kuljetti hänet vaunuista kauemmas – ettei ollut pelkoa jäädä hevosten alle. Polvet joustivat tottuneeseen tyyliin ja laskeutuminen oli tyylipuhdas, pientä horjahtamista lukuun ottamatta. Tämän jälkeen, vartijoiden huudoista huolimatta, pinkaisi niin lujaan juoksuun kohti syvempää metsää kuin vain jaloistaan pääsi. Toivottavasti hänen näkemänsä vilaus oli Fergus, eikä joku muu vaunuja vaaniva peto.
// Voi lorea, ihan sääliksi nyt käy raukkaa :'( :D //