Vihanhallintaa

Pohjoisessa sijaitsevat Kleth vuoret ovat kaukaa katsottuna komea näky. Ne kohoavat korkealle taivaisiin, eivät kuitenkaan niin korkealle mitä Mor vuoret. Lähemmäs päästessään saattaa huomata, että komea vuori on vaaroja täynnä. Toisin kuin Mor vuorilla, täällä on kuitenkin louhittu kallioon kunnollisia teitä ja koitettu tehdä matkamiesten tiestä mahdollisimman helppoa. Vuorelta ei löydy lohikäärmeitä pahemmin, mutta sen sijaan Klethin rinteitä asuttavat villieläimet. Niin pedot kuin vaarattomat vuohet.

Valvoja: Crimson

Vihanhallintaa

ViestiKirjoittaja Zero Grudge » 20 Marras 2020, 01:17

// I summon thee, Agna and Arasinya! //


Belial

Vaikka kylmempi kausi oli jo läsnä, pohjoisen vuorilla oli hankala huomata eroa syksyn ja talven välillä. Tämä kävi toteen erityisesti, mikäli oleskeli tai eli korkealla Klethissä - tuolla ainoat vuodenaikojen eroihin viittaavat merkit piti bongata näkyvästä horisontista. Joskaan sekään ei ollut aina mahdollista, kuten juuri tänään; vaaleanharmaat pilvet lepäsivät matalalla ja peittivät taivaisiin kohoavat kalliot. Näkyvyys oli huono, maan rajasta kohoavaa kalliota erotti vain muutaman kymmenisen metriä ennen kun kivi katosi harmaan ja hyisen sumun uumeniin. Myöskään vuorokauden tarkkaa ajankohtaa ei ollut helppo arvioida - oliko aamupäivä muuttunut jo keskipäiväksi vai lähestyttiinkö jo iltapäivää?
Eipä sillä toisaalta ollut väliä, ei ainakaan Belialille, joka oleskeli ihmismuodossaan kivisessä syvennyksessä suojassa tuulelta ja korkeuksista tippuvalta, pölyiseltä lumelta. Pieni turvapaikkansa oli poikkeuksellisen matalalla vuorenseinämässä, yleensä kulkuri asutti Klethiä tuon korkeuksissa joihin kiipeilijät ja matkaajat harvemmin eksyivät. Ja yleensä tuo myös suosi käärmeellistä olomuotoaan ollessaan vuorilla, vaikka suurella siivekkäällä olikin usein ahtaat paikat luolissaan.

Syy hieman huolimattomalle sijoittumiselleen oli miehen kädessä; nahkainen, pieni leili joka oli puolillaan kääpiöiden tummaa lageria. Viime retkensä Buraniin oli ollut informaation osalta floppi, mutta sentään tyhjin käsin ei ollut tarvinnut palata takaisin. Hyvästä viinapäästään huolimatta myös kääpiöt sammuivat aika ajoin, kuten nyt leilin edelliselle omistajalle oli käynyt. Olut virtasi kylässä päivittäin, joten tuskin yksi väsähtänyt karvanaama oli jäänyt kaipaamaan nahkaleiliään, joka oli mystisesti kadonnut tummapäisen ihmiskiertolaisen mukaan.
Päästyään takaisin, oli Belial uskaltautunut istahtaa ja ruveta nauttimaan saaliistaan vasta kiivettyään kohtalaisen turvallisen oloiselle paikalle. Ainakaan aivan heti häntä ei huomaisi siinä istumassa niissä olosuhteissa, jo tumma vaatetuksensa toi hieman suojaväriä. Ja juomansa juotuaan tuo mitä luultavimmin palaisi lentäen turvallisiin korkeuksiin, kyhjöttämään palavana kiviseen nurkkaan.

Mutta mikäs kiire siinä hörppiessä, kerta päivänvaloa tuntui olevan vielä jäljellä ja harvemmin mies sai käsiinsä kääpiöiden olutta - tai olutta yleensäkään. Siemailun ohella tulinen katse silmäili syvyyden ääreltä avautuvaa harmautta, johon kallioita myöten kulkevat ilmavirrat puhalsivat lunta huipuilta asti. Häntä ei paleltanut, tuottihan Belial ihmismuodossaankin lämpöä, minkä vuoksi irtolainen pärjäsi repaleisella vaatekerrallaan hyisissä oloissa. Mutta kylmässä pärjääminen ei ollut synonyymi siitä pitämisen kanssa; Nokipää vihasi pohjoista. Se näkyi nytkin palavassa katseessaan, joka suorastaan väreili sapetuksesta. Alitajuntaisesti mies otti hörpyn, kuin yrittäen peittää oluella risomistaan.
Sentään oli hiljaista.
Avatar
Zero Grudge
Uusi tulokas
 
Viestit: 25
Liittynyt: 01 Elo 2019, 18:03

Re: Vihanhallintaa

ViestiKirjoittaja Agna » 20 Marras 2020, 19:02

Aya

Ilma tuntui ohuelta korkeudessa, johon juonetar oli kiivennyt selvittämään päätään. Hänen kenkänsä tapailivat tukevasti puuterilumen peittämää tasannetta, joka oli yhtä usvainen kuin hänen ajatuksensakin. Nainen oli kääriytynyt pitkään, valkeaan viittaan, jota ajoittaiset tuulenpuuskat repivät nälkäisesti. Arasinya oli peittänyt kätensä harmailla hansikkailla ja tarrasi kylkiinsä vastustaakseen tuulta, joka oli tehnyt hänen vaaleanpunaisesta hiuspehkostaan vain kasan villisti pyörteileviä kiharoita. Aluksi hän oli korjannut kampaustaan aina tuulen antaessa periksi, mutta pitkän kiipeämisen jälkeen hän oli todennut työn toivottomaksi. Hyvän tovin polku vuorelle oli ollut selkeäkulkuista ja vaivatonta, mutta mitä korkeammalle nainen pyrki, sitä vanhemmiksi askelmat olivat kuluneet, sitä pienemmiksi kivenlohkareet olivat halkeilleet, ja sitä suuremmiksi seinämien korkeuserot olivat muuttuneet. Ayalla ei ollut ollut tarkkaa päämäärää, mutta hän oli ruokkinut tyytymättömyyden tunnettaan koko matkan, ja oli pyrkinyt yhä vain ylemmäksi ja ylemmäksi. Tällä tasanteella hän tunsi kuitenkin olevansa tarpeeksi korkealla pyhittääkseen hetken itselleen, poissa silmistä, korvista ja mielistä.

Kylän ja klaanin johtajattaren titteli oli samanaikaisesti Ayan ylpeys ja ahdinko. Opittavaa oli loputtomasti ja diplomatia ja pelisilmä vaativat kaiken hänen ajatustyönsä. Eikä hän halunnut olla diplomaattinen. Hän halusi tehdä radikaaleja muutoksia ja näyttää, mihin oli kykenevä. Hän halusi pyrkiä lähemmäksi tavoitteitaan, synnyttää lapsen ja istuttaa tämän valtaistuimelle. Samanaikaisesti hän oli onnettomasti, toivottomasti rakastunut, eikä hänen rakkautensa kohde ollut kuin surkea, omahyväinen pelinappula paljon suuremmassa kuviossa, jossa Aya toimi kaikkein tärkeimmän pelaajan kätenä. Hänen rakkautensa kohde oli juonitteleva, tunnekyvytön monarkki, jonka vuoteessa makasi surkea kuningatar, ja jonka jaloissa juoksenteli surkeita, heikkoja poikia. Aya oli antanut Aranille kaiken, eikä ollut saanut mitään takaisin. Raivoissaan, ajatuksiinsa ja lepattavaan viittaansa kietoutuneena Aya oli kävellyt tasanteen reunalle ja katseli nyt jonnekin tyhjyyteen, sillä usva oli peittänyt alla lepäävät laaksot ja metsät alleen. Möykky naisen kurkussa tuntui pakottavan suurelta. Hän oli jumissa. Hän ei tuntunut saavan haluamaansa, eikä Oraakkeli ollut näyttäytynyt hänelle pitkään aikaan. Hän kaipasi apua ja vastauksia, sekä vastakaikua ja merkityksen. Oliko Oraakkelikin vaihtanut hänet toiseen? Oliko hän kelvoton siihenkin tehtävään? Aya oli jo niin pitkällä, mutta hänellä ei olisi rajattomasti aikaa. Kenties ylijumala oli vaihtanut hänet siihen rumaan, kalpeaan naiseen, jonka Aran oli valinnut vaimokseen. Hänhän oli jo synnyttänyt Aranille kaksi poikaa - mitä sellaista Ayalla oli, mitä kuningattarelta olisi puuttunut?

Ajatuskin siitä oli liikaa. Aya täytti keuhkonsa ja tyhjensi ne yhtenä raivokkaana huutona usvaiseen tyhjyyteen ja puristi kätensä nyrkeiksi. Koska se ei helpottanut hänen oloaan, hän kääntyi ympäri kasvot vihasta punaisina ja pinnisti magiansa äärimmilleen irrottaakseen kalliosta näyttävän lohkareen, ehkä todistaakseen itselleen, että hänellä oli voimia sellaiseen.
"HUORA!" Aya huusi halventaakseen Deliaa, jolla oli kaikki, mitä Aya halusi. Hän paiskasi lohkareen kauemmaksi kielekkeen reunasta ja usva nielaisi sen. Hengästyneenä juonetar irrotti toisenkin kivenlohkareen kalliosta, ja työnsi sen edellisen lohkareen perään.
"HUORA!" hän huusi itselleen, sillä antoi Aranin maata kanssaan, vaikka oli selvää, että mies käytti häntä vain hyväkseen, eikä koskaan erehtyisi antamaan hänelle lasta. Hän nosti maasta lisää pienempiä kiviä ja viskoi niitä menemään reunan yli, sillä väsyi irrottamaan kalliosta suurempia osia.
"Olen tehnyt eteesi kaiken! Vihaan sinua! Vihaan!" hän huusi ja sinkosi kiviä sumun läpi kuin mielipuoli. Hän myös nosti kalliosta kivipaaseja ja sai aikaan komeasti kolisevia ääniä, kun kivet murskautuivat toisiaan vasten paasien osuessa kallioseinämään.
"ARAN! Sinä annat minulle lapsen! Ja jumalat tietävät, että jonain päivänä hän istuu sinun paikallasi. Sinä et ole mitään. Surkea vaimosi ei ole mitään. Vihaan sinua ja vihaan häntä! Seitsemän kirousta hänen ylleen! Syökööt madot hänet ja ryömikööt hänen silmäkuopistaan kun hän on kohdannut surkean loppunsa", nainen jatkoi julistustaan. Täällä korkealla hän totisesti tunsi olonsa suuremmaksi - kuin hän olisi täältä käsin voinut jotenkin vaikuttaa asioiden kulkuun. Ehkä jokin hänen heittämistään kivistä laskeutuisi tuon säälittävän kuningattaren päälle, ja tekisi hänestä lopun. Hengästyneenä juonetar polvistui tasanteen reunalle ja antoi tuulenpuuskan liimata hiukset hänen kosteille kasvoilleen.

//Aya on täten summonoitunut ja hänet marinoitu kiukussa joten toivottavasti maistuu
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 1/2
Aberec 0/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 0/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 0/2
Arasinya 2/2
Levo 2/2

Miten olisi kuutamokävely?
Avatar
Agna
Hovinarri
 
Viestit: 2573
Liittynyt: 06 Kesä 2008, 11:32
Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta

Re: Vihanhallintaa

ViestiKirjoittaja Zero Grudge » 09 Joulu 2020, 15:32

Tuliset silmät kääntyivät harmaudesta tutkailemaan leiliä tarkemmin. Kääpiöt osasivat tuottaa alkoholia pohjoisen oloihin, se oli myönnettävä. Nytkin jo vain muutaman huikan jälkeen liemi lämmitti sisuskaluja mitä tervetulleimmalla tavalla, mikä sai olosuhteetkin vaikuttamaan siedettävämmältä - ehkä jopa rauhoittavalta.
Juuri Belialin ottaessa jälleen uutta kulausta, rikkoi yllättävä huuto kaiken illuusion seesteisyydestä. Mies yskäisi juotuaan väärään kurkkuun, ja löi nyrkillä rintaansa pariin otteeseen edesauttaakseen köhästä toipumista. Kulkija tunsi luonnon tuottamat äänet noilla main erittäin hyvin, ja tuo huuto ei ollut ollut peräisin kalliosta eikä tuulesta. Nokipää rykäisi kurkkunsa selkeäksi päästyään yli äkillisestä henkitorven shokista, ja kuulosteli hetken hiljaisuutta keskittyneenä. Ei hän ollut voinut vain kuvitella kuulleensa jotain, eihän? Ehkä joku onneton oli vain tippunut lumisista korkeuksista ja päättänyt tyhjentää keuhkonsa ilmasta viimeisenä tekonaan.

Se teoria kumoutui välittömästi, kun ilmaa halkoi kalliota repivä ääni jota seurasi erittäin selkeä solvaus - aivan kuin huutaja olisi ollut lähes vieressä. Kaikkea erakoitunut lohikäärme oli varautunut kohtaamaan vuorilla eläessään, mutta tämä oli jotain mitä tuo ei ollut osannut edes kuvitella. Belial kuuli, kuinka vuoresta irtosi parikin suurta kappaletta peräkkäin ja kuinka ne lensivät harmaudessa iskeytyen vuoren juuressa oleviin, viattomiin puihin. Eikä touhu loppunut siihen, kun raivoisa melu jatkui ja nyt vuorostaan sateli pienempiä kiviä äänestä päätellen. Tässä vaiheessa mies sulki leilin ja sitoi sen vyölleen, oli perin selvää ettei rauhallisesta oleskelusta tullut enää mitään. Ties vaikka kohta tipahtaisi loput vuoresta niskaan.
Normaalisti vastaavanlaisessa uhkaavassa tilanteessa nokipää olisi lähtenyt lätkimään. Mutta tämä oli jo niin poikkeuksellista, että kaiken rähinän lähde oli pakko selvittää. Eihän käärme muuten pystyisi rentoutumaan edes huippukorkeuksissa ollessaan, jos tietäisi jonkin olevan yhä vuorilla riehumassa. Osasyinä uteliaisuudelleen olivat myös ärtyneisyys ja tuju juoma, joka ruokki käärmeellistä liekkiä entuudestaan. Mikä helvetti siellä rikkoi hänen rauhaansa tällaisella tavalla? Ja kehtasi jatkaa yhä! Belialin katse tuijotti syvennyksen reunaa kuin odottaen näkevänsä kiviä tippumassa, sillä meteli oli yhä sen mukainen. Ilma oli täynnä vihantäyteisiä huudahduksia, mutta vasta nyt mies erotti siitä jotain muutakin. Nimi Aran? Belial kohotti kulmaansa ja hetken aikaa prosessoi kuulemaansa. Aran, kuten haltioiden kuningas?
Kulkuri odotti raivon vielä jatkuvan, mutta kohtaus oli loppunut - ainakin toistaiseksi. Mies käytti hiljaisen tilaisuuden hyväkseen ja nousi istumasta, lähtien kulkemaan kohti äänen suuntaa joka tuntui tulleen aivan hänen olin sijansa vierestä, vain hieman korkeammalta. Varmuuden vuoksi hän pysyi mahdollisimman tiiviisti vasten kalliota, josko vaikka kiviä alkaisi yhtäkkiä taas satelemaan.

Belial oli vain muutamalla ripeällä askeleella kiivennyt paikkaan, mistä tuo pystyi erottamaan vastarevittyjä reikiä kallionseinämässä. Mikään ihmekään että välikohtaus oli kuulunut niin voimakkaasti - aiheuttaja oli ollut kirjaimellisesti kivenheiton päässä miehen taukopaikasta. Nokipää nousi mahdollisimman ääneti samaiselle tasanteelle missä äskeinen rähinä oli tapahtunut, palava katse siirtyen ammottavista aukoista tasanteen reunalle, jossa oleskeli sarvipäinen naisolento polvistuneena. Se kaikki meteli oli lähtenyt tuosta? Mies oli odottanut näkevänsä jotain... kookkaampaa.
Pienen ohikulkevan hetken tulisilmäinen katseli mietteissään vuoroin revittyä kalliota, vuoroin sen repinyttä henkilöä. Hän punnitsi vaihtoehtoja; lähtisikö yhtä vähin äänin kuten oli saapunutkin, vaiko avaisi suunsa.

Se pieni, ärtynyt palo sisällään vei voiton tällä kertaa. Tämä olentohan ei vaikuttanut yhtä uhkaavalta miltä pitämänsä mellakka oli kuulostanut, eikä käärme täten kokenut olevansa vaarassa.
"Eikö teillä ole etelässä vuoria joita hajottaa? Et löydä Arania täältä", kysyi äänessä pieni sävy närkästyneisyyttä, palava katse silmäillen peurapiirteistä naista oudoksuvasti.
Avatar
Zero Grudge
Uusi tulokas
 
Viestit: 25
Liittynyt: 01 Elo 2019, 18:03

Re: Vihanhallintaa

ViestiKirjoittaja Agna » 28 Joulu 2020, 02:09

Aya

Naisen raskas hengitys piirtyi kylmään ilmaan valkeina pilvinä, ja Aya seurasi, kuinka ne levisivät tuulenpuuskiin. Hänen kätensä olivat tarrautuneet lumen peittämään kallioon niin tiukasti, että sormenpäitä särki. Tuhoan heidät. Tuhoan, vaikka se olisi viimeinen tekoni. Vannon sen, hän sadatteli mielessään - ja onneksi vain mielessään. Hänestä oli loppunut puhti huutamista varten, sillä äkillinen raivo oli tiessään yhtä sukkelasti kuin se oli saapunutkin, ja manausten lausuminen rauhallisesti ääneen ei olisi suonut hänelle sellaista tyydytystä, kuin kurkku suorana kailottaminen. Inho ja kateus korvensivat yhä juonettaren sisuskaluja, mutta suurin pato oli nyt aukaistu. Kenties hän kykenisi jälleen keskittymään olennaiseen ja punomaan uusia suunnitelmia tavoitteidensa saavuttamiseksi. Aran oli viimeksi maininnut pitävänsä linnassaan juhlat, joihin Aya oletettavasti saisi kutsun. Kuninkaan lähestymisestä ei tulisi vaivatonta, sillä kuvottava kuningatar olisi mitä todennäköisimmin paikalla juhlissa, mutta toista saumaa ei kenties tulisi vuosikausiin. Siltikin...

Ayan katse oli lasittunut jonnekin pyörteilevien lumihiutaleiden ja vaaleanpunaisten, velttona roikkuvien kiharoiden lomaan, kun tuntemattoman miehen ääni kantautui naisen korviin ja katkaisi hänen vasta vauhtiin päässeen ajatusketjunsa. Silmänräpäyksessä juonetar oli jaloillaan ja kääntynyt ympäri kohdatakseen muukalaisen. Käännöksen aikana nainen ehti tuntea koko sen tunteiden kirjon, jonka täällä autiossa maankolkassa kuuluva tuntematon ääni saattoi juuri tällä nimenomaisella hetkellä aiheuttaa: säikähdyksen, hämmästyksen, häpeän ja suuttumuksen. Vaikka ääni puhui hänelle yleiskielellä, oli henkilö oletettavasti ymmärtänyt hänen haltiakielisen sadattelunsa, tai ainakin poiminut sieltä hyvin merkittävän nimen. Aya oli totaalisen häkeltynyt siitä, että hänet oli yllätetty tällä tavoin keskellä ei mitään. Nainen kuvitteli olevansa kaikkien eliöiden tavoittamattomissa, mutta luonnollisesti hänen olisi tullut hillitä itsensä myös tässä ääritilanteessa. Miten hän saattoikin olla niin lapsellinen, että oli sanonut mitään ääneen? Kylän vanhimmat erottaisivat hänet klaanista, mikäli olisivat todistamassa tätä äärimmäisen nöyryyttävää hetkeä. Tällaisten asioiden takia he tytöttelivät häntä, eivätkä pitäneet häntä kyllin kypsänä johtamaan. Aya sadatteli mielessään tuhannesti, mutta seisoi miehen edessä ilmeettömänä ja rauhallisena, kädet molemmilla puolillaan leväten. Mies oli ruokkoamaton, synkeä ja korpinmusta ilmestys vaateriekaleisiin käärittynä. Aya arvioi muukalaisen hieman itseään lyhyemmäksi, ja tuiverruksen keskellä hän näytti melko vaarattomalta. Mies ei kantanut asetta käsissään, mutta se ei vielä tarkoittanut, etteikö hänestä voisi seurata harmia. Usvainen tuisku ja etäisyys tekivät miehen kasvojen ja auran tarkastelusta hankalaa. Peurankasvoinen nainen kohensi ryhtiään. Sisältä hänen sappensa kiehui, ulkoisesti hän oli passiivinen.
"Olet erehtynyt. Nimi, jonka mainitset, on minulle yhdentekevä. Sinuna en lausuisi sitä ääneen tuntemattomien seurassa", Aya vastasi yleiskielellä kuuluvaan ääneen tuulen yli. Koska mies oli ollut tarpeeksi julkea sinutellakseen juonetarta, ei hänkään suonut teitittelyn kohteliaisuutta takaisin. Vaikka hänen äänenpainonsa oli rauhallinen, punnitsi hän paraikaa keinoja päästä miehestä eroon. Yleiskielestä päätellen mies ei ollut haltioiden puolella, sillä muutoin tämä olisi todennäköisesti ottanut asiansa puheeksi heidän omalla kielellään, tai olisi jättänyt Ayan kokonaan rauhaan. Mies oli jo kuullut liikaa jäädäkseen eloon, mutta oli kyse vain siitä, mikä olisi vaivattomin ja vaarattomin tapa eliminoida hänet.
"Ei ole sinun asiasi olla täällä, muukalainen. Jatka matkaasi", juonetar kehotti kyllästyneenä. Miehen vaatetus saattoi kätkeä lähitaisteluaseen, mutta tuskin jousta. Magialle Aya pärjäisi, sillä kalliota oli heidän ympärillään runsaasti. Kallio koituisikin todennäköisesti hänen ratkaisukseen, nainen pohti ja silmäsi kalliota miehen takana. Uloke miehen takana olisi halkaistuna enemmän kuin tarpeeksi painava murskatakseen hänet. Haltia toivoi, että mies ottaisi hänen kehotuksestaan vaarin ja kääntyisi poistuakseen, mutta Aya toteuttaisi suunnitelmansa joka tapauksessa.

Kotvan kuluttua, kun hetki vaikutti oikealta ja mies oli mukissut tarpeekseen, Aya vaihtoi asentonsa nopeasti leveämmäksi ja taisteluun sopivaksi, ja iski napakasti oikealla kädellään ilmaa edessään. Kallionkieleke, jolla he seisoivat, halkesi hänen ja muukalaisen väliltä, ja toivottavasti saisi miehen tasapainon herpaantumaan, jotta tämä kompuroisi askeleissaan. Välittömästi sen jälkeen Aya ojensi kätensä kouristuksenomaisesti kohti miehen takana ulkonevaa, massiivista kielekettä, ja raivokkaasti hammasta purren hän kohdensi kaiken voimansa kielekkeeseen pudottaakseen sen miehen niskaan. Kiven mureneminen aiheutti korvissa soivan jylinän ja kolinan pienempien lohkareiden tipahdellessa tasanteelle, ja ääni peitti alleen myös juonettaren ponnistelun jälkeisen huudon, kun tämä päästi irti irrottamastaan lohkareesta ja suojautui kalliotasanteesta nostamansa kivipaaden taakse piiloutuakseen irtokiviltä.
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 1/2
Aberec 0/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 0/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 0/2
Arasinya 2/2
Levo 2/2

Miten olisi kuutamokävely?
Avatar
Agna
Hovinarri
 
Viestit: 2573
Liittynyt: 06 Kesä 2008, 11:32
Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta


Paluu Vuoret

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron