// I summon thee, Agna and Arasinya! //
Belial
Vaikka kylmempi kausi oli jo läsnä, pohjoisen vuorilla oli hankala huomata eroa syksyn ja talven välillä. Tämä kävi toteen erityisesti, mikäli oleskeli tai eli korkealla Klethissä - tuolla ainoat vuodenaikojen eroihin viittaavat merkit piti bongata näkyvästä horisontista. Joskaan sekään ei ollut aina mahdollista, kuten juuri tänään; vaaleanharmaat pilvet lepäsivät matalalla ja peittivät taivaisiin kohoavat kalliot. Näkyvyys oli huono, maan rajasta kohoavaa kalliota erotti vain muutaman kymmenisen metriä ennen kun kivi katosi harmaan ja hyisen sumun uumeniin. Myöskään vuorokauden tarkkaa ajankohtaa ei ollut helppo arvioida - oliko aamupäivä muuttunut jo keskipäiväksi vai lähestyttiinkö jo iltapäivää?
Eipä sillä toisaalta ollut väliä, ei ainakaan Belialille, joka oleskeli ihmismuodossaan kivisessä syvennyksessä suojassa tuulelta ja korkeuksista tippuvalta, pölyiseltä lumelta. Pieni turvapaikkansa oli poikkeuksellisen matalalla vuorenseinämässä, yleensä kulkuri asutti Klethiä tuon korkeuksissa joihin kiipeilijät ja matkaajat harvemmin eksyivät. Ja yleensä tuo myös suosi käärmeellistä olomuotoaan ollessaan vuorilla, vaikka suurella siivekkäällä olikin usein ahtaat paikat luolissaan.
Syy hieman huolimattomalle sijoittumiselleen oli miehen kädessä; nahkainen, pieni leili joka oli puolillaan kääpiöiden tummaa lageria. Viime retkensä Buraniin oli ollut informaation osalta floppi, mutta sentään tyhjin käsin ei ollut tarvinnut palata takaisin. Hyvästä viinapäästään huolimatta myös kääpiöt sammuivat aika ajoin, kuten nyt leilin edelliselle omistajalle oli käynyt. Olut virtasi kylässä päivittäin, joten tuskin yksi väsähtänyt karvanaama oli jäänyt kaipaamaan nahkaleiliään, joka oli mystisesti kadonnut tummapäisen ihmiskiertolaisen mukaan.
Päästyään takaisin, oli Belial uskaltautunut istahtaa ja ruveta nauttimaan saaliistaan vasta kiivettyään kohtalaisen turvallisen oloiselle paikalle. Ainakaan aivan heti häntä ei huomaisi siinä istumassa niissä olosuhteissa, jo tumma vaatetuksensa toi hieman suojaväriä. Ja juomansa juotuaan tuo mitä luultavimmin palaisi lentäen turvallisiin korkeuksiin, kyhjöttämään palavana kiviseen nurkkaan.
Mutta mikäs kiire siinä hörppiessä, kerta päivänvaloa tuntui olevan vielä jäljellä ja harvemmin mies sai käsiinsä kääpiöiden olutta - tai olutta yleensäkään. Siemailun ohella tulinen katse silmäili syvyyden ääreltä avautuvaa harmautta, johon kallioita myöten kulkevat ilmavirrat puhalsivat lunta huipuilta asti. Häntä ei paleltanut, tuottihan Belial ihmismuodossaankin lämpöä, minkä vuoksi irtolainen pärjäsi repaleisella vaatekerrallaan hyisissä oloissa. Mutta kylmässä pärjääminen ei ollut synonyymi siitä pitämisen kanssa; Nokipää vihasi pohjoista. Se näkyi nytkin palavassa katseessaan, joka suorastaan väreili sapetuksesta. Alitajuntaisesti mies otti hörpyn, kuin yrittäen peittää oluella risomistaan.
Sentään oli hiljaista.