Aamu usvassa

[Vivi]

"Useamman miehen lähettäminen on kalliimpaa, kiinnittää enemmän huomiota, yleensä huonoa, ja asioiden laita kotopuolessa ei tällä hetkellä salli seuranpitäjiä".
Syksy oli jo kovaa vauhtia tulossa ja örkit sun muut pahansuopat olennot kerääntymässä yhteen ennen talvea. Lähes joka vuotinen ilmiö, joka turhautti miestä turhankin hyvin. Ainahan siinä muutama mieshenki menetettiin turhaan.
Häntä kummastutti jonkusen verran pojan sanat siitä, ettei mies olisi täysin turha. Eihän yksikään ihminen olisi, mutta Eirsbaldr oli vielä selkeästi vähemmän turha kuin muut.
"Kuninkaan päätös on ja pitää. Ehkä hän on vain tyytyväinen, kun hänen ei tarvitse katsoa minua uppiniskaisuuksine hetkeen", vastasi sitten pienenpienen hetken kuluttua naurahtaen.
Olihan mahdollista, ettei Thúrsleifr jaksanut hetkeen katsoa Eirsbaldrin suivaantunutta naamaa ja välillä lähes röyhkeätä käytöstä, jos hänen tekemiänsä kyseenalaistettiin. Hermoloma miehestä oli varmasti kyllä paikallaan sen keskustelun jälkeen, kun Eirsbaldr pakotettiin lähtemään etelään. Ehkä mies nöyrtyisi taas hetkeksi. Sitä paitsi, mies oli enemmän kuin varma Thúrsleifrin tietävän jo, miten kävisi ja tulisiko mies milloin takaisin. Taikauskoinen pakana kun tuo oli, kuten kansansakin.

Pojan sanat sekoittivat miehen pään täysin. Mies kahdenkymmenissään ei ymmärtäisi kaikkea omasta vastuustaan, ei välittäisi opettaa aseenkantajalleen elintärkeitä taitoja eikä mahdollisesti mitään muutakaan. Thúrsleifrin poika osasi nuo kaikki jo kuusitoista kesäseinä. Eirsbaldr vähän nuorempana, koska häneltä vaadittiin vähemmän monissa asioissa, joissakin enemmän. Hänen oli suotavaa välillä olla osoittamatta mieltänsä liian vahvasti ja tietää, että hänen varassa oli monien miehien ja poikien elämä. Sormet osoittaisivat suoraan häneen, jos hänen kouluttamansa hevoset eivät pärjäisikään oikeissa tilanteissa tai jos hänen miehiänsä ja miehenalkuja kaatuisi liikaa kahakoissa. Prinssiltä ei moista vaadittu, mutta kuningaskunnasta vastuun kantaminen tulevaisuudessa oli iso taakka kenelle tahansa kannettavaksi, etenkin jos kuninkaana olisi yhtä vaativa tapaus kuin Thúrsleifr.
Arnlóugrista tuli Eirsbaldrin aseenkantaja miehen ollessa 17-vuotias ja Arnlóugrin kaksitoista kesäisenä, jolloin tuo oli miehestä pahainen kakara vielä. Vaikkei mies kaikkine oikkuineen ollut ihanteellisin mahdollinen, oli hän silti aina pitänyt itsestäänselvänä, että Arnlóugr oli hänen vastuullaan.

"Kyllä muuta voisi olettaa. Tuossa iässä on jo ollut paljon aikaa herätä karuun todellisuuteen", mies vastasi vähän matalemmin.
Ehkä isä oli oikeassa eikä täällä päin maailmaa tiedetty elämän raadollisuudesta tarpeeksi. Se vain iskisi vasten kasvoja aivan yllättäen. Mikäs siinä, jos linnan muurit suojaisivat tarpeeksi myös rahvasta.
"Mitä oikeasti tekee aseenkantajalla, joka ei osaa edes korjata hevosen kenkää, jos se on puoliksi irti? Tai joka ei tiedä juurikaan mitään mistään muustakaan tarpeellisesta asiasta, kuten varusteiden korjaamisesta?" kysyi samalla sävyllä kuin äskenkin. Sävy johtui täysin siitä, että miehen pää oli hyvin sekaisin tällä hetkellä edes koko ajatuksesta.
Ajatus siitä, ettei Arnlóugr tietäisi, miten Helúrdille lyötäisiin kenkä takaisin puistatti miestä. Yhtä hyvin kuin sekin, jos tuo ei tietäisi muitakaan itsestäänselvyyksiä ja jos ei tämän kunto kestäisi. Ihan turhahan tuollainen mies olisi pitää vieressä. Jos Eirsbaldr ei itse pystyisi hoitamaan ratsuansa tai varusteitansa, pitäisi edes jonkun pystyä siihen. Ehkei yhtä hyvin, mutta tyhjää paremmin.

Piestä pojan? Oliko piekseminen tapa oppia täällä miekkailua? Eihän kukaan oppisi itsestään heiluttelemaan miekkaa. Prinssin mies voisikin piestä, mutta toinen kaipasi enemmän opetusta kuin nöyryyyttämistä.
"Voin sinulle opettaa asioita, mutten piekse sinua. Ei se ole muuta kuin turha yksi lyönti ja hävettävää kummallekin meistä", sanoi rennommin, hymyillen pienesti pojalle.

"En vielä tiedä kauan viivyn täällä. Ehkä päivän, ehkä huomattavasti pidempään".
Päätös oli täysin kuninkaan, mutta toki miehen oma tahto vaikutti ehkä turhankin paljon tulokseen. Kuvittelisi kuninkaan olevan tietoinen siitä, että vieras olisi varsin tempperamenttinen ja uppiniskainen.

[Ros]

Nikifor hymähti.
"Prinssi on haaveilija", poika totesi. "Hän lukee kirjoja, opiskelee kirjoja, maleksii ympäriinsä tekemättä mitään sen kummempaa kuin on."
Nikifor pudisti päätään vakavana. Hänellä oli mielipiteensä prinssistä. Hän arvosti tuota miestä enemmän, kuin useimmat uskoivat. Juuri hänen kiintymyksensä, joka tosin kätkettiin koviin sanoihin, auttoi häntä näkemään kaikki prinssin puutteet.
"Enköhän minä niistä selviäisi jos se olisi tarpeellista", poika totesi miehen seuraaviin hommiin. "Tietenkin sinä voit opettaa minut mestariksi niissä, jos näet sen aiheelliseksi. En pane sitä lainkaan pahakseni."

Poika hymyili melko lempeille sanoille hieman huvittuneesti.
"No, täytynee tyytyä pelkkään opetukseen", lapsi totesi päätään muka pettyneesti puditellen. Eihän hän ollut todellisuudessa edes halunnut miehen pieksevän häntä.
Oli liikaa tekemistä, jotta olisi ollut aikaa olla piestynä ja huonokuntoisena.
"Mutta olisin kiitollinen, jos opettaisit", poika totesi. "Treenata ei voi koskaan liikaa tai vastaavaa."
Niki kohautti olkiaan.
"Kuten taisin jo mainita, isäntä on enemmän lukumiehiä."

Eirsbaldr ei osannut sanoa, kuinka pitkään tulisi olemaan täällä mikä kummastutti poikaa hieman. Olisi kuvitellut, että miehellä olisi ollut tarkempi mielikuva asiasta.
Ilmeisesti tämä asia oli hoidettu pohjoisen suunnalla omalla tavallaan. Mies ei tuntunut olevan edes täysin varma, mistä syystä oli tullut tänne.
"No, toivotaan että kyse on jälkimmäisestä", Nikifor totesi. "Näkisin ystävällistä pärstää mieluusti vähän useamminkin."
Prinssin kasvojen tuijottelu alkoi käydä hermoille vähän ajan päästä. Samoin myös opettajien ja linnan henkilökunnan.
"On virkistävää saada joku uusi pyörimään jaloissa. Toivottavasti ovat linnassa samaa mieltä."

[Vivi]

Nähtävästi isä oli ollut oikeassa kärkkeinä sanoineen etelästä. Koreilijoita, joiden elämä on ruusunpunaisten lasien läpi katsottua ja silkkihansikkain tehtyä. Ei opiskelussa sinänsä olisi mitään huonoa, vaan siinä opiskelutavassa. Olihan Eirsbaldrkin opiskellut yhtä jos toista, mutta käytännössä hän tietäisi asiat paljon paremmin kuin missään muussa tilanteessa. Ennen kaikkea hän osasi opettaa asiat nuoremmillensa ja oppia taitavemmiltansa, jos sellaisia kohtaisi. Mies kuitenkin jätti vastaamatta pojalle. Ei ainakaan parantaisi vaikutelmaa haukkua prinssi, jota ei ole koskaan tavannutkaan.
"Voit auttaa kengittämään Helúrdin tänä iltana. Tuskin se on vaikeata ja sen oppii varsin sutjakasti, jos vasara pysyy kädessä", vastasi rapsuttaen tammansa korvan tausta.
Sintti voisi nimenomaan auttaa, sillä muuten tamma sekoaisi täysin. Mies ei ottaisi vastuullensa yhtäkään kuolemaa täällä, ei varsinkaan tammansa aiheuttamia.

"Usko pois, jo kokosi takia pieksisin sinut miekatta, vaikka sinulla olisi kilpi ja miekka. Sitä paitsi ei se kuulu tyyliini"
Mieshän voisi silti varsin sutjakasti nostaa kirpun nilkoista ilmaan ja ottaa miekan kädestä. Koko etu oli varsin kätevä monesti. Harvoinhan siitä miehelle oli ollut haittaa vielä.
"Opettamisesta on edes pientä apua, tarvitsit sitä joskus tulevaisuudessasi tai et."
Sitä paitsi mies saisi edes jotain järkevämpää tekemistä päivien ratoksi täällä kuin normaalin ja täysijärkisen aatelisen riemuntäytteinen elämä.

Hänkö ystävällinen? Mihin tuo oli oikein tottunut? Tuo käsitys varmasti muuttuisi jo seuraavana päivänä, viimeistään. Outoa, ettei poika tuntunut tietävän Adalsteinin suvun urhojen ärhäkkäästä olemuksesta, terävästä kielestä ja vielä uppiniskaisemmasta käytöksestä kuninkaan luona. Kerran jos toisenkin napit olivat olleet vastakkain. Silloin, kun asiat olivat sujuneet mallikkaasti, tuntuivat aina jäänneen unholaan.
"Se on yksin kuninkaanne päätettävissä."
Mies ei väsyneenä ollut parhainta mahdollista seuraa.

[Ros]

Poika kohotti kulmiaan miehen jatkaessa siitä, että hän tosiaan pieksisi hänet jos he taistelivat. Oliko Niki väittänyt muuta? Tavallista ritarien machoilua, heidän oli pakko todistella voimiaan vastapuolelle. Lapsi kohautti olkiaan.
"Eiköhän se ole itsestäänselvää. Olet käsitellyt miekkaa jo ennen kuin olin syntynytkään", lapsi totesi huulet vinoon hymyyn kaartuneina. Hän oli hienoisesti pahastunut miehen huomauttaessaan hänen koostaan.
"Olen vielä kasvuiässä."
Se oli herkkä paikka pojalle, joka oli ikäisekseen lyhytkasvuinen. Eirbaldrin rinnalla hän näytti pikkuruiselta ja hauraalta eikä Nikifor ollut tyytyväinen tähän asetelmaan.

Poika nyökkäsi. He alkoivat olla jo määränpäällään.
"Jep. Me alamme olla perillä", Niki totesi. "Pääset samantien kuulemaan hänen tuomionsa."
Pisamaisilla kasvoilla käväisi pikaisesti hymy. Poika taputti miehen rannetta. Se oli paksumpi kuin tummatukan nilkka. Mies voittaisi hänet taistelussa vain nilkasta kiinni nappaamalla ja ilmaan sinkoamalla.
Se riittäisi luultavasti murtamaan pari luuta.
"Eiköhän se siitä."
Lapsi venytteli hentoisia jäseniään. Hänen olisi paras lähteä omille poluilleen sillä lyhenevistä vastauksista päätellen pohjoisen barbaari alkoi kyllästyä hänen uteliaaseen seuraansa.
"Tulen tapaamaan sinua myöhemmin. Auttamaan hevosen kengittämisessä."

[Vivi]

//Anteeksi, että kesti. Netti ja sen toimivuus </3//

Kotona kaikki tiesivät miehen tavan olla ja puhua. Ylimielinen, itsetietoinen ja itseriittoinen, etenkin vieraiden aikuisten seurassa. Lapsien seurassa hän harvemmin vaivautui samanlaiseen ylimielisyyteen. Mies tyytyi vain hymähtämään toiselle vastaukseksi rennosti, ei ylimielisesti. Toisen herkkä kohta oli löydetty, muttei sen käyttämisestä olisi pienintäkään hyötyä. Soturi oli aivan liian laiska kommentoimaan takaisin aiheesta. Kasvoilta näkyvällä väsymyksellä oli osansa tässä.

Mies katsahti kauemmaksi eteen päin kuin sintin päälaki. Siellä se tosiaankin oli. Prameilevana ja koreilevana muka vaurauden tunnuksena. Toiset maksoivat tuon linnan ja sen asukkien yleellisen elämän. Hän huokaisi syvään, ei enää voisi vain kääntyä takaisin. Tuonne olisi mentävä ja kuunneltava jaaritteluja kaikkine muodollisuuksineen. Eirsbaldr kuitenkin nyökkäsi pojalle. Siirsi katseensa tähän, varsin isämäisen ystävällisen, sanoen: "Kaikki järjestyy, kuten aina".

Hän heitti ohjat tammansa kaulalle ja huokaisi syvään, josta hevonen pysähtyi. Oli varmasti hyvä vitsi Thúrsleifrin saleissa tämäkin. Toisaalta, ei aseenkantaja hän saisi selkään yhtään sen sutjakkaammin. Erittäin tympääntyneen näköisenä Eirsbaldr työnsi jalkansa jalustimeen ja nousi tammansa satulaan. Hän olisi paljon mieluummin vain hypännyt ratsunsa selkään. Mikäkin neitien tyyli tämä.
"Nähdään sitten", sanoi hymyillen pienest kannustaessaan huomaamattomasti pärskivän uljaan mustansa reippaaseen käyntiin.

[Ros]

((Oww, mietinkin jo, onko jotain sattunut kun yleensä vastaat heti seuraavana päivänä.))

Poika virnisti miehelle.
Ei, hän ei pystynyt näkemään miehessä sitä samaa ylimielisyyttä, mitä aikuiset näkivät. Nikifor saattoi ehkä tajuta joitain asioita yhtä hyvin, kuin aikuinen mutta hän ei pystynyt löytämään samaa ylimielisyyttä Eirsbaldrista kuin he. Kenties se johtui miehen suhtautumisesta häneen, miehen silmissä aseenkantaja oli pelkkä lapsi. Ei mitään, minkä vuoksi olla ylimielinen.

Mies nousi ratsunsa selkään. Poika nyökkäsi miehelle vakavana. Ritari näytti entistä vaikuttavammalta ratsailla.
"Kyllä, sir."
Hän tiesi, että Eirbaldr oli kiireinen mies, ei hänellä luultavasti todellisuudessa olisi niin paljoa aikaa tuhlattavana hienohelmojen kakaraan kuin mies antoi ymmärtää. Tai kenties ritari olikin suuresta koostaan huolimatta lapsirakas mies, pohjoisen asukeista ei koskaan tuntunut tietävän.

Hyvästeltyään pitkän ja uljaan Eirbaldrin poika lähti omille teilleen. Häntä ei kaivattu vielä pariin tuntiin ja hän halusi käyttää aikansa johonkin hyödylliseen. Harmi, ettei miehellä ollut tuntunut olevan hänelle tämän enempää aikaa.
Tapaaminen oli kuitenkin loihtinut pienen hymyn yleensä niin vakaville pisamaisille kasvoille.

((Kiitos pelistä ^^))