Sivu 1/3

Aamu usvassa

ViestiLähetetty: 25 Elo 2010, 23:07
Kirjoittaja Vivi
Auringon noustessa kaukaiseen horisonttiin, kopahtelivat hevosen käyntiaskeleet tasaisesti vanhoihin mukulakiviin. Hämärän vielä hallitseassa maisemaa, ahersivat torimyyjät kojujensa luona ahkerasti. Monet sanoisivat syysilman olevan kylmä, lähes jäätävä, mutta ratsastajasta ilma oli lähinnä rapsakka. Niin rapsakka, että hänen hengityksensä huurusi. Mies oli vain yksinkertaisesti tottunut niin paljon kylmempään säähän kotikaupungissansa. Hän ei jaksanut kiinnittää huomiotansa ahertaviin kyläläisiin, eihän heissä mitään kiinnostavaa olisi. Helúrdin kuunteli tarkasti kylän ääniä ja välillä käänteli päätänsäkin äänien suuntaan. Eirsbaldr oli jo kauan sitten antanut pitkät ohjat hevosellensa. Hän oli aivan liian väsynyt koko matkaan. Yö matkattu tauoitta, jotta pääsisi aivan vieraaseen paikkaan lähes ajoissa.

Jos mies olisi edes hetkeksi kiinnittänyt kunnolla huomiotansa ympäristöönsä, olisi hän voinut huomata väen keskittyvän yllättävän paljon vieraaseen. Herättihän hän mielenkiintoa ja uteliaisuutta. Suuri ja ylväs ratsu ja hyvin puettu, turhankin ylväs ratsastaja, vaikka ratsastaja vihasikin suojiansa ja vaatteitansa. Kypärän ja huotran lisäksi yhä lisääntyvässä auringonvalossa kiilsivät myös rintapanssari ja etureisipanssarit, jotka olivat kuvioitu miekan ja kypärän tyylisesti. Pitkän ja paksun tummanruskean samettiviitan takana, kaikkien silmiltä piilossa, komeili vielä muihin varusteisiin sopiva selkäpanssari. Viitan helmaan ja miehustaan oli ommeltu silkkinauhasta suvun vaakuna, aivan kuten hänen tunikaansakin, jota ei kukaan näkisi. Joku saattoikin tunnistaa hevosvaakunan Adalsteinin sukuvaakunaksi. Panssarit kaikkine patjoineen saivat hänet näyttämään niin paljon rotevammalta ja tuntemaan olonsa niin kömpelöksi, että Eirsbaldrin teki mieli vain repiä kaikki hänestä turhat osat irti. Olisihan hänen mukaan voitu edes antaa aseenkantaja, mutta ei.

Eirsbaldr ei voinut käsittää, miksi hänen kuninkaansa oikeasti lähetti hänet toisen kuninkaan luokse. Satulalaukussa olevasta kirjeestä selitys kyllä löytyisi, muttei hänellä ollut lupaa lukea sitä. Miehellä oli vain paha kutina, kyllä hän kuninkaansa tunsi niin hyvin. Mieshän voisi vain suosiolla jättää menemättä.. Kaikkihan tiesivät hänen eksyvän jokaisen mutkan jälkeen. Tuskin siis yllättäisi, jos hän vain kääntyisi takaisin pohjoiseen ja suuntaisi kotiin.

Joka tapauksessa Eirsbaldr oli päättänyt suuntaavansa ensimmäiseksi lähimpään siedettävän näköiseen majataloon. Hän oli jo valmiiksi myöhässä erinäisistä syistä, jotka eivät tällä kertaa olleet vain laiskuutta ja mukavuuden halua. Hän selittäisi ne kuninkaalle, jos näkisi tarvetta siihenkään. Mies alkoi kiinnittämään ympäristöönsä enemmän huomiota. Hän yritti nähdä mukavan näköistä majataloa, mutta kypärä vaikeutti hänen elämäänsä suhteettoman paljon. Eirsbaldr ei halunnut vilkuilla ympärilleen kuin mikäkin tolvana aasi, mutta kypärä ympäröi hänen silmänsä. Hän vain liikutteli vähän päätänsä eri suuntiin, toivoen löytävänsä mukavan paikan nauttia olut, tai vähän useampikin. Vaikka hän ei pahemmin kunnioittanut kuningasta, hän vain nauttisi majatalossa muutaman oluen, ei jäisi nukkumaan sinne. Kuninkaalla olisi varmasti paremmat oltavat kuin jossain avuttomassa majatalossa. Hänen täytyisi vain ensiksi löytää sen kirottu majatalo ihmisvilinän seasta uppovieraassa paikassa. Mikäli hän edes löytäisi koko paikkaa, ei sekään olisi kovin uutta..

//Ehkä vähän outo.. koittakaa edes joku/jotkut saada jtn vastattua ;D//

ViestiLähetetty: 26 Elo 2010, 11:30
Kirjoittaja Ros
Oli vielä varhainen aamu kun Nikifor lähti liikkeelle. Hänen päiväohjelmaansa kuului muutama miekkailuharjoitus mutta ne olisivat edessä vasta puolilta päivin joten kerrankin hän voisi viettää hieman aikaa itsekseen.
Oli viileää joten poika kiskoi viitan siistien vaatteidensa päälle. Hän oli pukeutunut tavalla, jolla aatelisen saattoikin ajatella pukeutuvan - siistiin, tummaan, korkeakauluksiseen paitaan joka oli tehty hänelle mittatilaustyönä ja vaaleisiin housuihin. Vaatteet kuitenkin katosivat tehokkaasti viitan alle mistä nuorukainen oli tavallaan vain tyytyväinen. Hän ei halunnut erottua joukosta liian hyvin vaikka itseään suuressa arvossa pitikin.

Vakavakasvoinen lapsi osti itselleen aamiaista, leipä katosi pikaisesti minkä jalkeen hän ryhtyi nakertamaan ostamaansa omenaa. Jokin tuntui olevan oudosti, sillä ihmiset vaikuttivat levottomilta. Oliko jotain sattunut? Niki nappasi keskustelun pätkän sieltä, toisen täältä.

Nikifor kävi helposti uteliaasti. Omenaa pureksien hän kiepahti kulman ympäri katsomaan, mitä nuo ihmiset hälisivät - oliko kaupunkiin kenties erehtynyt joku arvohenkilö vai oliko kyse ennemmin jostain yksinkertaisesta huvituksesta.
Poika ei yllättynyt nähdessään komean ritarin kaikkien tuijotettavana, nykytilanteeseen nähden se ei ollut lainkaan yllättävää. Omena viskattiin huolettomasti olan yli kun poika asteli lähemmäs. Aseenkantajana hänen tehtäviinsä kuului tunnistaa sukujen vaakunat. Tämä mies ei selvästikään ollut täkäläisiä. Taisi olla pohjoisesta.. pisamakasvoinen poika kävi mielessään läpi mahdollisia vaihtoehtoja siitä, mihin sukuun tämä mies mahtoi kuulua.

Vaaleahiuksinen mies näytti eksyneeltä mutta pituus ja haarniska oli omiaan ajamaan mahdolliset avuntarjoajat pois. Poika asteli lähemmäs pitkään miestä ja kohotti katseensa kultakutrin kasvoihin. Jos hän viettäisi tuon pituisen miehen kanssa turhan paljon aikaa, niskat menisivät. Mieshän oli lähes puoli metriä Nikiforia pidempi!
"Te näytätte eksyneeltä, sir", poika totesi ja kumarsi hienoisesti. "Voinko auttaa jotenkin?"
Tummaripsiset silmät tarkastelivat ennemmin kiinnostuneina ja uteliaina kuin nöyrinä tuota pitkää miestä. Nöyryys ei ollut koskaan kuulunut nuoren herra Morganin hyveisiin mutta harvoin sitä huomattiin.

ViestiLähetetty: 26 Elo 2010, 16:09
Kirjoittaja Vivi
Eirsbaldr oli lähes kokonaan keskittynyt kiroamaan haarniskansa osia. Hän ei voinut edes kuvitella patjojen tuntuvan näin kamalilta ja tunkkaisilta pidemmässä käytössä. Totta kai hän sen oli aikaisemmin jo tiennyt, mutta muisti oli suojellut häntä tältäkin karulta tosiasialta. Mies oli niin tyytyväinen siihen, että oli väkisin tunkenut käsi- ja säärisuojansa satulalaukkuihin. Thursleifr-kuningas ei pitänyt ideasta, muttei Eirsbaldr olisi noussut hevosen selkään niiden kanssa. Hän pystyisi siihen, hyvin vaikeasti tosin, muttei halunnut. Kylmä rauta sai patjat tuntumaan jäätäviltä räteiltä, jotka väkisin puristettiin tiukasti lihaksia vasten.

Nuoren pojan ääni havahdutti miehen takaisin tähän maailmaan. Välittömästi hän pysäytti hevosensa ja laski katsettansa paljon, lähes tuskaisen paljon. Hänen silmänsä kohtasivat hintelän pikkupojan hienoissa vaatteissa. Mies silmäili muutaman sekunnin poikaa lähinnä omana ylpeänä itsenään. Tietäisikö tuo muka jotain? Hänenhän miekkansakin oli pidempi kuin tuo poika. Eirsbaldrin kypäräkin olisi leveämpi kuin tuon hartiat. Ainakin miehen pään sisällä. Samassa hän tajusi, ettei pojankloppi ollut edes tunnistanut vaakunaa. Ehkä sitä voisi odottaa enemmän pojan isältä kuin itse pojalta.

"Sattuisitko tietämään, jos lähistöllä olisi joku siedettävä majatalo?" hän kysyi sitten varsin normaalisti, noudattamatta turhia kohteliaisuussääntöjä.
Ei hän varsinaisesti eksyksissä ollut, muttei ainakaan kuninkaan luokse vaivautunut vielä menemään. Ikäväksensä hän tarvitsi tuon pienen piipittäjän apua, vaikka toinen oli ollut käytöstunneilla lähes yhtä kiitettävän huonosti mukana kuin Eirsbaldr itse. Hänhän oli ollut kuninkaan oikea käsi jo ennen kuin edes näki eteensä, mihin hän olisi tarvinnut käytöstapoja.. Tästä johtuen hän ei viitsinyt olla niin töykeä kuin normaalisti. Ties vaikka tuolla olisi yhtä outo asema. Eirsbaldr kun vain eli siinä käsityksessä, että aateliset olisivat turhankin niuhoja kaikkine pakkomielteisinä kohteliaisuusetiketteineen täällä kaukana.

ViestiLähetetty: 26 Elo 2010, 17:50
Kirjoittaja Ros
Niki vastasi värähtämättä miehen mittailevaan katseeseen. Hän tiesi, mitä ritarin päässä liikkui ja olisi mieluusti huomauttanut asiasta pisteliään sävyyn. Noin isokokoiselle miehelle ei kuitenkaan lähdetty noin vain ryppyilemään, hän ei tiennyt oliko tuo mies niin ritarilllinen kuin ulkomuodosta saattoi päätellä.

Pisamaisille kasvoille ilmestyi hienoisesti ivallinen hymy pojan kuullessa miehen sanat. Kuningas oli varmasti kutsunut tuon ritarin luokseen ja mitä hän kysyi, majataloa.
"Mihin tarkoitukseen?" poika kysyi mutta käänsi silti miehelle selkänsä, osoittaen selvästi eleellään miestä seuraamaan häntä. "Kuningas on kutsunut sinut luokseen, eikö sinulla siis pitäisi olla ennemmin kiire linnaan kuin majataloon?"
Nikifor kääntyi Brogan majatalolle. Kovin hyvin poikakaan ei kylää tuntenut mutta niissä määrin, että osasi suunnistaa eksymättä sinne, minne halusikin mennä. Isä oli aina pitänyt Brogan majataloa hieman rahvaanomaisena mutta herra Morgan ei ollut täällä sättimässä poikaansa siitä, että hän vei ritarin kaltaisen arvohenkilön sinne. Lisäksi isäkin olisi saattanut säikähtää ritarin huomiota herättävää kokoa ja täydessä komeudessaan olevaa haarniskaansa.

Lapsi käänsi katsensa ritariin.
"Olet pohjoisesta. Oletko tullut koko matkan yksin?" Niki kysyi ja tarjoutui auttamaan pitkän miehen ratsunsa selästä kuin mikäkin kiltti aseenkantaja. Jos ritari menisi kaatumaan hänen päälleen, se olisi varmasti hentorakenteisen pojan loppu, mutta tuolla haarniskalla mies saattaisi tarvita apua ratsunsa selästä laskeutuessaan.

ViestiLähetetty: 26 Elo 2010, 19:51
Kirjoittaja Vivi
Kiirekö? Kuninkaan luokseko? Mies tuhahti pienesti lähinnä huvittuneisuuttaan. Tuskin kuningas oikeasti olettaisi hänen saapuvan ajoissa. Eirsbaldrin Oúdrur-isä oli kieltäytynyt kutsusta eikä edes Oúdrur ollut kertaakaan saapunut ajoissa. Isä oli kieltäytynyt lähinnä ikänsä vuoksi, joten esikoisella ei ollut varaa sanoa asiaan juuta eikä jaata Todennäköisesti myös jokin muu painoi vaa'alla sen verran, ettei Oúdrur suostunut lähtemään.
Se, että jopa tuo säntti tiesi asiasta enemmän tai vähemmän oli sivuseikka. Hoveissa nyt aina tuntui kaikki vuotavan eteenpäin. Milloin totuus vuosi, milloin tarinoita väänneltiin ja käänneltiin tylsyydestä.

"Voisin nauttia kolpakon ennen kuninkaan luokse saapumista", sanoi sitten jo vähän matalemmin pojan jo vipeltäessä eteenpäin. Lähes äänetön maiskautus ja Helúrd lähti kävelemään pojan vieressä. Nyt ei ehkä kannattaisi mainita epäileviä sanoja kuninkaan pyötien tarjonnasta.

"Kaukaa pohjoisesta, Thursleifrin mailta, tänne olen matkannut yksin Helúrdin kanssa. Turhauttava matka on ollutkin", sanoi rauhallisesti. "Lienee parempi, jos et auta. Kuninkaasi tuskin haluaa yhtäkään murheuutista näinä aikoina lisää", sanoi taas matalasti vilkaisten poikaa nopeasti ja tuimasti.
Eirsbaldr oli ollut niin fiksu, että oli vaatimalla vaatinut yläkehon haarniskojen väliin nahkakaistaleet. Antoivat mukavasti tilaa liikkua eikä olisi täysin toisen armoilla. Sama etureisien haarniskojen kanssa, jotka kyllä loppuivat selkeästi ennen polvea. Erittäin kömpelöltä tuntuen, mutta paljon sulavemmalta näyttäen, hän tömähti alas hevosensa selästä. Hän ei tiennyt sanoja kuvailemaan vihaansa näitä turhia rautaisia mötiköitä kohtaan.. Ihan turhia asioita piti opetalla, kuten miten pääsisi satulasta itse alas edes jotenkin ja miten pääsisi takaisin.. Ja Thursleifr ihmetteli, miksei Eirsbaldr suostunut pukemaan edes puolikasta haarniskaa päällensä..

Mies silitti hörähtelevän hevosen kaulaa kiitokseksi ja katsoi sänttiä silmiin, laskien päätänsä vain hitusen. Olisiko tuo aikeissa jopa esittäytyä joskus?

ViestiLähetetty: 27 Elo 2010, 08:15
Kirjoittaja Ros
Nikifor astui kauemmas miehen huomautettua, että olisi parempi, ettei hän auttaisi. Hienoisesti huvittunut hymy käväisi vakavan pojan huulilla. Oli tosiaan parempi, ettei hän menisi jättämään itseään miehen valtavan massan alle, se luultavasti olisi kuolemaksi hänelle. Prinssin aseenkantaja ei ollut koskaan ollut siitä voimakasrakenteisemmasta päästä.
"Täällä kuninkaalle ei ilmoiteta jokaisen vähäpätöisen pikkupojan kuolemasta", poika totesi kuivasti vaikka hänen kuolemastaan olisi todellisuudessa ilmoitettu. Hän ei ehkä tuntenut kuningasta henkilökohtaisesti mutta mies sentään tiesi hänen olemassaolostaan.
Suurien silmien katse kävi hetkeksi ihailevaksi miehen laskeutuessa ratsunsa selästä. Hän ei ollut ketterä, kuten kukaan ei voinut olla tuollaisessa haarniskassa, mutta hän ei ollut myöskään suorastaan kömpelö.
Prinssi Henry ei koskaan pystyisi tuollaiseen. Tämä mies oli oikea ritari, voimakasrakenteinen kuten heidän kuninkaansakin. Ihailtava mies ainakin pituutensa ansiosta. Muista ominaisuuksista poika ei olisi mennyt vannomaan.

Poika vastasi katseeseen silmissään hetken aikaa hienoisesti kysyvä ilme. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun mies vaivautui katsomaan häntä silmiin tosin se saattoi johtua siitäkin, että poika oli ehdointahdoin kääntänyt hänelle selkänsä tietä näyttääkseen.
"Nikifor Morgan", poika totesi. Mies luultavasti odotti myös jonkinlaista selvitystä arvosta. "Prinssi Henryn aseenkantaja. Voit jättää hevosesi henkilökunnan huolehdittavaksi."
Poika kääntyi etsimään katseellaan jotakuta, jonka kontoille tyrkätä ratsun.
"Hei, sinä siellä! Juuri sinä, poika! Huolehdi herran ratsusta."
Niki loi pikaisen ilmeen pitkään ritariin.
"Hän ei viivy pitkään." Oluestahan mies oli puhunut, ei yöpymisestä joten tämä vierailu tuskin tulisi kestämään kovinkaan kauaa.

Lapsi nyökkäsi pitkälle miehelle ja jollei hän vaatinut huolehtia ratsustaan itse lapsi lähti harppomaan sisälle

ViestiLähetetty: 27 Elo 2010, 19:00
Kirjoittaja Vivi
Tuo säälittävä sänttikö vähäpätöinen? Epäilys kävi miehen silmissä vain kadotakseen saman tien. Aateliselta tuo vaikutti, varsin korkea-arvoiselta vielä. Eirsbaldr ei jaksanut vaivata väsynyttä mieltänsä moisella turhuudelta. Ehkei kuningasta voisi vähempää kiinnostaa kuin oma itsensä.
Ritariksi kutsuttu, lähinnä barbaari, ohitti pojan ihailevan katseen. Hänhän sai jo ihailua kokonsa takia, vaikkei olisi voinut sietää koko asiaa. Ei varsinaisesti ollut mukavaa tulla ihailluksi, koska kuka tahansa normaalilla itsesuojeluvaistolla varustettu pelkäisi häntä.

Hän piti värähtämättömän katseensa toisen silmissä tämän esittäytyessä, vaikkakin ilme muuttui aavistuksen kummastelevaksi. Morganin nimi oli tuttu jopa hänelle. Ei vain kaukaisina tarinoina sivistyksestä. Hän oli tavannut kauan sitten isänsä kanssa Morganin suvun erään vanhan miehen. Vanhuksen nimi oli pyyhkitynyt miehen mielestä jo kauan sitten. Lähinnä lapsena häntä ei olisi kyseinen tapaaminen voinut vähempää kiinnostaa. Kummastus ei kuitenkaan väistynyt toisen sanoessaan arvonsa. Eihän tuo jaksaisi edes kantaa Eirsbaldrin miekkaa muutamaa metriä, ei tuo voisi olla tosissaan.
"Eirsbaldr Oúdrurin poika Adalstein", mies sanoi omana ylpeänä itsenään. Hän pitäisi kiinni vanhasta tavasta mainita isän nimi. Samalla hän luotti, että kirppu osaisi itse täyttää loput.

"Ole varovainen", hän sanoi lempeästi ojentaessaan ratsunsa ohjat vastahakoisesti.
Helúrd voisi olla varsin tammamainen.. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun uljas musta keksiä, ettei voi olla muiden vieraiden hevosten luona tappelematta tai että vieraiden ainoa tarkoitus olisi vain tehdä hänestä maukas päivällinen. Pakkohan tuon työläisen oli hevosia osattava käsitellä, joten taakka oli poissa miehen harteilta. Sotaratsua tuosta tuskin koskaan saisi. Jos mieheltä kysyttäisiin, Helúrdin ei koskaan tarvitsisikaan nähdä edes sotatannerta tyhjänä.

Hän oli ottanut kirjeen satulalaukusta ja tuskin niissä muuta hyödyllistä olisikaan. Astuessaan sisälle majataloon, hän otti kypärän päästänsä ja vilkaisi nopeasti ympärillensä. Tämähän oli kaukana mukavasta paikasta. Toisaalta, milloin viimeksi hän olisi edes nähnyt pöydän.. Siitä oli jo varmasti jo yli viikko. Eirsbaldr pyöräytti silmiensä ja huokaisi, tämä saisi kelvata. Hän tilasi kolpakon kohteliaasti ja vaihtoi hymyillen muutaman sanan pitäjän kanssa. Nähtävästi tuo tunnisti hänet. Sitten hän vain käveli lähimpään vapaaseen kulmapöytään ja lösähti istumaan. Säntti varmasti olisi kohta taas jossain lähistöllä. Jos poika ei vaivautuisi ilmestymään, kyllä hän ilman tätäkin pärjäisi. Eirsbaldrta kiinnosti enemmän nauttia ensimmäinen kulaus tuopistansa kuin ympäröivä maailma.

ViestiLähetetty: 29 Elo 2010, 19:02
Kirjoittaja Ros
Nikifor huomasi kummastuksekseen tämän pohjoisen barbaarin tunnistavan Morganien nimen. He olivat sukua kuninkaalle, korkeinta aatelistoa mutta että heidät tunnettiin pohjoisessakin. Ei mikään ihme, että isä oli niin idioottimaisen pollea.
Poika ei myöskään voinut olla panematta merkille, ettei yllättyneisyys kadonnut hänen lausuessaan arvonsa - jokainen pikkupoika ei päässytkään prinssin aseenkantajaksi! Ilmeisesti miehen mielestä Nikifor kuului niihin pikkupoikiin, joille tuo kunnia ei kuulunut.
Ritari oli kuitenkin hiljaa joten vaikka poikaa kiukutti änen aliarvioimisensa, hän oli hiljaa.
Seuraavassa hetkessä kiukku oli poissaan.
"Adalstein? Niin arvelinkin", poika totesi ja nyökkäsi mietteliäästi. Pitkä mies oli juuri se, joksi hän oli uskaltautunut häntä olettamaan vaikka ei ollut ollut varma. Muutama pohjoisen vaakuna oli saman näköinen keskenään.

Lapsi lähti astelemaan eteenpäin, jäämättä odottamaan pohjoisen barbaaria sillä oletti miehen ottavan hänet kiinni muutamalla harppauksella.
Niki luotti siihen, että palvelusväki osasi pitää miehen ratsusta huolen, sitähän varten he olivat täällä. Pojan mielikuva maailmasta ja sosiaalisista arvoasteikoista olivat juuri sellaiset, kuin aateliskakaralta saattaisi olettaakin.

Niki ei tiennyt, missä vaiheessa onnistui kadottamaan ritarin tai miten tuo kerkesi harppomaan hänen edelleen mutta seuraavassa hetkessä lapsi huomasi Eirsbaldrin istuvan pöydän ääressä tuopistaan olutta siemaillen. Mies oli riisunut kypäränsä ja vapauttanut kultaiset kutrinsa. Nikifor sipaisi pikaisesti omaa, mustaa hiuskuontaloaan huulillaan sarkastinen hymy ennen kuin istui miehen pöydän ääreen.
Poika heilautti kättään hajamielisesti, hän voisi juoda seuraksi lasillisen vettä, alkoholipitoista hänelle tuskin tarjoiltaisiin mielellään eikä hän tuntenut juuri nyt halua mihinkään sellaiseen.
"Hyvää, eikös?" poika totesi. "Kuulemma kaupungin parhaat oluet."
Siitä hän ei voinut itse mennä sanomaan mitään, harva paikka tarjoili kolmetoista vuotiaalle.

Lapsi joi omasta lasistaan.
"Morganien nimi taitaa olla tuttu", nuorukainen totesi. "Yllättävää."
Tummaripsiset silmät tarkastelivat miestä uteliaina vaikka huulet olivat puristuneet tavalliseen tapaan vakavaksi viivaksi.

ViestiLähetetty: 29 Elo 2010, 23:17
Kirjoittaja Vivi
Mies katseli vieresestä ikkunastaan ulos. Helúrd oli tammamaisella tuulella taas. Nousi pystyyn hirnuen kimeästi. Onneksi tamma rauhoittui ja se saatiin varsin steppaavasti talutettua heinä- ja vesikaukalon luokse. Eirsbaldr huokaisi syvään pyöräyttäen silmiänsä ja mumisten synkän kuulloisesti. Pitikin juuri tuon hevosen olla mukana silloin kerran yövahdissa..
Pojan sanat palauttivat hänet tähän hetkeen.
"Ei Pohjolan oluen veroista, mutta kyllä tätä juo", vastasi sitten siemaisten kolpakkoansa. Mies oli varsin nirso oluen suhteen. Huonoa olutta hän ei joisi ja sen hän sanoisi myös ääneen. "Tummana tämä olisi vain parempaa", jatkoi huikkansa jälkeen.

Hän hämmästyi sintin juodessa vain vettä. Eirsbaldr oli kaiketi koko ikänsä juonut simaa tai olutta lähes tulkoon kaikkialla. Vettä vain erittäin nuorena ja niinä harvoina kertoina, kun sitä oli muuten vain tarjolla. ´Jokainen juo, mitä juo´, ajatteli kohauttaen hartioitaan pienesti. Samahan se hänelle oli, mitä toinen joisi ja mitä ei.

Kimeän korkea hirnahdus vie uudelleen miehen huomion kokonaan pois seurastansa. Miehen katse kääntyi välittömästi tammaansa. Hän tunnistaisi Helúrdin jokaisen äänen vaikka kuolleena. Tamma pukitti komeata rautiasta kohti, joka onneksi oli tarpeeksi kaukana. Uljas musta kuopaisi ylidramaattisesti maata vasemmalla etusellaan ja kaula taipuneena tämän jälkeen. Mies huokaisi uudelleen syvään, tällä kertaa vielä syvemmälle ja pidempään. Miksei tuo voinut vain keskittyä syömiseen, kun suukin oli jo täynnä vihreätä heinää.. Ei toisen hevosen jokaiseen mulkaisuun tarvitsisi vastata vihaisesti.

Mies siirsi katseensa takaisin poikaan, pudistellen päätänsä ratsunsa takia. Hän siirsi kypäränsä vierestänsä pöydälle, lähemmäksi poikaa kuin itseänsä. Tuossa olisi enemmän pällisteltävää kuin hänessä. Eirsbaldr oli vain tavallinen soturi, jonka hänen kuninkaansa mukaan jumalat olivat valinneet. Senhän takia hänellä oli niin idioottimainen nimikin. Armon prinssi. Kuka oikeasti nimeäisi lapsensa niin.. Thúrsleifr väittää vieläkin sen oleman jumalten antama jo kauan ennen Eirsbaldrin syntymää. Omasta mielestään hän oli vain tavallisempi ihminen kuin mainekkaampi Oúdrur-isänsä.

"Ei siinä pitäisi olla mitään kovin yllättävää, jos muistaa tapaamiensa henkilöiden sukunimet. Joskus ehkä sinun ikäisenä kävin tapaamassa mahdollisesti isoisääsi Oúdrurin kanssa", vastasi sitten jo rennosti ottaen pienen huikan oluestansa.
Hän kaipasi enemmän tekemistä kuin tylsää istumista. Olisipahan syy jättää tapaamatta kuningas

ViestiLähetetty: 30 Elo 2010, 18:29
Kirjoittaja Ros
Nikifor kohautti olkiaan toisen todetessa, ettei olut ollut pohjolan oluen veroista mutta juotavaa. Pohjoisen mies taisi olla nirso juomiensa suhteen.
Koti-ikävä taisi vaivata isoa miestä. Niki ei kuitenkaan sanonut sitä ääneen, se oli monelle vanhallekin miehelle arka aihe, ei sellainen mistä he halusivat kymmenisen vuotta nuoremman pojan kuittailevan noin vain.
"Ehkä saan joskus tilaisuuden kokeilla sitä", poika totesi.

Poika vilkaisi pikaisesti samaan suuntaan kuin mies mutta ei jaksanut kiinnostua hevosesta sen enempää. Hän tiesi hevosista mutta ne eivät suorastaan kiinnostaneet häntä. Hänen velvollisuuksiinsa kuului tietää, samalla tavalla kuin velvollisuus oli tunnistaa vaakunoita tai osata käyttäytyä juhlissa.
Se ei tarkoittanut, että hän olisi kiinnostunut.

Ritari laski kypäränsä pöydälle ja sai lapsen kääntämään katseensa pikaisesti siihen. Pohjoisen kypärät olivat hieman erilaisia kuin heillä päin joten ei ollut mikään ihme, että poika nappasi sen käsiinsä. Hän pyöritteli sitä kiinnostuneena mutta katse hiipi välillä soturiin, jonka katse pysyi hänessä. Nikifor ei tuntenut barbaarin suvun tapoja eikä tiennyt siitä, mitä mies oli joutunut kestämään. Hän olisi ollut tarpeeksi fiksu olemaan kadehtimatta valitun soturin asemaa. Hän joutui itse kestämään vain sukunsa paineita, miltä siis tuollaiset paineet olisivat tuntuneet?

Poika nojautui kiinnostuneena eteenpäin. Hän kävi mielessään läpi sukulaisiaan - isoisän ikäisiä miehiä. Kuka heistä oli käynyt pohjoisessa? Isoisä se ei ainakaan ollut.
"Isosetäni", poika totesi hetken harkittuaan. "En ole tavannut varhaisen lapsuuteni jälkeen, meni kuolemaan kaukana kodista."
Lapsi kohautti olkiaan.
"Olet onnellinen, ettei se ollut isoisäni, siinä on yksi nilkki mieheksi", poika totesi. Suupiehet kohosivat halveksivaan hymyyn.

ViestiLähetetty: 30 Elo 2010, 21:22
Kirjoittaja Vivi
"Onneksi vain harva uskaltaa matkata Pohjolan perille. Ei siellä lumen ja jään keskellä moni viihdy", mies vastasi itsetietoisesti.
Eirsbaldr oli liiankin tyytyväinen siihen, ettei Thúrsleifrin maille asti jaksanut kovinkaan moni matkata. Pohjolan väki saisi kahnata keskenänsä mielin määrin ja pysyä sopivan eristyksistä muista maista. Kahnaukset ja muut taistelut olivat jo tarpeeksi ikäviä itsessään, ei siihen kaipaisi arvostelevia kaukaisia naapureita.

Mies hymähti pienesti pojan alkaessa vääntelemään ja kääntelemään kypärää. Ehkä tuosta aseenkantaja joskus saataisiin.
"Hluídr on jumalten takoma, joten kääntele ja vääntele rauhassa. Ei sitä taida mikään tässä maailmassa saada hajotettua. Ei edes ne muutamat lohikäärmeet, jotka olen kohdannut. Puhumattakaan muista olennoista, mitä kypärä kohdannnut vuosisatojen kuluessa", sanoi lähinnä naurahtaen, ei yhtään leuhkien.
Eirsbaldrin puolesta poika voisi tehdä, mitä huvittaa kypärälle. Jos sitä ei olleet jättiläiset, lohikäärmeet, velhot, örkit, kääpiöt tai toiset barbaarit saaneet myyttien mukaan hajotettua, ei saisi tuo poikakaan. Kypärän heikko kohta katosi Hleýprvidrin mukana, joka sai kypärän ja miekan jumalilta. Soturin tietoisuuteen oli päätynyt vain se, mitä tapahtuisi kypärän hajotessa. Kypärä hajoaisi paloiksi surmaten kantajansa ja kiroten tämän suvun. Eirsbaldrin esi-isä teki siis varsin hyvän karhunpalveluksen viedessään tiedon mukanansa hautaan.

Mies antoi tämän jälkeen katseensa kiertää vakavoituneena pitkin majataloa. Nopea vilkaisu kuitenkin pysähtyi häntä tuimasti katsovaan tummiin pukeutuneeseen mieheen vasemmalla. Toisen katse ei hievahtunutkaan. Eirsbaldr vastasi vihaisen tuimaalla katseella, mutta pojan sanat keskeyttivät hänet.

"Täällä asti vaikuttavat ihmiset tai muutkaan vaikuttavat aika huonosti Pohjolassa. Meillä on omat nilkkimme, tuskin isoisäsi olisi ollut mitenkään erityinen", sanoi matalemmin, koska kuuli synkkiä askelia äskeisestä pyödästä.

ViestiLähetetty: 31 Elo 2010, 19:46
Kirjoittaja Ros
Lapsi naurahti miehen sanoille. Vakavakasvoinen nuori nyökkäsi.
"En ihmettele yhtään, miksi", hän totesi. Hän ei mennyt lupailemaan, että tulisi vielä joskus käymään siellä sillä hän ei välttämättä voisi pitää lupaustaan.

Poika pyöritteli kypärää sormissaan kasvoillaan mietteliäs, niin asiantunteva ilme kuin hänen ikäisellään nuorukaisella saattoi olla. Vakavilla kasvoilla kävi pieni hymy hänen kuullessaan kypärän olevan ritarin mielestä särkymätön.
Ei hän olettanutkaan saavansa siihen kolhauksen kolhausta vaikka kuinka yrittäisi. Ei ainakaan paljain käsin.
"Toisilla kiertää rahaa suvussa, pohjoisessa ihmeellisiä kypäriä", poika totesi ihastellen. "Puhut sitten totta tai et, tämä on ainakin erinomaista työtä."
Jumalten takoma eli ei, Hluídr oli ihmeellinen. Hänen pitäisi ottaa siitä hieman paremmin selvää, kunhan muilta kiireiltään kerkeäisi. Poika pani kypärän nimen muistiinsa.

Jokin sai ritarin vakavoitumaan. Poika loi nopean vilkaisun olkansa yli ja paikallisti tummiin pukeutuneen miehen. Tuon kasvot eivät sanoneet pienikokoiselle nuorukaiselle mitään joten Nikifor vain mutristi huuliaan kummastelevasti ja keskittyi jälleen keskusteluun, jonka hän oli mennyt aloittamaan.

Poika hymyili kuivasti.
"Tuskin sinne kuitenkaan muiden kusipäitä tarvitaan", lapsi totesi julmaan sävyyn. Hän tutkiskeli katseellaan miehen kasvoja eikä kääntynyt katsomaan askeleiden suuntaan.
"Joku tuttunne?"
Niki osasi arvata, että Eirsbaldrin kummallinen vilkuilu oli jotenkin liittynyt näihin askeliin. Villimiehen asiat eivät kuuluneet hänelle, toivottavasti mies ei myöskään sotkisi poikaa omiin asioihinsa. Nikiforilla oli ihan tarpeeksi ongelmia muutenkin.
Ja hän oli liian utelias omaksi hyväkseen. Joutuisi vielä vaikeuksiin.

ViestiLähetetty: 31 Elo 2010, 21:04
Kirjoittaja Vivi
Mies hymähti ystävällisesti pojan sanoille. Tuo ei ehkä haluaisi tietää, mitä kaikkea muuta suvussa kulki. Blessumr ja Hluídr olivat vain ne näkyvimmät ja tunnetuimmat perintökalleudet. Ne olivat herättäneet uteliaisuutta niin kääpiöiden kuin haltioidenkin piireissä ihmisten lisäksi. Milloin pilkan kohteina, milloin ihailun ja arvostuksen. Thúrsleifrin mailla jumallisuutta ei kannattaisi kyseenalaistaa kovin suureen ääneen.
"Niin erinomaista, ettei esi-isäni Hleýpvidrin, joka tuon sai, jälkeen kukaan ole kuollut tuo kypärä päässään", vastasi rennosti siemaisten oluttansa.
Miehen sukupuussa muutama soturi oli kuollut, kun kypärä oli mukana, muttei päässä. Mene ja tiedä, oliko tarinat muokkautuneet tuollaisiksi vai suojasiko kypärä oikeasti kantajaansa. Uuden veroinenhan tuo oli, vaikka jo pelkästään Eirsbaldr oli kolhinut sitä kovemman kautta.

"Pohjolassa tiedetään, miten nilkeistä päästään eroon," vastasi matalasti sintille.
Hän ihmettelisi suuresti, jos tuolle ei olisi kerrottu pohjoisen karuimmista tavoista hyvin kärjistetysti.

"Mahdollisesti", pohjolan kasvatti mumisi epäselvästi pojalle, katsoessaan tuimasti tummaa hahmoa.
Hän mietti minkä kerkesi, yrittäen tunnistaa tämän. Miehen yrittäessä tunnistaa toisen täysin turhaan, Eirsbaldrin olemus muuttui kerta heitolla. Hänen tuimiin silmiinsä syttyi vihainen kipinä. Miehen muu olemus oli ylväs ja kiivas, se vaati kunnioitusta. Eikä vain vaatinut, vaan lähes aina myös sai. Monesti myös mies sai suoranaista pelkoa aikaiseksi. Tällä kertaa hahmo vain lähestyi askel askeleelta.
Eirsbaldr loi nopean pahoittelevan vilkaisun poikaan napatessaan kypäränsä takaisin. Mies heitti kypärän päähänsa ja nousi seisomaan. Tajuamattansa hän kiinnitti leukaremmin. Eirsbaldr tuntui kasvaneensa entisestään pituutta ja rotevuutta. Hahmo pysähtyi, ihme kyllä, metrin päähän hänestä, selkeästi miettien sanojansa.

ViestiLähetetty: 01 Syys 2010, 19:49
Kirjoittaja Ros
Nikifor päästi vaikuttuneen vislauksen toisen sanoille. Tietenkin se saattoi olla pelkkää sattumaa mutta kuulosti siitä huolimatta vaikuttavalta.
"Vaikuttavaa", lapsi totesi kasvot vakavana. "Toivottavasti se toimii sinunkin kohdallasi. Sille saattaa tulla käyttöä."
Sitähän varten mies oli tänne tainnut tulla, ilmoittautumaan sotajoukkoihin, tarjoamaan pohjoisen barbaarien tuen heidän kuningaskunnalleen.

Niki naurahti miehen sanoille. Se ei ollut iloista naurua kuten olisi voinut olettaa kuulevansa lapsen huulilta. Tunteetonta, etäistä naurua jota pojan huulilta kuuli aina välillä.
"Sittenhän teillä ei pitäisi olla nilkkejä lainkaan", poika totesi vakavana. "Sellaista käytäntöä tarvittaisiin tännekin."
Hän ei pitänyt isoisästään. He eivät tulleet toimeen kuten hänen puheistaan olikin jo saattanut ymmärtää.

Nikifor huomasi, ettei häneen enää juurikaan keskitytty. Mies oli keskittänyt kaiken huomionsa pojan takana seisovaan mieheen. Lapsi ei vieläkään katsonut mieheen uudelleen, ainoastaan joi vettään. Hän ei myöskään hämmentynyt Eirsbaldrin ilmeen muuttumisesta. Hän näytti lähes pelottavalta mutta ei kai tuo ollut mitenkään yllättävää barbaarin tietäen.
Lapsi antoi miehen ottaa kypärän hänen käsistään.
"Oletatko, että sille on tosiaan tällä tarvetta?" poika kysyi ja kääntyi hitaasti katsomaan kaksikkoon. "Ja jos on, niin toivotaan että se juttu on totta."
Niki laski tyhjän lasin pöydälle.

ViestiLähetetty: 02 Syys 2010, 17:50
Kirjoittaja Vivi
Eirsbaldr uskoi pitkään uppiniskaisesti, ettei kypärässä olisi pienintäkään jumalallista asiaa. Miehen käsitys asiasta muuttui kuitenkin hyvin äkkiä ja hän myönsi hiljaa itsekseen, että kypärä ei ollut vain mikä tahansa kypärä. Se ei kuitenkaan estänyt häntä valittamasta, kypärän painosta tai muustakaan.
"Ikäväkseni sille on jo tullut käyttöä pariinkiin otteeseen. Kuten silloin, kun entinen ratsuni astui takakaviolla kypärän päälle, kun tipuin selästä hiisien hyökättyä.. Kypärästä ei kuitenkaan näy merkkiäkään siitä. Kotopuolessa uskomus otetaan niin tosissaan, että Thúrsleifr ei antanut kenenkään ottaa kypärää päästäni tuolloin, ennen kuin palasin tajuihini muutama päivä myöhemmin", vastasi naurahtaen pienesti lopussa.

Naurettavaltahan se kuullosti näin seitsemän vuoden jälkeen. Aikoinaan se oli jo ihme, että 17-kesäinen nuori Eirbaldr edes heräsi uudelleen. Hyvin tuskaisena ja sekavana, mutta hengissä, juuri ja juuri. Mies oli jäänyt roikkumaan jalastansa satulaan ja hevonen oli raahannut tajutonta miestä useamman virstan pitkin maita ja mantuja.

Mies hämmästyi pienesti pojan kolkkoa naurua. Tuohan oli päässyt pidemmälle aatelisen elämässä kuin tämä itse. Hän tyytyi vain nyökkäämään pojalle vastaukseksi. Eirbaldr ei jaksaisi nyt sanoa sanaakaan kotinsa ongelmista. Porttien ulkopuolelta tuli tarpeeksi ongelmia, ei niitä porttien sisäpuolelta kaivattu vielä kaiken päälle. Helpompi vain oli hävittää nilkit, joka toimi hyvänä pelotteena.

Mies vilkaisi poikaa ja pudista päätänsä rennosti, juuri ennen kuin laittoi kypärän päähänsä ja nousi. Välittömästi tämän jälkeen mies oli takaisin äskeisessä tilassaan. Onnekseen Eirsbaldr oli tunnistanut tuon ehkä 175 senttisen tumman, vanhahkon miehen. Ei se helppoa ollut, mutta Svánkvinn tuo oli. Oúdrurin tuttuja. Joka toinen päivä ystävä, joka toinen vihamies. Vanhempi mies viittoi nuorempaasa tulemaan ulos ja lähti itse jo ripein askelin pihalle. Eirsbaldr pyöräytti silmiään turhautuneena. Mitä tuolla nyt oli mielessänsä... Hän vilkaisi kuitenkin nopeasti vielä sinttiä. Olihan tuo mukana pysynyt tähänkin asti, miksei sitten vieläkin. Sitten mies harppoi yllättävän rennosti ulos vanhemman perään. Tuskin tästä mitään kovin hyödyllistä tulisi..