Pisantheuma
Ilmassa tuoksui sade. Ei mikään ihmekään, aamulla oli satanut ja suurin osa kyläläisistä oli pysytellyt kotona sisätiloissa ja ne, joilla ei sitä ollut, pysyttelivät katonharjojen alla odottaen, että aurinko pääsisi pilkahtamaan sadepilvien välistä.
Yksi näistä olennoista oli vaalea haituvainen enkeli tyttö, joka katseli silmät rakosella taivaalle selkä kiinni seinässä neljän muun, häntä itseään nuoremman lapsen kanssa.
Pisa uskoo... että se loppui nyt. Nuori enkeli tyttö sanoi viimein sulkien raskaalta tuntuvat silmänsä ja lapset, joidenka odottavaiset katseet olivat vaihdelleet jo hetken tyhjän taivaan ja pidemmän tytön välillä, kirkastuivat ja pian muuten niin tyhjältä vaikuttava piha raikasi lasten ilakoinnista ja hippa leikistä, vaikka halvat kulahtaneet kengät saattoikin liukastuttaa nuo turvallensa minä hetkenä hyvänsä märän soran ja mukulakivien päällä.
Pisantheuma, näiden ja monen muun kodittomien lasten suojelusenkeli, joka tällä hetkellä näytti illuusionsa ansiosta jokseenkin normaalilta ihmiseltä, ei itse lähtenyt mukaan iloiseen mellakkaan vaan tyytyi nuuhkimaan märän maan hajua ja tunnustelemaan samaa tavaraa varpaidensa välissä.
Leveä, lähes kuolaavainen mielihyvän hymy levisi Pisan kasvoille varpaiden päästessä sukeltamaan kylmään, märkään, mutta ennen kaikkeaan pehmeään maahan. Kengistä hänellä ei ollut tietoakaan eikä hän sellaisia halunnut, ellei aivan pakko ollut. Nyt siis oli hyvä aika ottaa ilo irti paljasjalkaisuudesta, ennen kuin lumi peittäisi maan. Lapset, joista suurin osa oli jo lähtenyt omille teilleen kun isosiskon valvovat silmät olivat muualla, olivat tottuneet pellavapään pilvilinnoiluun keskellä päiviä ja siksi yksi, itsensä nokkelaksi tunteva poika juoksi Pisan luokse kietaisten pienet käsivartensa tuon luisevien jalkojen ympärille, herättäen tuon takaisin todellisuuden.
Pilaat petuniat! Poika hymyili harvahampaista hymyä ja Pisa katsoi ensin alas poikaan hämillään ja sitten jalkoihinsa, todeten ettei poika tosiaan narrannut. Jonkun kukkapenkki oli nyt enemmän tai vähemmän myllätty.
Pisa... taisi pilata jo. Pellavapää korjasi pojan aikamuodon ja naurahti astuen katonharjan alta kostealle soralle oikomaan ensin koipiaan ja katselemaan ympärilleen samalla kun korjasi kieli ulkona olilleen laskeutuvia vaatekappaleensa solmuja joka esti tätä valahtamasta alas. Valitettavasti Pisa ei ollut voimakas saatikka älykkö, joten solmut kestivät vain lyhyen ajan ja poika, joka katseli tuota epätoivoiselta näyttävää operaatiota ennen kuin kaiveli rikkinäistä taskuansa ja ojensi nyrkkinsä kohti Pisaa.
Se on aarteeni... Mutta sinä saat sen! Poika sanoi tomerasti, selkä suorana kuin sotilas ja avasi nyrkkinsä ja Pisa tuijotti nyt pientä puista pyykkipoikaa pojan kourassa.
...Pisa saa!? Ihan omakseen? Enkeli tyttö kyyristyi osoittaen itseään siltä varalta, että toisia samannimisiä henkilöitä olisi vaikka kuuloetäisyydellä. Poika nyökkäsi ponteikkaasti ja Pisa hyväksyi tuon pienen lahjan, sitoen pienen vaatenipun kiinni uudella asustuksellaan ja pyörähti pari kertaa ympäri testaten tuon pitävyyttä.
Todetessa, että vaatekappale pysyi nyt paremmin ylhäällä, enkelityttö kiitti poikaa joka pian hyppelehtikin jo tiehensä vanhempien sisarustensa luokse ja Pisantheuma itse kääntyi suuntaan missä oli aikaisemmin havainnut tutun näyn.
Enkelityttö oli ensin aikeissa huutaa ystävänsä nimeä, mutta perui aikeensa ja sen sijaan lähestyi miestä hiljaa toisesta kuvakulmasta. Uskoessaan ettei häntä ollut huomattu, Pisa tapautti tätä pari kertaa nopeasti olalle, kääntyen sitten nopeasti selin mieheen.
Ei ollut Pisaaaa...! Nuori enkelityttö kielsi peittäen jo valmiiksi kiinni silmänsä käsillään ja leikki, ellei hän näkisi Fredericoa, niin ei tämäkään näkisi häntä, vaikka selin päin jo olikin. Tämä oli tietenkin silkkaa hulluttelua ja Pisa tiesi sen itsekin jotenka tämä siis kääntyi olkansa yli katsomaan enkeli kollegaansa hymyillen miedon leveää hymyään ja naurahti kevyesti Narrasin.
//AKSU HOBONSA KAA TÄNNE \o//