Ketun ojentaessa paperipinkan hänen suuntaansa, Damian kohotti hiukan hämmästyneenä katseensa tähän, mutta hymyili sitten hyväntahtoisesti ottaen paperit ja hiilet vastaan. Hän oli hiukan harmissaan, ettei voinut tarjota pojalle enempää, kuin pienen hetken rakkaan harrastuksensa parissa, muttei tohtinut kieltäytyä, kun tämä omasta päätöksestään palautti välineet hänelle. Ketunpojan kääntäessä selkänsä Damian loi kysyvän katseen veljeensä, jonka synkeä tuijotus katulapsen perään kertoi kaiken. Isoveli huokaisi ja asetteli paperit siistiin pinkkaan. Oli ikävää, että Kayden työnsi muut kauemmas itsestään. Damian olisi antanut mitä tahansa puhekyvystä, koska puhekyvyttömyys rajoitti hänen sosiaalista kanssakäymistään suunnattomasti ja monet vierastivat häntä sen takia. Hänen veljensä puolestaan kykeni puhumaan ja hän olisi kyennyt luomaan kestäviä, läheisiä suhteita ympärilleen. Mutta hän päätti tehdä toisin.
Kuuromykän isoveljen silmissä se näytti kykyjen haaskaukselta ja epäkiitollisuudelta, vaikkakin hän yhtäaikaa myös ymmärsi, miksi hänen veljensä toimi niin. Hän pelkäsi. Vaikka Kayden harvoin ilmaisi sitä ulospäin, isä oli Damianin lisäksi ollut hänen elämänsä tärkein ihminen. Pyövelin poika oli aina tehnyt kaikkensa vastatakseen tämän vaatimuksia ja odotuksia. Ja aina uudelleen huomannut, ettei se riitä. Isä oli nyt poissa... mutta jäljet olivat pysyviä. Joskus tuntuikin, että mies vain yritti täyttää kuolleen isänsä jättämää aukkoa, unohtaen kokonaan itsensä.
Vain hiljaisia katseita vaihtaen veljekset palasivat töiden ääreen. Luukku saatiin valmiiksi vajaassa tunnissa ja miehet viimeistelivät työnsä laittamalla sen paikoilleen ja testaamalla sen toimivuuden. Vakuuttuneina työnsä onnistumisesta he keräsivät tavaransa ja suuntasivat kotiinsa syödäkseen ja levätäkseen.
Colemanin talo oli nähnyt parhaat päivänsä vuosia sitten, mutta oli silti moniin muihin verrattuna hieno ja hyvässä kunnossa. Miehet kävelivät hiekkaiselle pihatielle, jolle hevoskärryt olivat piirtäneet syvät urat. Pyövelin työpajan yhteydessä oli myös talli ja se oli rakennettu talon kylkeen kiinni. Juuri nyt miehillä oli kuitenkin kiire syömään, joten he kävelivät suoraan sisälle taloon.
Laskettuaan työkalupakin kädestään Kayden riisui huokaisten takin yltään ja viskasi sen huolimattomasti kohti naulakkoa. Damian kohotti kulmiaan nahkatakin pudotessa lattialle naulakon viereen, mitä velipoika ei tietenkään huomannut, vaan suuntasi suoraan keittiön kaapeille. Isoveli nosti takin lattialta ja pyyhkäisi sitä kädellään, ennen kuin laski sen hitaasti naulaan, aivan niinkuin heidän isänsä oli aikoinaan tehnyt kotiin palatessaan. Vuosienkin jälkeen nahkatakki tuoksui edelleen häneltä.
Kun miehet olivat syöneet, Kayden poimi työkalupakin natisevalta puulattialta ja astui ovesta ulos viedäkseen sen takaisin työpajaansa. Hän astui ensin avoimesta oviaukosta tilaan, jossa vaunut olivat suojassa sateelta. Oikealle käännyttäessä ensimmäisenä vastassa oli Edmundin karsina, missä hevonen tälläkin hetkellä seisoskeli, kohottaen isäntäänsä laiskan katseen tämän harppoessa ohitse. Varsinaiseen työpajaan johti puinen ovi karsinan vieressä.
Työpajassa kaikki oli selkeässä järjestyksessä. Huoneeseen tuli heikkoa valoa kahden likaisen ikkunan läpi, mutta se riitti jotta Kayden saattoi astella huoneeseen törmäilemättä mihinkään. Työkaluja roikkui seinällä nauloista ja työkalupakkejakin oli useampi. Huoneen nurkassa välkkyi mestauskirveen kiillotettu terä. Mies laski työkalupakin puiselle tasolle ja katsoi hetken ympärilleen. Pelkkä opittu rutiini; hän tarkisti kaikkien työkalujensa ja aseidensa olevan edelleen siellä, minne ne jättikin. Vakuuttuneena siitä, että kaikki oli paikallaan, mies poistui pajasta sulkien oven perässään ja taputti ohimennen hevosensa kaulaa, ennen kuin harppoi takaisin sisälle taloon.