Kirjoittaja Juudas » 17 Heinä 2012, 13:38
Kiinnittämättä huomiota ketun aikeisiin, Kayden taputti veljeään käsivarteen ehdottaakseen paikan vaihtoa. Lautoja oli vielä muutama naulattavana, mutta hiominen oli suurempi homma. Damian nyökkäsi lyhyesti ja nousi ylös ojentaen hiomapaperin pikkuveljelleen. He vaihtoivat pienen hymyn keskenään, ennen kuin siirtyivät toistensa ohitse jatkamaan työntekoa.
Yhteisen lapsuuden myötä veljesten äänetön viestintä oli kehittynyt syvälliselle tasolle. Joskus pienempänä Kayden oli miettinyt, mitä isoveli mahtaisi kysyä häneltä, jos vain kykenisi. Mutta nyt hän uskoi, ettei Damianilla olisi koskaan häneltä mitään kysyttävää. Puolidemoni oli oppinut ymmärtämään veljensä viestejä, mutta hänen veljensä oli oppinut tulkitsemaan kokonaista maailmaa ilman sanoja. Heistä kahdesta Kayden oli se, jolla olisi ollut enemmän opittavaa toiselta. Ja nyt hiukan varttuneempana hän itsekin ymmärsi sen.
Damian ei ehtinyt naulaamaan montaakaan lautaa, kun hän havahtui tuntiessaan jonkun nykäisevän hihastaan. Mies kääntyi ketun puoleen kysyvä ilme kasvoillaan, mutta hymyili sitten hiukan huvittuneena, vaikkakin täysin hyväntahtoisesti ketun viitatessa haluavansa piirtää lisää. Hän heilautti huolettomasti kättään ilmaistakseen, että poika oli vapaa tekemään niin kuin halusi. Paperia riitti kotipuolessakin, eikä se ollut Kaydenin palkoilla kovin kallista. Damian oli ainoastaan mielissään, kun joku toinenkin suhtautui piirtämiseen samalla intohimolla, kuin mies itse. Kettu oli vielä nuori, mutta hänessä oli potentiaalia.
Vierestä seurannut Kayden murahti itsekseen. "Et sitten tuhlaa niitä kaikkia", hän kehotti viitaten papereihin ja hiiliin kädellään. Pyöveli kuitenkin hiljeni veljensä tönäistessä tätä kevyesti kädellään. Damian hymyili vinosti, ilmeestä saattoi päätellä hänen koko viestinsä; rentoudu. Damianin mielestä velipoika otti itsensä aivan liian vakavasti. Epäilemättä se johtui hyvinkin paljon hänen työstään. Heidän isänsä oli tehnyt Kaydenille alusta lähtien hyvin selväksi, millainen hänen täytyi olla täyttääkseen isänsä paikan pyövelinä. Pojalta oli jo pienenä vaadittu ankaruutta ja kylmyyttä muita ihmisiä kohtaan. Hän oli oppinut pitämään niin kutsutun "ammatillisen etäisyyden" ihmisiin - ei vain teloitettaviin, vaan kaikkiin muihinkin. Ammatti oli noussut miehen päähän, eikä hänen elämässään enää ollut juuri muuta sisältöä. Minkä Damian koki erittäin harmilliseksi, koska se köyhdytti Kaydenin elämää todella radikaalisti.
Pyöveli painoi hiukan vastahakoisesti katseensa maahan ja jatkoi puun hiomista puuttumatta sen koommin ketun puuhiin. Vaikkei hän itse ymmärtänyt tai tunnustanut käytöksessään olevan korjattavaa, mies ei vastustanut veljeään. Hän huokaisi syvään, laskien sitten hiomapaperin kädestään ja nousten seisomaan. "Tupakkatauko", hän ilmoitti ääneen ja heittäytyi nurmikolle istumaan etsien takkinsa taskusta pahvista tupakkalaatikkoa. Damian hymähti ja laski myös vasaran kädestään kävellen parransänkeään rapsutellen veljensä vierelle. Napattuaan yhden savukkeen omaan suupieleensä, Kayden ojensi laatikon vierelleen istuvalle isoveljelleen, joka tupakan otettuaan alkoi sytyttää sitä tulitikulla. Pyöveli katsahti ketun suuntaan veljensä sytyttäessä myös hänen savukkeensa ja kohotti merkitsevästi tupakkalaatikkoa. "Kelpaisiko tupakka?"
Kayden ei ollut kiinnostunut ketusta tai tämän elämän menosta, mutta tilanne tuntui hänestä liian kiusalliselta jättääkseen pahaisen täysin huomiotta. Veljensä seurassa miehen ei ollut yhtä helppo pitää yllä auktoriteettista rooliaan, koska tiesi ettei tämä ottanut sitä vakavasti. Kilttiä poikaa Kayden ei kuitenkaan suostunut leikkimään.
Laskettuaan tupakkalaatikon takaisin nurmikolle pyöveli veti syvään henkeä ja puhalsi ilmoille vaalean savupilven. "Huomaan, ettet ole näiltä seuduilta, poika", hän sanoi katsoen toista suoraan keltaisiin silmiin. "Mitä teet kylässä? Jos tulit kanoja jahtaamaan, niin olet väärillä jäljillä. Kaikki täkäläiset kanat ovat jossain puodissa tai torilla kaakattamassa tyhjänpäiväisiä", hän huomautti virnistäen.