Kirjoittaja Sands » 04 Joulu 2012, 22:49
Roswell jatkoi matkaansa rauhallisesti ja vailla huolia, olettaen vielä, että reitit olivat hänellä ja sillä toisella vain menneet ikävästi ristiin, eikä kumpikaan tahtonut häiritä toistaan sen enempää, kuin mitä juuri tällä hetkellä teki liian läheisellä läsnäolollaan. Demoni tiesi, että pystyi olemaan ikävä kyllä ja täysin vasten omaa tahtoaan kovin tukalaa seuraa niille, jotka vähän enemmän hänestä kykenivät aistimaan. Suurin osa väestöstä olivat onnellisesti kyvyttömiä sen suhteen, mutta jotkut omasivat sen taidon... Ja tämä toinen henkilö mitä luultavimmin taidon omasi, kuten sarvipää itsekin. Olivathan he kuitenkin, no, vihollisia, joku sanoisi. Ei Roswellilla ollut henkilökohtaisesti mitään vastaan yhtä kokonaista joukkoa tai rotua yleensäkään, joten vihollisiksi hän ei voisi ketään lajitella, ennen kuin nuo itse tapasi ja sai tehdä omat johtopäätöksensä. Samaa hän ei rodusta johtuen saanut kokea, eikä voinut olettaa, että häntä nyt selvästikin seuraava olento aikoisi kohdella häntä hyvin vain sen takia, koska ei ollut tehnyt mitään pahaa. Ainakaan tällä hetkellä, hankala oli nyt sanoa, löydettäisiinkö menneisyydestä jotain pahaa, minkä perusteella tuomita.
Tiesihän hän jo, että häntä seurattiin. Toisen päämäärä ei ollut muualla, tunne ei kaikonnut. Päinvastoin, se läheni ja kierteli niin, mikä ilmoitti jäljittämisestä. Kimppuun ei voitaisi hyökätä ainakaan niin, ettei sarvipää sitä huomaisi, joten varjostaminen oli turhaa, jos sellainen sattui seuraajalla olla mielessä. Roswell ei kuitenkaan nähnyt tarvetta nopeuttaa askeltaan tai muutenkaan hermostua, huolehtimiseen ei olisi nyt tarvetta. Niin tapahtuisi, kuin tapahtui. Henkensä puolesta demoni ei pelännyt, vaikka tiesi, että toinen voisi satuttaa kovastikin kenties jopa aiheuttaakin sen kuoleman, mutta sitä epäiltiin. Olisihan pelkkä hyökkäys jo harmittava takaisku tälle rentouttavalle kävelyretkelle, eikä Henrykään taitaisi arvostaa sitä, jos neuvonantaja ryömisi takaisin pää kenties kirjaimellisesti kainalossa pyytämään sitä sairaslomaa, mitä kovasti tarvitsisi. Ja mikä hirveintä, silloinhan hän ei olisi ehtinyt hankkia edes sitä lahjaa toiselle, minkä aikoi, tulisi vain tyhjin käsin takaisin linnaan. Se olisi oikea pettymys...
Roswell ei nytkähtänytkään, kun se ilmestys vihdoin putkahti esiin silmienkin nähtäväksi sivukujalta. Eihän hänen edes tarvinnut katsoa siihen suuntaan tietääkseen, kuinka lähellä toinen oli tai mistä oli tullut. Hän tunsi sen. Enkeli. Ei ollut ihme, että enkeleitä löytyi täältä, mutta kyllä se hieman oudolta tuntui. Enkeleitä samassa kylässä, kuin hän, kuinka huvittava ajatus, suorastaan. Siinä missä hänen läheisyytensä täytyi tuntua jo kovin epämukavalta enkelistä, tuosta toisesta, huppupäisestä miehestä, ei demonikaan voinut sanoa nauttivansa tästä tapaamisesta toisen aiheuttamien tuntemuksien takia. Kuin kirkko, kuin mikä tahansa pyhä asia tai esine, se oli kovin... Epämukavaa. Kenties joku nuorempi tai heikompi olisi jo hermostunut tästä, mutta vanha sarvipää piti kyllä malttinsa, eikä näyttänyt sen suurempia merkkejä epämiellyttävästä olotilastaan, vaikka toinen ei tehnyt sitä yhtään paremmaksi lähestymisellään.
Vielä hetken Roswell pystyi toivomaan viimeisen kerran, että enkelillä oli matka jonnekin muualle, ja poikkesi tälle kadulle vai jostain muusta syystä, ja jatkoikin siis omaa kävelyään pysähtymättä tai kiinnittämättä näkyvästi toiseen huomiota, yrittäen edes niin ilmoittaa, ettei halunnut hankaluuksia, ettei haastanut riitaa tai ollut pahanteossa. Enkeli kuitenkin nopeutti tahtiaan, kunnes oli saanut demonin kiinni, jääden kävelemään tuon vierelle rinta rinnan. Mitään toivoa ei voinut enää elätellä siitä, etteikö enkeli ollut juuri hänen perässään, eikä antanut mennä tiehensä kovin helpolla. Oli tämä kuitenkin parempi, kuin hyökkäys, johon oltiin jo varauduttu toisen askelien nopeutuessa... Henkisesti siis, fyysisesti keho ei ollut kuin jatkanut rauhallista kävelyään, eikä edes jännittynyt valmistuessaan. Ei Roswell voinut sanoa, etteikö itsekin ollut utelias, mitä ilmeisesti tämä enkelikin oli hänen suhteen. Ehkä tämä oli hyvä, itse hän ei olisi enkelin seuraan hakeutunut tieten tahtoen, mutta näin päin he ehkä saisivat keskustelua ylle, kuka tietää? Se voisi olla oikein mielenkiintoista.
Demoni jatkoi kuitenkin kävelyään hiljaisena vielä hetken, vilkaisten uutta kävelytoveriaan kulma kysyvänä, mutta huulet hyväntuulisessa, hieman leikkimielisessä hymyssä. Enkeli piti katseensa visusti edessä, hupunreunojen peittäessä suurimman osan tuon kasvoista. Pitkä mies toinen kuitenkin oli, ei päätä tarvinnut kääntää kuin sivulle ollakseen kasvojen tasolla. Eikä ollut ihmekään, jos enkeli pukeutui tavalla, jolla sulautuisi massaan. Vanhempi miehistä käänsi päänsä itsekin takaisin eteen, antaen suusta tulla vain huurua kylmään ilmaan hengityksen tahdissa, vailla sanoja. Hiljaisuutta ei rikkonut muu, kuin lumen natina saappaiden pohjissa... Ja lopulta enkelin sanat
"Terveyden kannalta on parempi tulla näkemättä, ellei tiedä kykenevänsä selviytymään seurauksista," Roswell naurahti hiljaa ja rauhallisesti, vilkaisten toisen kerran enkeliä vierellään pilke silmissään, kuin sanoillaan vihjaten, että demoneita oli luultavasti keskuudessa enemmänkin, kuin toinen huomasi.
"Meillä on ilmeisesti sama matka, mh? Olisi siis kovin töykeää olla esittäytymättä. Kutsuvat Roswelliksi, kenen kanssa minulla on kunnia puhua?" Demoni hymyili jo kovin tuttavallisesti, vitsaillen toisen seuraan liittymisestä hyväntuulisena, vaikka epämiellyttävän lähellä he molemmat taisivat toisiaan olla terveyden kannalta. Puheet rodusta sysättiin syrjään ja tilalle otettiin jotain ystävällisempää ja kohteliaampaa. Pitihän sitä aina esitellä itsensä uusille tuttavuuksille.
((Selvä, mutta meiltä löytyy vain kokonaisia suolakurkkuja. Eivätköhän kelpaa, suu auki vain.))