Pakkaset olivat viimein löytäneet tiensä Cryptiin, ne olivat alkaneet hyisistä öistä, mutta pian päivienkin lämpötila oli liukunut reilusti alle nollan. Lumi oli satanut kaupungin ympärille paksuksi kerrokseksi, saaden joka paikan kimmeltämään auringossa. Kylmä talviaurinko valaisi kaupunkia, sieltäkin löytyi joitain paikkoja joiden hankia eivät ihmisten askeleet olleet tallanneet kovaksi ja liukkaaksi.
Yhdellä tällaisella paikalla aikaansa tänään vietti nuori sokea neito ja joukkio orpolapsia. Muutama kuukausi muutosta oli kulunut, ja kun Azure oli seuraillut Shilohia ympäriinsä, oli hän nopeasti ystävystynyt lasten kanssa, jotka olivat tulleet kuuntelemaan enkelin tarinointia. Kylmyyteen lämpimillä ulkovaatteilla varustautunut tyttö seisoi iloisesti nauraen hieman kauempana muista, puistellen lunta pois vaatteistaan. Pienemmät (ja hiukan vanhemmatkin) lapset olivat saaneet ylipuhuttua neitokaisen leikkimään kanssaan, ja nyt tyttö nojasi hengästyneenä polviinsa. Hän saattoi olla sokea, mutta kyllä hänkin osasi juosta. Ja hän piti lapsista, ja olikin harmitellut aina sitä, että oli nuorin kuudesta.
Vanhaan ikään päässyt Pan sen sijaan oli parempikuntoinen mitä emäntänsä, ja jaksoi yhä juoksennella hangessa orpojen kanssa. Azuren korviin kantautuikin lasten iloisten huutojen ja naurun lisäksi lammaskoiran pirteää haukuntaa. Tyttö yrittii lämmittää kylmiä kasvojaan käsillään, luovuttaen kuitenkin nopeasti kuullessaan äänien hiljentyvän. Hieman ihmeissään vaaleaverikkö räpäytti jäisiä silmiään, aikomuksenaan kysyä mitä oli tapahtunut.
Useat askeleet kävivät hänen suuntaansa, ja pian tyttö tunsi pienten käsien tarraavan mekkonsa helmaan. Azure nosti varovasti yhden pienimmistä lapsista syliinsä samalla, kun tämän vain hieman vanhempi isoveljensä tarttui hänen vapaaseen käteensä. Loputkin hiljaisiksi käyneistä lapsista tulivat nopeasti hänen luokseen koiran seuratessa perässä. Azure ei tiennyt miksi tai miten, mutta näinä muutamina kuukausina nämä lapset olivat löytäneet hänestä jonkinlaista tukea ja turvaa, liekö Shilohin ansiota. Mutta mitä nuori, vieläpä sokea tyttö voi tehdä orpoja auttaakseen?
Nyt kun jokainen lapsista oli aloillaan, erotti sokea neito muutamat, paljon vakaammat askeleet, jotka tulivat heidän suuntaansa. Hän kuuli niiden omistajien äänet, ne nauroivat, oliko niitä kolme vaiko neljä. Yksi niistä puhui, kuulostaen niin ylimielisen omahyväiseltä että pahaa teki. Se sanoi: "Hmmh. Katsokaapa nyt näitäkin, näitä on nykyään joka paikassa. Ne ovat äänekkäitä ja likaisia ja ne riehuvat ihan liikaa. Miksi niiden annetaan edes olla täällä?"
Äänen omistava miespuolinen henkilö puhui selvästi kavereilleen, aivan kuin he olisivat ainoat ihmiset paikalla. Azure puri huultaan pitääkseen suunsa kiinni (oli helpointa antaa noiden vain olla olevinaan), mutta kun puhujan joukkio päätti vielä nauraa tämän muka hauskalle jutulle, ei sokea voinut pysyä vaiti. "Ja he ovat lapsia, eivätkä yhtään sen vähäarvoisempia kuin tekään", tyttö vastasi tiukasti, saaden osakseen halveksivan naurahduksen. "Ja niillä on vielä kaverinaan nainen, joka ei edes näe mitään! Mihin tämä maailma on oikein menossa?" Azure tunsi häpeän punan nousevan poskilleen ja laski aina yhtä tyhjät silmänsä kohti valkoista hankea. Neito tunsi pienen tytön kietovan kätensä kaulansa ympärille ja kuuli säälittävän pienen nyyhkäisyn. Ei ihme, jos hän olisi ollut tuossa iässä ja tässä tilanteessa, olisi häntäkin itkettänyt. Azure ei ollut mikään hirveän uskalias, mutta kykeni silti puolustamaan itseään ja muita, verbaalisesti siis. Mutta... hän toivoi Shilohin olevan täällä nyt, enkeli oli lähtenyt hoitamaan joitain asioitaan, eikä Azure ollut sen enempiä kysellyt. Toisten asiat eivät kuuluneet hänelle millään lailla, eikä hän aikonut udella.
//Raahaas se takamukses tänne ja tuo se siipiveikko mukanasi .D//