Kirjoittaja Vahti » 17 Helmi 2015, 02:18
Tällä kertaa Aleiga ei ollut vihainen tai raivostunut mistään minkä koki olevan väärin häntä kohtaan, hänellä kun yksinkertaisesti ei ollut nyt tarpeeksi energiaa moiseen riehumiseen.
Pohjolan nainen seisoi paikallaan lievästi ärtyneenä, tuijottaen kettuuntuneen näköisenä häntä kuulustelevaa portin vartijaa.
Pari viikkoa vieraassa pusikossa ja maastossa oli vaatinut omansa naisen yleensä taisteluvalmistaa asenteesta, Aleigan taidot ihmismuodossa ollen hieman ruosteessa. Sekä se että pari viikkoa oli ollut ilman kunnollisia ja tarkoin valikoituja linnan keittiön omenia. Meheviä, täyteläisiä ja raikka omenoita joilla oli puhtaan valkea sisus... Melkeinpä se ainoa syy miksi pohjolainen oli tullut nyt takaisin tämän heimon maille metsästyssaaliinsa kanssa.
Mikä juuri nyt oli ilmeisesti syynä siihen, ettei häntä aiottu laskea noin vain takaisin alfa Henryn kaupunkiin.
"Mikä siis on nimenne neiti?"
"Aleiga." Jo neljäs kerta kun tätä keskustelua käytiin hieman sivussa avonaisista porteista, kolme muuta vartijaa vartioiden niitä samalla kun pitivät silmällä pohjolaista ja tämän kuormaa.
"Siis koko nimenne, myös sukunimenne."
"Aleiga Felijan tytär", nainen tokaisi tasapaksulla äänellä, miettien millaiseksi hän pilkkoisisi omenat ja söisi ne yksitellen kun pääsisi keittiöön noutamaan. Hän oli kuullut että omenia saattoi kostuttaa hunajaan, sellaista makeaa ja kultaista nestettä, ja kuinka hyvää se olisi!
Metsästysonnea oli oikeastaan naisella ollut, huolimatta siitä ettei tummatukka ollut tehnyt mitään palvontarituaaleja hengille. Ehkä niiden ihme valo-otusten voimat eivät yltäneen näin etelään, mikä oli hyvä! Imekää siitä moko-
"Ja mistä saitte kaiken tämän tavaran, erityisesti haltiatavarat, neiti Aleiga?" vartija kysyi viitatessaan Aleigan kuormaan, minkä naikkonen oli vetänyt metsästä tänne porteille asti yksin.
Parista paksusta ja monista pienimmästä puun oksista, eläimen kuivatuista jänteistä sekä revityistä vaatteista tehty pieni ahkio notkui niin pienten kuin keskikokoisten eläinten nahoista, luista ja sarvista. Pohjolainen oli erityisen tyytyväinen pariin metsästämäänsä kettuun ja yhteen ilvekseen. Niiden kynsistä, hampaista ja turkeista saisi hyviä vaihtokauppatavaroita. Ja hänellä oli noille ketun turkeille omaakin käyttöä...
Tosin, ennen metsään lähtöä nainen oli huomannut omistavansa jotakin muuta mikä oli vielä arvokkaampaa kuin kymmenen ahkiota täynnä turkiksia yhteensä. Hän tosin käyttäisi sen vain ja yhtä asiaa varten, jahka hän nyt pääsisi takaisin linnaan tästä!
Mutta niin, se ei ollut nuo eläimen jäännökset mitkä olivat herättäneet epäilyksiä pohjolaista kohtaan, vaan Aleigan haltiatavarat. Joille hänellä oli hyvä selitys, totuuden mukainen vieläpä. Ja minkä hän oli jo neljä kertaa sanonut, nyt kyllästyneenä selittäen jutun lyhennettynä versiona.
"Metsässä haltilta. Metsästin", tummatukka tokaisi ja haukkotteli hieroen kasvojaan. Tämä haltiavaatetus oli hieman pientä hänen yllään, mutta oli parempi kuin vaatteet jotka olivat kärsineet tappelussa ja lopulta menneet käyttökelvottomaksi eläinten suolistamisessa.
Mokoma halti oli hyökännyt tyhjästä metsästävän Aleigan kimppuun, vetäen siistin mutta pinnallisen haavan Aleigan koko selän leveydeltä viistottain miekalla. Noh, sen haltian kallo oli nyt noiden nahkojen seassa joten he olivat kai tasoissa.
Ja Aleiga olisi sen kallon esittänyt tälle vartijalle puheidensa todisteeksi mutta annettiinko hänen?
Ei, hän oli liian epäilyttävä. Yllään haltiavaatteet, haltia varsijousi ja miekka sekä ahkiossa loput sen kultatukan tavaroista. Laukku, kultakolikoita, joku kampa... Mutta niin kauan kun se kaikki oli myytävissä tai vaihdettavissa johonkin syötävään -ja rouskuvaan hedelmälihaan- niin Aleiga oli ottanut sen mukaan haltilta sekä tämän leiristä.
Eihän suippokorva niitä enää tarvinnut.
Vartija tiukensi huuliaan, mitä tämä ilmeisesti teki joka kerta kun ei tykännyt kuulemastaan. Aleiga tiesi.
Naikkonen oli kokeillut sitä sanomalla jonkun paikallisen kirosanan päin vartijan naamaa ja toisen huulet olivat menneet suoraksi viivaksi kuin kalalla. Se oli melko vähäsen huvittanut Aleigaa loppujen lopuksi.
Hän halusi vain omenia...
"Minun kyllä pitää sanoa, Aleiga neiti, että tämä ei näytä hyvältä teille. Kuten tiedätte sodastamme haltioita vastaan, kukaan joka ei ole heidän puolella ei pukeutuisisi-"
"Voi nyt helvatan kakenin perse!" nainen ärähti saadessaan pienen energiapiikin tylsistymisen keskellä. Hän halusi omenia ja nyt! Tiesikö tämä kaveri edes kuinka paljon aikaa, työtä, tekniikkaa, voimaa ja kärsivälisyyttä se vaati että sai tuollaisen määrän eläimiä metsästettyä kahdessa viikossa ja sitten vielä raahattua se tänne asti!?
Tosin, Aleiga oli hieman matkalla ihmetellyt: ennen hän ei olisi jaksanut välttämättä noin isoa kuormaa raahata niin pitkää matkaa. Varmaan porona oleminen oli todella vahvistanut hänen kehoaan.
Vartijalle ei annettu paljonkaan reagoitavaa kun naikkonen nappasi tätä haarniskan etuosasta, nostaen toisen kätensä aikeinaan mäjäyttää tyyppiin vähän jotakin järkeä...