Kirjoittaja Agna » 29 Joulu 2015, 14:59
Jerrell
Kuuro nojautui kyynärpäidensä varaan teekuppi kämmentensä välissä, ja katseli ympärilleen. Teen tuoksu tunkeutui hänen sieraimiinsa ja sai hänet rentoutumaan. Albinen ottaessa paperilappusen vastaan Jerrell katsoi kohteliaasti hänen suuntaansa, ja näki sitten ihmetyksen naisen kasvoilla. Lyhyt, yhden tavun kehu sai Jerrellin suupielet nousemaan hymyyn, ja hän tunsi pientä, ohikiitävää ylpeyttä itsestään. Nähtävästi vielä oli ihmisiä, jotka arvostivat monimutkaista käsialaa. Toisten mielestä se oli turhaa tai peräti ajanhukkaa, ja olihan nykyinen kirjoitustapa ehkä hieman nopeampi - se oli kenompi ja siinä oli vähemmän silmukoita. Haltioilla oli varmasti oma tapansa kirjoittaa, ehkä jopa omat aakkoset. Yhteiskieli kuitenkin taittui Jerrellin kädessä yhä silmukoiden ja lenkkien kautta, ja hyvä niin. Hän oli jo niin vanha, ettei luultavasti osaisi opetella itseään pois tuosta tavasta, eikä hänellä ollut mitään mallia tai käsitystä siitä, miten nykyvuosikymmenellä oikeaoppisesti kirjoitettiin. Jotkut ihmiset kirjoittivat vain tikkukirjaimin, ja se oli Jerrellille ihan tarpeeksi. Tärkeintä oli osata kirjoittaa ja lukea, se kun ei kaikilta luonnistunut, ja kuuro piti kaikkia vähänkin lukemisesta kiinnostuneita suuressa arvossa. Siispä kun mies nyt vilkaisi Albinen hieman hitaampaa, mutta sinnikästä kirjoittamista, ei hän tuntenut minkäänlaista myötähäpeää tai ylemmyyden tunnetta. He nyt vain olivat kaksi ihmistä erilaisista lähtökohdista, siinä kaikki.
Jerrell odotteli kaikessa rauhassa sillävälin kun tummahiuksinen nainen lueskeli ja vastasi omaan tahtiinsa. Mies silmäili toisen piirteitä välillä painaakseen ne mieleensä, jos nainen joskus tulisi uudelleen vastaan. Olisihan se noloa, jos he eivät tunnistaisi toisiaan, vaikka Jerrell kyllä kehtasi väittää ettei unohtaisi pelastajansa kasvoja vielä vuosien kuluttuakaan. Naisen sileät, mustat hiukset näyttivät ihailtavan hyvin huolletuilta, ja mies kosketti vaistomaisesti omaa ilmavaa pehkoaan. Se tuntui pehmeältä, muttei sileältä. Hiusten hoitaminen ei perinteisesti kai ollutkaan miesten puuhaa, mutta kuuro ihmetteli silti, miten naiset onnistuivat pitämään hiuksensa niin hyvinä. Hyvä on, eivät suinkaan kaikki, mutta useat. Oli olemassa myös naisia, jotka muistuttivat ulkoiselta olemukseltaan enemmän miestä, kuin Jerrell itse. Mies ei kuitenkaan voinut tuomita heitä siitä, sillä hän ei ollut itsekään järin maskuliininen. Hänen kasvonpiirteensä olivat melko lapsekkaat ulkonevan ylähuulen ja surumielisten silmien takia, ja lihasmassaakin oli vaatteiden alla vain arkitöiden ylläpitämä määrä. Jerrell ei ollut luiseva tikku, muttei missään nimessä näyttänyt ruumiinrakenteeltaan miekanheiluttelijalta. Välillä se harmitti häntä, sillä naisilla oli tapana kiintyä varsinaisiin alfauroksiin, jotka pystyivät puolustamaan heitä vaaroja vastaan. Sellaisiin, jotka tuntuivat turvallisilta ja vahvoilta. Kuurona Jerrell kuului päinvastaiseen luokkaan ja oli pikemminkin ravintoketjun pohjalla. Vaikka hän kasvattaisikin itselleen piukeat hauikset, hän ei kuulisi, mistä suunnasta uhka tulisi, ja se olisikin sitten siinä. Jerrell oli huomaamattaan juonut melkein koko teensä loppuun, ja laski kuppinsa takaisin pöydälle.
Mies nyökkäsi hymyillen naiselle, kun tämä ojensi paperin takaisin. Hän syventyi lukemaan sanoja. Naisen käsialasta sai selvää, ja se oli hyvä. Jerrell soi Albinelle ystävällisen hymyn sen merkiksi, ettei hänenkään käsialansa ollut mitenkään huonoa. Albine matkusti siis yksin, eikä hänellä ollut perhettä. Hän oli sotkenut jonkun lauseen vastauksen perästä, ja Jerrell yritti kurkkia, mitä siinä oli lukenut, mutta päätti sitten että nainen oli ehkä vain tehnyt kirjoitusvirheen ja kirjoittanut saman uudelleen yliviivatun perään. Albine myös vakuutteli, ettei Jerrell jäänyt velkaa avunantajalleen. Se sai Jerrellin virnistämään paperille vaivautuneena, sillä hän olisi kovasti halunnut jotenkin korvata aiheuttamansa vaivan, vaikka tiesikin, että nainen puhui luultavasti totta. Lause vain sai Jerrellin tuntemaan itsensä yhä hyödyttömämmäksi, vaikkei sen ollut tarkoitus. Eihän hän varmaan olisi kuurona voinutkaan tarjota naiselle juuri mitään. Ehkä teetä, sitähän hän tässä oli tekemässä. Jerrell luki eteenpäin ja sai selville, että toinen oli vasta saapunut kaupunkiin. Mies pyöritteli hiilikynää kädessään ja pohti tovin vastaustaan. Sitten hän aloitti:
Olet rohkea matkustaessasi yksin. Tuntuu varmasti mukavalta olla vapaa kulkemaan, minne haluaa. Jerrellille moinen ei olisi ollut mahdollista, mutta hän iloitsi siitä, että muut pystyivät matkustelemaan hänen puolestaan. Asun yksin. Vain minä ja eläimet, hän kirjoitti hymähtäen ääneti. Albinea tuskin kiinnostaisivat Jerrellin vuohet, mutta olivatpahan olemassa kuitenkin. Vastausta seuraaville riveille Jerrell mietti hieman pitempään. Hän tiesi, että olisi epäkohteliasta alkaa väittää vastaan naiselle, joten hän ei tehnyt niin, vaikka olisikin halunnut olla avuksi. Hyvä on. Mutta tarjoan sinulle silti tuon teen, Jerrell kirjoitti edellisten lauseidensa alle ja hymyili naiselle, vaikkei tämä vielä tietäisikään, miksi. Sitten mies jatkoi vastauksensa viimeisiin lauseisiin: Kaupunki on suuri, mutta onneksi aika selkeä. Olemme nyt melkein keskellä, ja linna on kaupungin perällä, näet tästä sen tornit, ja köyhien alue on tästä länteen. Partiot neuvovat mielellään, jos tarvitset apua suuntien kanssa, joten älä epäröi kysyä. Jerrellillä ei ollut antaa sen parempia neuvoja, ja hän joutui kirjoittamaan melko tiiviisti, ettei veisi kaikkea tilaa paperilta pitkillä vastauksillaan. Hän halusi kuitenkin auttaa naisen alkuun. Linna oli kaunista katseltavaa ulkoa, vaikkei sen sisälle päässytkään, ja länsikujilta sai aina perspektiiviä omaan elämäänsä. Kirkkoa Jerrell ei ollut uskaltanut ehdottaa, sillä ei tiennyt, mihin Albine uskoi, ja osaa ihmisistä sellainen ajattelemattomuus loukkasi. Sitten oli jälleen Jerrellin vuoro kysellä, ja hän mietti.
Tuletko alkujasi Cryptistä? hän kirjoitti, ja mietti, haluaisiko kysyä lisää, mutta oletti että naisella voisi olla enemmänkin sanottavaa jo tähän. Ja jos ei olisi, Jerrell saisi mahdollisuuden kysellä enemmän, kenties. Hän ojensi paperin ja kynän takaisin naiselle ja tarttui jälleen kuppiinsa, joka oli jo melko viileä.