Kirjoittaja Enkidu » 14 Tammi 2016, 01:34
Esra tuli näyttäneeksi käteltyään aavistuksen kiusaantuneelta, kun Evelyn toppuutteli häntä sitten siitä mielenliikutuksesta, johon koko tilanne oli hänet ajanut. Hän henkäisi syvään, suoristautui aavistuksen verran ja nyökkäsi sitten toiselle tämän vakuutellessa, ettei tämä varsinaisesti ollut mitään sen ihmeellisempää. Totta puhuen hän pystyi kaiketi uskomaan sen oikein hyvin, eihän tällainen varmasti eliittikenraalille itselleen ollut mikään sen ihmeellisempi asia, mutta siltikin sen vaikutus hänen välittömään tulevaisuuteensa oli ollut melkoinen. Kukaties pidemmällekin ajalle. Siltikin hänen kasvoillaan kareili tosin aavistuksen halju ja epävarma ilme, kun toinen totesi hänen äitinsä ja veljensä olevan onnekkaita. Olisi tietysti ollut helppo ammentaa mielenrauhaa mokomista vakuutteluista, mutta asia ei selvästi ollut aivan niin yksinkertainen palkkamiekalle itselleen. Hän huokaisi uudelleen ja pudisti kevyesti päätään.
"Onnekkaita he olisivat olleet, jos olisin aikanani tehnyt kuten oli järkevää enkä saanut järjettömiä päähänpistoja. Silloin heillä olisi muutakin elantoa kuin mitä pystyvät kitkuttamaan ja mitä minä silloin tällöin saan kasaan. Mutta se taitaa ikävä kyllä olla jo kovin myöhäistä", palkkamiekka tokaisi. Hän hymähti kevyesti, merkkinä siitä ettei todella loppujen lopuksi katunut päätöstään. Siltikin hän oli oikein hyvin selvillä sen seurauksista - kivuliaan hyvin, suorastaan. Hän teki ja oli sitä mitä halusi, mutta ei lopulta voinut syyttää ketään muuta kuin itseään omista hankaluuksistaan ja päänvaivoistaan. Niinhän sen kuului ollakin.
"No. Jos tämä olisi helppoa, ei olisi kaiketi koskaan ollut temppu tai mikään edes lähteä tähän", Esra huokaisi lopulta ennen kuin vilkaisi taas toiseen. Hän pudisti päätään, jättäen mieluusti tämän aiheen sikseen. Niin paljon kuin hän saattoikin sitä pyöritellä, se oli silti pisteliäs ja epämukava. Olisi todennäköisesti siihen asti, kunnes hän joskus saisi asian ratkaistua.
"Eh, mutta. Voin ihan hyvin odotella sen aikaa, että saat haettua rahaa, jos siitä vain ei ole liiaksi vaivaa. Varusteeni ovat kärsineet melkoisesti, eikä minulla ole tähän hätään oikein muitakaan tarpeita. Voisi olla paras, että hankin hieman täydennystä ennen kuin lähden liikkeelle. Muuten saatan joutua sen pedon saaliiksi eikä toisin päin", Esra tokaisi sitten, vaihtaen aihetta huomattavasti ajankohtaisempaan. Hän hymähti sanoilleen ja pienelle kevennykselleen, mutta totta puhuen sanoissa taisi olla melkoisesti perääkin. Huonosti valmistautunut soturi harvemmin pötki turhan pitkälle. Vaikka kyseessä olisikin mahdollisesti sitten vain pelkkä susi, oli nämä asiat parasta ottaa vakavasti - eikähän tien päälle muutenkaan sopinut talven keskellä lähteä noin vain.
"Totta puhuen minun pitäisi kaiketi hankkia uusi keihäskin. Mh, voisin kyllä hankkia vain uuden kärjen, mutta kun varsi vetelee viimeisiään. Ja voisin tietysti vaihtaa varren, muttakun kärki on vääntynyt ja lovilla", palkkamiekka tuumaili ja naurahti kevyesti koko asialle. Kuitenkin hänen sormensa rummuttivat pöytää vasten aavistuksen jännittyneesti. Kaiketi hän yritti keventää ja iskeä vitsinpoikasta koko asiasta ettei olisi vaikuttanut liian vaativalta.
"Vakallinen vasamiakin olisi hyvästä. Eh, minulla ei ole kuin pari jäljellä. Niillä ei montaa harhalaukausta ammuta", hän lisäsi aavistuksen vakavampana.
Evelyn kutsui paikalle tarjoilijan, ja Esra vilkaisikin harkitsevaan sävyyn kun tämä tilasi toisen tuopin. Hetken hän miettikin josko olisi tarpeeksi julkea tekemään saman, mutta pudisti sitten kuitenkin lopulta päätään niin tarjoilijalle kuin eliittikenraalillekin. Loppujen lopuksi päätös ei vaatinut edes suurempaa kärvistelyä. Hän oli saanut syödäkseen ja juodakseen, eikä juuri nyt tarvinnut sen enempiä. Hän risti kätensä pöydälle jonkinlaiseksi tyytyväisyyden merkiksi, ennen kuin sitten tajusi työntää tyhjentyneen tuoppinsa ja muhennoskuppinsa hieman sivummalle niin että tarjoilija pystyisi ne siitä ottamaan.
"Minulle aikanaan opetettiin, että suuremmat juomingit on parasta jättää siihen kun tietää ettei luvassa ole hankaluuksia. Eh, eipä niin että kaksi olutta olisi muutenkaan sen suurempi juominki, mutta siis", nainen tokaisi lopulta. Hänen äänessään oli kepeyttä, mutta siltikin katse eksyi hetkeksi vilkaisemaan ikkunasta mietteliäästi. Kuten aikaisempi oli tänään jo osoittanut, olivat hankaluudet hieman liiankin höllässä juuri nyt. Eh, todennäköisesti paljon vähemmän eliittikenraalille, mutta ainakaan hän ei katsonut pahaksi pientä varovaisuutta tähän hätään.
"... sikäli kuin nyt koskaan pystyy muutenkaan olemaan varma siitä, ettei mitään hankaluuksia ole tulossa", hän lisäsi, katsomatta heti takaisin toiseen. Jokin mietitytti nyt taas, selvästikin.
"Eh, niissä ristinritareissa tuli varmasti nähtyä kaikenlaista? Siis, kun kuitenkin sait koulutuksesi siellä ja muutenkin? Tuota, olen kuullut että ne kohtaavat melkoisesti... taikuutta ja taruolentoja ja... muutakin sellaista, kaiketi. Miten sellainen oikein... onnistuu?" Esra kakaisi hetken perästä ilmoille, yrittäen muotoilla kysymystään jonkinlaiseen hyväksyttävään muotoon. Evelyn ei selvästikään itse kuulunut enää näiden joukkoon, eikä vaikuttanut olevan turhan mielissään mokomasta ritarikunnasta muutenkaan, mutta siltikin tämä oli saanut saman koulutuksen. Vaikka hän ei paljoa näistä asioista tiennytkään, oli hänkin kyllä kuullut siitä, miten tuo järjestö vastusti pitkälti kaikkea ylimaallista ja ilmeisesti myös tiesi, miten sitä vastaan sodittiin. Toki muutakin, vähemmän mukavaakin, mutta juuri nyt tuo seikka kiinnosti melkoisesti.
"Siis, eivät minua ne ristinritarit kiinnosta, paitsi sikäli että siitä maksetaan minulle nyt, mutta... no. Viime aikoina sitä on nähnyt hieman... kaikenlaista, eikä minulla tosiaankaan ole oikein hajuakaan siitä. Minä osaan hyvä kun hakata aseita vastakkain. En tosiaankaan tiedä mitä sitten, jos joudun todella jotakin sellaista vastaan, mihin niillä ei ole mitään tekoa", palkkamiekka selitti, sormeillen merkitsevästi miekkansa pontta. Tämä asia selvästikin mietitytti häntä, ja juuri nyt tuntui olevan käsillä otollinen hetki, ehkä ainoa hyvään aikaan, kysyä siitä joltakin, jolla saattaisi olla edes jotakin näkemystä.
"Moni soturi kaiketi vain toivoo ettei joudu murehtimaan sellaisesta. Mutta... no, se on laiha lohtu siinä kohtaa kun joutuu. Minua ainakin lohduttaisi paljon enemmän tietää edes hieman, miten selvitään sellaisesta. Eh, tai niin minä asian ainakin näen. Kun nyt olen joutunut sitä pohtimaan", hän mutisi varsin vastahankaisesti. Selvästikään häntä ei miellyttänyt, vieläkään, mitenkään, myöntää tämän peruslaatuisen päänvaivan olemassaoloa.