Et kai ollut huolissasi? || Wolga K-18

[Janni]

Fergus läähätti jo kuuluvasti, kielen roikkuessa suupielestä. Kavioiden kopse kaikkoni sitä mukaan mitä hän porhalsi eteenpäin, ehkä he olivat saaneet harhautettua etsintäpartion väärään suuntaan tai ratsut eivät yksinkertaisesti pysyneet suden perässä, maasto kun oli paljon ketterämpää tassuille kuin kavioille.
Lopulta vauhti alkoikin hiipua, he olisivat kohta perillä ja muutenkin oli Ferguksellakin rajansa. Tutun ylämäen alkaessa, susi pysähtyi, hän ei raahaisi Theaa sitä ylös, sen verran kurkkua pisti. Fergus istahti alas, antaen joko naisen liukua alas selästään tai nousta omin avuin. Edelleen läähättäen hukka lähti itseään muuttamaan ja sekös tuntui hengästyttävältä, läähätys muuttui ähkimiseksi, turkin vetäytyessä ja luiden rasahdellessa.

"Huh... helvetti." Mies puuskahti, tuntien jo heikon olonsa yltyvän tärinäksi, tosin tyytyväinen virne leikitteli Ferguksen kasvoilla. Siinä maassa istuessaan, mies kaivoi esille savukkeensa ja tulitikkurasian, jonka jo suosiolla ojensi naista kohti. "Voisitko?" Fergus pyysi, nostaen savukkeen jo huulien väliinsä odottamaan.

[Wolga]

Saattoi kuulla kuinka susi hänen allaan huohotti, tunsi sen myös kylkien liikkeistä ja paljaassa pohkeessa tuntuvasta rytmikkäästä sydämensykkeestä. Se tuntui selvästi kylkiluiden ja keuhkojenkin läpi. Ei ollut hankala aavistaa, että harmaaturkki väsyisi pian tästä hurjasta laukasta lisäkilojen kanssa. Olisihan Thea voinut hyvin jo aiemminkin laskeutua. Porttien jäätyä heidän taakseen, ei ollut näkynyt vilaustakaan takaa-ajajista, vaikka toki Thealta oli voinut jotain jäädä huomaamatta. Eihän hän voinut koko aikaa taakseen katsella ja tuulen humina hankaloitti kuulemista, toki myös pedon läähätys. Joten oikeastaan hänen täytyi vain luottaa Fergukseen tässä(kin) asiassa, mutta se tuntui yllättävän hyvältä – laskea ohjat jonkun kykenevämmän käsiin. Sillä kyllähän näissä fysiikkaa vaativissa suoritteissa hukka oli kykenevämpi, huomattavasti kykenevämpi eikä sitä auttanut kieltää. Eikä sitä kyllä ääneenkään lausuttaisi.

Kun susi pysähtyi ja istuutui, valutti Thea itsensä alas ja perääntyi muutaman huojuvan askeleen verran. Ei ollut tajunnutkaan kuinka tiukasti oli takertunut tuon kylkiin. Metsäinen maa pisteli paljaita varpaita ja jalkoja nosteltiin hieman varovaisemmin ja korkeammalle, laskettiin tunnustellen metsämaahan. Siinä ajassa kun susi muutti muotoaan, tottuivat paljaat jalat sammaleen, havujen ja oksien tuntuun, joten Ferguksen istuuduttua maahan virnuillen ja täristen saattoi hän kävellä jotakuinkin normaalisti toisen vierelle. Kun tulitikkuaskia ojennettiin häntä kohden, pyöräytti Thea silmiään. ”Kuinka ihmeessä sinä pärjäisit ilman minua”, virnisti ja tarttui ojennettuun askiin, kyykistyi istuvan vierelle sinisessä mekossaan. Tulitikku raapaistiin onnistuneesti askin kylkeen ja toisella kädellään suojaten vei syttyneen liekin yrttisätkän päähän. Epäilys, se iljettävä olento takaraivossa, hiipi siinä samalla mieleen. Ehkä tämä todella oli virhe, hänhän oli jälleen kerran saattanut itsensä tilanteeseen jossa oli suden oikkujen armoilla. Toki hän Fergukseen luotti, tai omaan fyysiseen koskemattomuuteensa, mutta se mitä tämä tekisi hänen pääkopalleen,… Kuitenkin koki, että tämä oli tarpeellista. Sillä selvästi tuo kuukausien kieltäytyminen ei ollut auttanut, ehkä tämä karkumatka auttaisi sulkemaan oven heidän välillään. ”Mutta siitä aiemmasta”, aloitti ja istuutui miehen viereen, nosti polvensa koukkuun ja kiersi käsivartensa säärien ympärille, leuka nojattiin polviin. ”Nautit ihan liikaa tuosta omistusoikeudesta, joten älä vain totu siihen”, virnuili ja tönäisi hukkaa olallaan.

[Janni]

"Sinä vain säästät minulta... muutaman tikun." Fergus totesi hengästyneenä Thean tokaisuun, tärisevässä otteessa kun tikut tuppasivat katkeamaan, hän kun ei käsittänyt paljon voimaa käyttää heikossa tilassaan. Savukkeen syttyessä, veti mies savua henkeensä, joka pisti ikävästi, hän kun vieläkin huohotti ja yritti saada happea, mutta sen sijaan veti tätä huumaavaa savua keuhkoihinsa. Yskähdys mieheltä pääsi, mutta vaativasti tämä otti uuden henkosen. Hän tarvitksi tätä, kuolisi varmasti ilman... ehkä ei nyt sentään, mutta siltä se tuntui.

Katse kääntyi viereen istahtavaan Theaan, joka näytti siinä sinisessä mekossaan ja polvia halaillessaan kuin metsään eksyneeltä lapselta. Jotenkin suloinen näky. "H-Häh?" Mies kuitenkin henkäisi, kun neito meni huomauttamaan hänen omistusoikeudesta. "Sehän oli vain esitystä." Mies totesi, samalla kun sai tönäisyn olkaansa. "Sanoithan itsekin, etten omista sinua." Tämä vielä huomautti.
Tietenkin Fergus hieman valehteli, olisi hän halunnut sen olevan totta jollain tasolla, mutta niin kuin toinen oli sanonut siihen ei saisi tottua. Olihan se jo huomattu, että heidän yhdessä olo toi vain ongelmia, puolin ja toisin. Ehkä jossain vaiheessa pieninkin lipsahdus ja hukka menettäisi henkensä. Se ei kuitenkaan miestä pelottanut, ehkä se oli tämän koko jutun kipinä, vaara ja uhka. Sitähän ihmmissuden elämä muutenkin oli.

[Wolga]

Kurtisti kulmiaan toisen sanoille, ehkä mies oli vain synnynnäinen näyttelijä. Mutta toisaalta, nämä sanansa oli tarkoittanut lähinnä pelkäksi kiusoitteluksi, jota virneellä ja tönäisyllä oli yrittänyt osoittaa. Ja se, että tuo köhivä ja tärisevä mies reagoi hänen sanoihinsa noin, vakavan oloisesti sai Thean hämmentymään. Jos oli ehtinytkin herätellä itsessään pieniä toiveita jostain sellaisesta, jota ei olisi saanut ajatellakaan, ne toiveet tipahtivat nyt rämisten alas ja neito tunsi olonsa aavistuksen pettyneeksi. Hymähti kuitenkin, sillä tämähän oli oikein hyvä – se vasta kamalaa olisikin, jos hukka kehittäisi häneen jonkinlaisen kiintymyksen tai omistushalun, tai jotain muuta yhtä epämiellyttävää. Tai miellyttävää. Ei Thea oikein itsekään tiennyt.

Huokaisi keuhkojensa pohjalta asti ja pudisti päätään, ehkä nyt pitäisi vain keskittyä elämään ja nauttimaan siitä, että oli vihdoin päässyt yölliseen metsään. Saattoi viimein nauttia loppukesän tuoksuista ja yökasteesta, joka tunkeutui hiljalleen yöhepeneen ohuen kankaan läpi iholle asti. Thea heittäytyi selälleen sammaleeseen ja suoristi kätensä päänsä yläpuolelle, katse kohotettiin tähtien pilkuttamaan taivaaseen ja puiden oksiin, tunsi naurun kutittelevan äänihuuliaan. Silmät sulkeutuivat ja veti nyt nenän kautta keuhkonsa täyteen kesältä ja metsältä, ehkä myös hieman susimieheltä sekä savukkeelta, tuoksuvaa ilmaa ja hengitti sen hetken päästä suunsa kautta ulos. Tätä hän rakasti. Juuri tätä. Metsän rauhoittavaa syleilyä, joka herätteli neidon jokaisen solun ja aistin heräämään, selviytymään. Vaikka arvostikin helppoa elämäänsä ja monia etuoikeuksiaan, niin kyllä noin pitkä aika ilman metsää teki hulluksi. Myös se päänsisäinen myllerrys tuntui helpottavan, jännittyneet hartiat rentoutuivat ja ilman Ferguksen läsnäoloa olisi neito kai saattanut nukahtaa – nyt kuitenkin se pieni sähköinen värinä piti naisen ihon herkkänä ja unen kaukana. Suoristi myös koukkuun nostetut polvensa ja venytteli metsämaassa pitkin pituuttaan, antaumuksella ja pientä nautinnollista yninää pitäen. Tätä hän kaipasi. Ei mitään muuta. Tai… Ei, ei mitään muuta.

[Janni]

Hiljaisuus laskeutui kaksikon välille. Hetken se tuntui ehkä kiusalliselta, ainakin Ferguksen mielestä, mutta Thean päättäessä asettua renosti selälleen mättäälle, tuntui tilanne raukeavan. Mies vilkaisi venyttelevää naista ja hymähti itsekseen, ehkä oli vain parasta rentoutua itsekin. Mies katsahti sätkäänsä sormiensa välissä, kiitos vanha kaveri.
Puhaltaen pitkän nauhan savua ulos, Ferguskin asettui selälleen Thean vierelle ja nosti vapaan kätensä niskansa taakse. Taivas oli täynnä tähtiä niin kuin yleensä.

"Löydätkö sutta?" Fergus kysyi pitkän hiljaisuuden jälkeen, tuijotellen taivaalle selvästi etsien jotain katseellaan. "Vai makaanko väärin päin." Mies pohdiskeli kallistaen päätään, yrittäen löytää tähtikuviota, jota kutsuttiin sudeksi.
Sätkä alkoi vedellä viimeisiään, joten mies päätti sen vierelleen tumpata. Savu muutenkin tuntui peittävän näkymää taivalle.
"Miksi muuten halusit, että kidnappaan sinut uudestaan?" Fergus yllättäen kysyi. "Et sinä lukkejen takana oikesti ollut. Olit vapaa kulkemaan metsään milloin halusit, mutta et ikinä tullut... Enkä minä usko, että todella halusit vanhempiasi miellyttää, ainakaan tämän päähänpiston jälkeen."

[Wolga]

Katse siirrettiin vierelle asettuneeseen mieheen, kun tuo avasi suunsa kysymykseen. Aatelinen ei ollut koskaan katsonut taivaalta oikeita tähtikuvioita, kehittänyt vain omiaan. Ehkä oli joskus keksinyt jonkun sarjan tähtiä, joka näytti sudelta mutta tuskin oli se mitä Fergus nyt tarkoitti. ”En tunne tähtikuvioita”, hymähti ja siirsi katseensa takaisin taivaaseen. Suoristetut kädet liikutettiin nyt hienoiseen koukkuun, koskettamaan päälakea mutta edelleen ne pysyttelivät kosketuksissa kostean tuntuiseen maahan, tarttui toisen käden ranteeseen ja teki yllätyksekseen havainnon. Koru oli hävinnyt ranteestaan. Kaiketi oli tiputtanut sen jonnekin puutarhaan samalla, kun oli odotellut hukkaa saapuvaksi paikalle. Taputti itseään mielikuvituksessaan olalle, fiksu veto. Kai. ”Mutta tuo näyttää ihan hiireltä”, kohotti sormensa osoittamaan tähtitaivasta ja piirsi ilmaan, eihän se mikään oikea kuvio ollut mutta Theaa oltiin siunattu vilkkaalla mielellä ja saattoi helposti nähdä erilaisia muotoja.

Kysymys jota ei ollut odottanut kuulevansa. Oli kai ajatellut toisen paljon kylmemmäksi ja kierommaksi, sellaiseksi jota ei kiinnostanut ihmisnaisen aivoitukset jos ne vain palvelivat tuon tarkoitusperiä. Vilkaisi toista nopeasti, mutta siirsi sitten katseensa takaisin taivaaseen. ”En ollutkaan”, myönsi miehen pohdintoihin ja pureskeli mietteliäänä alahuulensa sisäpintaa, ei oikein tiennyt kuinka hänen pitäisi vastata jotta tulisi ymmärretyksi. Vaikka eipä hän ymmärtänyt itsekään itseään. ”Odotitko minua?”, päätyi esittämään kysymyksen ennen kuin vastaisi miehen ihmettelyyn, sillä epäili että sanojensa jälkeen toinen ei välttämättä haluaisi enää vastata. Miehen tarkkanäköisyys ei Theaa enää ihmetyttänyt, olihan toinen nähnyt kuinka laskeutui ikkunasta pihalle ja todennut myös kamarin huoneen olevan auki. Miksipä muuten siihen olisi pitänyt se peilipöytä työntää eteen? Ei hän voisi kertoa, että pelkäsi niitä tunteita jotka sisikunnassaan hehkuivat, odottivat että voisivat pienimmästäkin kipinästä voimistua ja tehdä elämän valtavan hankalaksi. Aiheuttaa pahimmillaan suurta surua ja tuskaa, joko Ferguksen tekojen tai kohtalon vuoksi. Olivathan he jo nähneet kuinka tukaliin tilanteisiin pystyivät toisensa johdattamaan. Voisiko hän kuitenkaan paljastaa toiselle moisia ajatuksia? Vai pitäisikö kenties tyytyä kertomaan, että halusi vain etäisyyttä ja ilmoittaa, että he elivät niin erilaisissa maailmoissa, ettei ystävyyskään voisi toimia heidän välillään. Se vaihtoehto tuntui ikävänä möykkynä vatsassa, mutta olisiko se ainoa mahdollinen keino säilyttää omat kasvonsa ja pitää ne typerät ajatukset ja tunteet aisoissa? Thea ei tiennyt.


//Mun sydän murskautuu, se ei ees kerkeä palautua edellisestä musertumisesta kun jo uudestaan :'''(((( //

[Janni]

"Hiiri?" Hymähdys karkasi, oli toisella ainakin mielikuvitusta. Fergus oli vain oppinut isältään petojen tähtikuvioita, jotka näin vanhemmalla iällä ajateltuna olivat varmasti olleet miehen itse keksimiä viihdyttämään poikaansa.
Huvittelu kuitenkin meni sikseen, kun Fergus oli mennyt vaihtamaan puheenaihetta. Hänen kysymykseensä vastattiin kysymyksellä. "Tsh en mi-" Valehteleva tuhahdus miltei karkasi kokonaan suusta, oliko hän näin tottunut valehtelemaan toiselle ja itselleen? Fergus huokaisi. Jotenkin hän ei enää jaksanut.

"Odotin. Se joentörmä muuttui nopeasti hyvin yksinäiseksi paikaksi." Fergus vastaki kurtistaen kulmiaan, tuntuen olonsa jotenkin vaivaantuneeksi tällälailla tunnustaessaan asioita, jotka tuntuivat jotenkin siirapilta suussa. "Yritin minä kierellä metsääkin, mutta en löytänyt sinua roikkumasta puun oksalta." Mies jatkoi. "Sanoinhan että minulla oli ikävä, tietenkin minä odotin."
Punainen katse tuijotti sitä tähtikuviota minkä nainen oli hänelle näyttänyt, kyllä se hieman näytti hiireltä. "Älä kuitenkaan luule itsestäsi liikoja. En minä nyt yötäpäivää joen törmällä kökkinyt." Fergus totesi yrittäen keventää tunnelmaa.

//Meitä on siis kaksi aaarghhhh </3 //

[Wolga]

Thean leukaperät kiristyivät, kun kesken lauseen katkaistun kieltäytymisen jälkeen toinen myönsi odottaneensa. Kertoi juuri ne asiat joita hän oli odottanut ja halunnut kuulla, ne joita oli koko sydämestään pelännyt ja karttanut. Aivan kuin se ovi olisi todella sulkeutunut, mutta ei heidän välillään vaan heidän takanaan. Sulkenut siihen pieneen huoneeseen, jossa olivat vain he kaksi ja tähdin koristeltu katto. Sieltä tuntui loppuvan happi, eikä nainen tiennyt mitä olisi voinut tehdä päästäkseen tästä kuristavasta tunteesta eroon. Tyrskähti kuitenkin, kun muisteli itseään roikkumassa oksalta. Olo ei kuitenkaan ollut nauravainen, vaan kurkkua kuristi ja hetki sitten vartaloon hiipinyt rentous oli tipotiessään, viriävä hermostuneisuus puolestaan värisytteli lihaksia mielensä mukaan. Toisen kevennykseksi kai tarkoitetut sanat eivät juuri vaikuttaneet, tai ehkä sen verran että toinen osoitti olevansa yllättävästä tunnustuksesta huolimatta edelleen se sama veikeä susi.

”Tuossa on orvokki”, oli helpottunut löytäessään uuden, kukkaa etäisesti muistuttavan kuvion ja piirsi sen ilmaan samalla, kun viisoi miestä katsomaan oikeaan suuntaan. Hetken aikaa katseli kuviota laskettuaan kätensä alas, orvokkipa tosiaan. Oliko nämä tunteet, pelot ja toiveet virinneet tähän pisteeseen sen paon aikana? Kun oli tuntenut huolen pusertavan rinnassaan ja pelännyt toisen hengen puolesta. Oliko se liikuttanut hänessä jotain? Tai ehkä kaikki oli laskettu alulle jo ensikohtaamisella, mutta se oli vain tarvinnut aikaa kasvaakseen näihin mittoihin. ”Halusin lähteä mukaasi, koska olen hullu”, hymähti silmiään pyöräyttäen, ”koska jos… Tai tämän tempauksen jälkeen kun. Isäni päättää pakkonaittaa minut jonkun muun vaivoiksi ja suojelukseen, tuskin tulemme enää tapaamaan. Ellei se mies ole tyhmä kuin vasemman jalan saapas”, hymähti. Kyllähän hän tiesi millaisia miehet olivat aviovaimojaan kohtaan, harva päästi nuoria vaimojaan silmistään hetkeksikään. Silloin olisi myös hankala paeta, sillä kyllähän vaimon ja miehen kuului levätä aviopedissä. Se tarkoittaisi myös lapsia ja antautumista. Theaa oksetti ajatuskin. ”Metsään en tullut, koska pelkään näitä ajatuksia joita sinä minussa herätät. Kyllä minä tiedän, että me olemme päätyneet tutustumaan toisiimme vain jonkun ihmeellisen kohtalonoikun seurauksesta. Tämä kaikki tulee aiheuttamaan vain valtavat määrät sydänsuruja, itkua ja hammasten kiristelyä”, ääni hiipui loppua kohden, sinnikkäästi piti katseensa kuitenkin taivaassa ja varsin rauhallisen sävyisenä. Tämän kaiken ääneen lausuminen tuntui kivuliaalta, tunsi olevansa aivan paljas. Se tunne oli uusi ja kammottava, mutta Fergus kai ansaitsi kuulla totuuden. ”Siksi jo silloin täydenkuun jälkeen päätin, että emme näkisi enää. Tai ainakaan ennen kuin saisin pääni taas järjestykseen. Mutta sitten sinä päätit ilmestyä ikkunalleni”, hymähti hieman sarkastiseen sävyyn.

[Janni]

Orvokki vai? Piirsivätkö he elämän kertaansa taivaalle? Fergus silmäili kuvioita hiljaa ja kuunteli Theaa vierellään, nyt kun tuo viimein suostui vastaamaan hänelle suoraan, saatuaan omaan kysymykseensä vastauksen.
Mies olikin uumoillut, että jotain pahempaa tämän tempauksen jälkeen olisi luvassa, joko hänelle tai Thealle. Hän kyllä ymmärsi neidon isän periaatteet, mutta se ei tarkoittanut että hän piti moisesta pakkonaittamisesta ja ei pitänyt Theakaan. Mahtoiko se korppi olla todella sulhasehdokas?

Punainen katse viimein kääntyi vierellä makaavaan naiseen, tuon kertoessa miksi oli pysytellyt kotona, pois metsästä, pois ihmissuden lähettyviltä. Thea oli ennemmän kuin oikeassa, kaikki tämä aiheuttaisi vain päänvaivaa, sydänsuruja... jösses mihin sotkuun hän oli itsensä saanut tämän naisen kanssa.
Hän ei ollut vihainen Thean oudolle idealle pysytellä hänestä kaukana, hän ehkä oli ennemmän vihainen itselleen ettei ollut edes moista seikkaa ajatellut. Oliko hän todella pakkomielteinen toisesta, että tuli näin sokeaksi ja päättömäksi että kiipeili ihmisten asuttaman kylän kartanon ikkunasta sisään, ihmisnaisen makuukammariin?
"Pitäisikö minun napata sinut pysyvästi?" Fergus pohti ääneen, eikä tienyt itsekkään sanoiko sen vitsinä ja tuskin se niin helppoa edes olisi.

[Wolga]

Katse käännettiin mieheen tämän pohtiessa mahdollisuutta hänen kaappaamisestaan iäisyyden ajaksi. Pehmeä hymy viipyili hetken suupielissä, oli jotenkin lämmittävää kuulla toisen ajattelevan moista edes puolitosissaan. Katseli jo kovin tutuiksi käyneitä kasvoja, niiden piirteitä ja elämän jättämiä jälkiä. Muisti ihmetelleensä aiemmin tarinaa silmälapun takana, eikä ollut vielä tähänkään päivään mennessä sitä tiedustellut. Ehkä vielä tänään kysyisi. Nyt hetki ei kuitenkaan tuntunut oikealta, sillä mielessään pyöri taustalla koko ajan toisen kaappausharkinta. ”Veisitkö minut laumasi keskelle? Ilmoittaisit pedinlämmikkeellesi ja kenties muille naisillesi, että sinulla on nyt tämmöinen… lelu?”, ajatus sai Thean aavistuksen ärtymään. ”Minähän olisin pitkäikäinen lelu sen jälkeen”, hymähti silmiään pyöräyttäen, tuntui surulliselta ajatella kuinka hankalaksi maailma oli tehnyt tällaiset… No, miten tätä heidän välistä hämmentämistä saattoikaan kuvitella. Suhdeko se oli? Katse käännettiin takaisin taivaaseen.

”Enkä minä voisi sinua jakaa kenenkään kanssa, en voisi sallia sitä että toteuttaisit lihallista kutsumusta muiden naisten kanssa. Minä kuolisin, jos joutuisin omistautumaan jollekin, joka ei omistaudu minulle”, tyytyi lopulta torppaamaan moisen ajatuksen mahdottomana. Tottahan se kuitenkin oli, hän ei ollut niitä naisia jotka mukautuivat. Heitä myös jahdattaisiin maailman ääriin asti, mutta sitä ei vaivautunut sanomaan sillä varmasti Ferguskin tiesi. Eikä varmasti koko Cryptissä olisi paikkaa, johon etsintäjoukot eivät löytäisi ja se tarkoittaisi jatkuvaa sotimista ja itsensä vaarantamista. Ehkä etsijät hiljalleen vähenisivät, mutta varmasti niin kauan kuin hänen perheenjäseniään olisi elossa, olisi aina joku epätoivoinen etsijä. Epäilemättä moiset olisivat helppoja hoidella ihmissusilauman toimesta, mutta halusiko Thea toimillaan aiheuttaa sellaista tuskaa perheelleen? Niin itsekeskeinen ja huono tytär kuin olikin, niin kyllähän se perhe oli hänen ainoansa. Oli se mitä hän rakasti kaikessa juonittelevuudessaan. Tunsi hienoisen katumuksen nipistävän sydäntään. Ei kuitenkaan antanut moiselle valtaa, kyllä nuo tämän viimeisen kerran kestäisivät.

[Janni]

Fergus tyrskähti Thean puhutellessa itseään leluna, jonka susimies esittelisi laumalleen ja kaikille niille naisille jota pyöritti. Oli totta, että hänellä oli ollut jos minkä laista petitoveria, sehän oli suden luonosta niin sanonutti omistaa monta mahdollisuutta vahvan jäkikasvun takaamiseksi. Mutta hän oli silti puoliksi ihminen, ihminen jonka elämän tarkoitus oli sitoutua vain yhdelle. Oliko se sitten vaikeaa vai helppoa valita kahden luonnon väliltä, ei hän oikeastaan tiennyt. Ei hän koskaan ollut sellaisen valinan eteen joutunut.

"Et sinä lelu olisi." Fergus totesi lopulta, kääntäen itsekin katseensa takaisin taivalle. "Olet se mitä päätät itse ollevan. Minä olen päättänyt olevani lauman alfa." Mies kertoi nostaen hymyn huulilleen. Oli jotenkin vapauttavaa puhua näistä asioista ääneen, vaikka edelleen he molemmat vältelivät tiettyjen asioiden sanomista ääneen, kuin ne sinetöisivät jotain pysyvää heidän välilleen, eikä sitä voisi sen jälkeen perua. Jollain tavalla surullista ja ehkä he olivat vapautuneet tarpeekseen?
Fergus nousi kyynärpäidensä varaan ja siitä kyljelleen, kurkottaen sitten kätensä ja polvensa Thean yly, nousten kontilleen naisen ylle. "Löydätkö sutta nyt?" Mies kysyi leikkisästi virnistäen.

[Wolga]

Vai, että hän ei olisi lelu. Jotenkin siihen oli hankala luottaa, sillä ei hän varmasti ainoa nainen ollut joka viehättyi tuon arpinaaman olemuksesta, kaikessa karskiudessaan. No, ehkä nämä puheet kaikessa vilpittömyydessään olivat loppujen lopuksi vain varovaista kokeilua, eikä mitään sellaista joka määrittäisi heidän elämiensä suunnat ja sen, että kietoutuisivatko ne yhteen tätä enempää. Ferguksen sanat siitä, että hän on se joka päätti olla, saivat neidon kohottamaan kulmiaan. Joten ei ollut osannut odottaa ihan noin syvällistä lausuntoa toiselta, ei sillä että olisi tyhmänä pitänyt vaan lähinnä kai jotenkin eri tavalla älykkäänä. ”Mmm.. Herrahan on syvällistä sorttia”, myhäili eikä peitellyt tyytyväisyyttään moiseen huomioon, sehän oli vain hyvä juttu. ”Olet oikeassa, sinun kanssasi vain välillä unohdan että kuka olen ja kuka haluan olla”, sehän oli totuus. Aiemmin kukaan ei ollut herätellyt hänessä tällaisia tuntemuksia, tai haluja. Aiemmin oli aina tiennyt, että haluaisi elää ylellistä ja villiä elämää, täysin itsensä ehdoilla ja vain itseään varten. Mutta nyt oli yllättänyt itsensä toisinaan ajattelemasta asioita hieman pintaa syvemmältä.

Ferguksen ele oli tervetullut, sillä tämä keskustelu tuntui kaikessa vapauttavuudessaankin imevän hänet ihan kuiviin. Miehen ollessa siinä kontillaan hänen yllään ja leikitellessä aiemmalla puheenaiheella, tuntui Theasta että henki kulki jälleen helpommin. Se kuristava, tukahduttava tunne hölläsi otteensa kurkusta ja naisen huulet mutristuivat tuon muka etsiessä sutta yläpuoleltaan. ”Joo-o, kyllä minä taidan nähdä sen tuossa”, kohotti sormeaan koskettamaan kulmahammasta, ”ja tuossa”, kosketti nyt korvanlehteä, ”ja ehdottomasti vähän tässäkin”, antoi sormenpäänsä lipua pitkin tuuheaa kulmakarvaa. Tunsi kuinka ihonsa jokainen hento karva nousi odottamaan, että mitä tapahtuisi seuraavaksi. ”Miksi sait tämän?”, kysyi hetken mietinnän jälkeen ja kosketti sormellaan silmälappua paikallaan pitävää nauhaa, laski sitten kätensä lepäämään vatsalleen. Olikohan tuo silmälappu kovin epämiellyttävä, tai ehkä mies oli jo tottunut siihen niin ettei sen olemassa oloa edes huomaisi.

[Janni]

Hymy kutitteli suupieliä sitä mukaan, mitä Thea lähti hänen piirteitään osoittelemaan, kuin piirtäen tähtikuviota hänen kasvoilleen. Mies vielä leikkisästi yritti napata neidon liikutteleman sormen hamapaidensa väliin näykkäistäväksi, ei tietenkään satuuttaakseen.
Kysymyksen ja sormen kuitenkin käydessä silmälappuun, näytti mies yllättyvän. Ei hän sitä ollut odottanut. Jos Thea olisi kysynyt mistä hän oli lapun saanut, olisi hän voinut helposti härnätä ja kertoa silmälapun alkuperän, mutta eihän se ollut mitä nainen tarkoitti ja siksi tuo oli varmasti ennakoinut ja kysynyt miksi. Nainen taisi jo tuntea hänet liian hyvin.

"Se on pitkä tarina, mutta lyhykäisyydessään yritin auttaa isääni." Fergus kertoi, virne oli laskenut asteen ja pieni kulman kurtistus kertoi pinestä harmaasta pilvestä, joka kohosi mielen ylle. "Yritin estää häntä tekemästä jotain typerää ja kiitokseksi sain tämän... Ei hän siis tätä tehnyt, joku sotilas sohi hopeakeihäällä minua naamaan." Mies kertoi murahduksen kera.
Oikeastaan oli yllättävää, kuinka he tuntuivat tuntevan toisensa hyvin, mutta he eivät tienneet toistensa menneisyydestä yhtikäs mitään.
"Mistä sinä olet saanut tuon villin pehkosi tai tumman ihosi? Mitä vertailin sinua isääsi, et oikein sovi kuvioon." Fergus käänsi puheenaiheen Theaan.

[Wolga]

Thea epäili hetken, että oliko sittenkin onnistunut pilaamaan tämän mukavaksi muuttuneen tunnelman ja palaamaan liian syvien vesien äärelle. Heille ei selvästikään sopinut turhan pitkät ja vakavat keskustelut, kaiketi olivat melkoisen fyysistä väkeä kumpainenkin. Toinen kuitenkin kertoi välikohtauksesta hopeisen keihään ja sotilaan kanssa, mikä sai neidonkin kulmat aavistuksen rypistymään – kyllähän hän näki miehen kehosta, että tämä oli elänyt vaarallistakin elämää. Tuntui kuitenkin yllättävän kurjalta kuulla se näin ääneen puhuttuna, että mies oli paininut vaarojen kanssa jo nuorena. Eikä tuo muisto näyttänyt olevan erityisen miellyttävä, no, eipä hänkään ilolla muistelisi hänet puolisokeaksi tehnyttä tapahtumaa. Fergus puolestaan tiedusteli hänen ihonsa väriä, oli huomannut toki että se poikkesi suuresti isänsä värityksestä. ”Se johtuu siitä, että isäni ja äitini ovat ottovanhempiani”, vastasi mietteliäällä äänellä ja kohotti kätensä ylemmäs jotta saattoi tutkia katseellaan maitokahvin ruskeaa ihoaan. ”Olen syntynyt Manasses Saarilla, oikea isäni on ottoisäni veli ja melkoisen… Iloluontoinen ja paatunut naistenmies kai”, hymähti silmiään pyöräyttäen, olikohan tässä jotain naiset hakevat isiensä kaltaisia miehiä juttua ilmassa. ”Hän todistetusti mieltyi ainakin yhden hetken ajaksi kaukomailta tuotuun tummaan orjanaiseen ja minä sain alkuni. Synnyttäjäni kaiketi lähetettiin takaisin sinne, mistä oli tullutkin. Tai ainakin toivon, että hänen kohtalonsa oli jäädä henkiin. Ja minut puolestani Ihmisten Kaupunkiin taloon, jossa asun edelleen”, menneisyytensä alkuvaiheiden kertominen ei niinkään häirinnyt Theaa, ainakaan enää. Silti oli sääli elää epätietoisuudessa oikean äitinsä kohtalosta, aivan kuin jokainen olisi unohtanut koko naisen olemassaolon – vaikka hän oli siitä elävä merkki.

”Taidat välittää isästäsi paljon?”, kysyi vaihtaakseen puheenaihetta. Olisi paljon mielenkiintoisempaa kuulla Ferguksen menneisyydestä, hänen omassaan kun ei ollut erityisesti kerrottavaa. Ja oli aina pitänyt vanhempien ja lasten suhteita mielenkiintoisena. Kyllähän hänkin omia ottovanhempiaan rakasti ja nuo olivat hänen elämänsä tärkeimmät henkilöt, mutta jotenkin… He olivat niin eripuusta, muu perhe ja hän.

[Janni]

"Sitä minä vähän arvelinkin." Fergus totesi hymähtäen Thean kertoessa ottovanhemmistaan. Mies pysytteli kontillaan naisen yllä maltillisena samalla kun kuunteli tuon kertoessa menneestään enemmän. Naurahdus kävin, kun puhe tuli oikeasta isästä. "Se selittää paljon." Fergus totesi katsellen Theaa koko tuon pituudelta. Selvästi villiys oli periytyvää sorttia.
Tosin se kaikki virnuilu, joka oli naisen kertomuksen myötä noussut pintään, pyyhkiytyi yhdellä kysymyksen sivalluksella. "Ja paskat!" Fergus tuhahti, nousten polviensa varaan naisen ylle, katsoen hetken muualle tuosta, kuin Thea olisi muka loukannut häntä pahastikin kysymyksellään.

"Hän oli idiootti, johti koko lauman tuhoon ja itsensä siinä samalla." Fergus totesi, kääntäen katseensa takaisin Theaan. Mies kuulosti katkeralta, mutta punaisessa katseessa välkähti selvä suru ja ikävä, Fergus valehteli itselleen. Ei hän ollut hyvä käsittelemään surua, joten isän haukkuminen tuntui paljon helpommalta. Eikä tapahtuneesta ollut kulunut muuta kuin yli vuosi.
"Vallanhimo nousi hänellä päähän... En aio tehdä samaa virhettä." Fergus kertoi, kireän ilmeen höllätessä siinä kun hän katseli Thean kasvoja.