Kirjoittaja Mori » 29 Marras 2016, 12:32
Itku ja suru olivat läsnä tytölle, mutta rafaelin hymy ei koskaan haihtunut. Se ei muistuttanut edes sellaista säälivää sekä lohduttavaa hymyä. Hän oli edelleen iloinen ja positiivinen kaikesta, mitä neito hänelle soikin kuunnteltavaa. Nakamin itkiessä, ettei tuosta ollut hallitsemaan omia voimiaan, laski mies lohduttavasti kätensä toisen selkää vasten ja silitti sitä. "Kaikki on hyvin, kyllä sinä olet hallinnut sitä hyvin tähänkin asti ja sitä paitsi kaikella on oikeus joskus olla epävaikaita", hän sanoi rohkaisevasti ja nyökytteli sanoilleen. Kysymyksiä tuli ja meni ja pappi pyrki vastaamaan niihin kannustavan positiivisella tavallaan. Oli selkeä, että neidolla oli hätä ja hänen täytyi virassaan sekä omalla tunnollaan lohduttaa. Hän ei tietenkään halunnut nähdä kenenkään kärsivän, mutta ei sellaista voinut poistaakaan yhtäkkiä maailmasta. Ei sellainen maailma olisi todellinen vain utooppinen ja haaveita sellaisesta, vaikka siihen pyrittiinkin. Maailmaan, jossa kaikki olisi hyvin. "Edward vai? En tiedä enää. Seuraan hänen ystäväänsä, sillä tuo on liittynyt muutaman ihmisiä syövien ihmissusien pariin ja haluaisin hänet pois sieltä", Rafael kertoi kun Nakami kysyi missä hänen miehensä nyt juoksenteli. "Mutta ei hänellä varmasti ole enää mitään hätää", pappi totesi, vaikka tiesi syvällä sisimmässää, että tällä ihmissudella taisivat olla ne asiat aika pahastikin tolallaan. Kävihän Kalmakin aina täydenkuun jälkeen kotona, mutta Edward ei. "Niin, tiedän. No kerron vain sen mitä havaitsin. Tiedät siis, että hänen kirouksensa on hyvin epävakaa ja minusta näytti siltä, että se on pahentunut, ehkä. En tiedä onko alkutaival ollut samanlainen kuin nyt mutta hänestä perustellen hän on paljon aggressiivisempi", hän pohti ja katsoi Nakamiin.
Nakami kirosi sitä, kuinka Edward ei kertonut itse mitään tuolle. Rafael ei osannut siihen sanoa mitään, hän ei ollut tuntenut miestä tarpeeksi, jotta kykenisi puhumaan tuon puolesta. Hän tiesi kuitenkin sen, että mies vaikutti hyvin alakuloiselta tapaukselta ja hyvin epävakaalta siinä hänen kanssaan olessaan. Ajatukset kuitenkin keskeytettiin ääniin, jotka tulivat heidän takaansa. Pappi nosti silmänsä lasiensa takaa kohti kahteen metsästäjään, jotka tiivasivat kostoa hänelle. Tietysti nuo myös vaativat Nakamia itselleen kuin palkiota. Nakami ainakin nousi nopeammin kuin Rafael ylös. Pappi nousi hitaasti puntaroiden vaihtoehtojaan, mutta aina se ilkikurinen virne kasvoillaan.
"No, no, arvon herrat", hän totesi virnistäen ja ehkä vähän huvittuneena. Hän vilkaisi miekkaa, joka oli toisen kädessä ja tiesi juurikin mikä miekka se oli. Hän vilkaisi myös Nakamiin, joka oli ehkä kykenemätön tässä tilanteessa tekemään mitään. Miekka epätasaisesti leimuten kuin hätää kärsien ja muutenkin tytön olemus ei kertonut siitä vakasta henkilöstä, jonka Rafael oli kohdannut ensikertaa. "Jos nyt vain ottaisitte rauhallisesti, ymmärrettekö, että tässä on menossa hyvin tärkeä hetki?" mies vitsaili sen suurempaa tarkoitusta. Hän heitti vitsiä minne tahtoi ja milloin tahtoi. Miehet sylkäisivät siihen ja toinen heilautti asetta kädessään. "Ei meillä ole aikaa vitseillesi pappi, ojennat nyt vain tuon demonin meille, niin pääsetpähän suuremmasta työstä ja sitten voit sanoa päivää tälle", mies kertoi kun Rafael otti nopein ja sulavin liikkein esiin jalkajousensa. Hän ei mielellään tähdännyt sillä ihmisiin, sillä ase ei ole tehty ihmisiä varten tai siis, kun aseessa on hyvin paljon voimaa, että se saattaa tappaa ihmisen hetkessä tai repiä tuon lihan kappaleiksi hyvin kuolettavalla tavalla. Jalkajousessa ei kuitenkaan ollut jousta vielä, mutta Rafael otti sen esiin vain varoitukseksi. Hän hymyili rauhallisesti. Tilanne oli jännittynyt. Pienesti Rafael siirtyi Nakamin vierelle, hieman eteen, mutta ei kokonaan peittänyt toista. Vain ehkä tytön käden omalla kehollaan. "Jos se tähän tulee, en haluaisi luovuttaa tai antaa teille neitiä", hän totesi ja vilkaisi Nakamiin virnistäen. Ei hän aikonut estää tyttöä puolustamasta tai hyökkäämästä, mutta hän halusi toisen ymmärtävän, että jos tästä nyt päästäisiin vähin äänin pois olisi se hyvä.
Tappeleminen ei koskaan ollut hyväksi kenellekään. Metsästäjät olivat silti muuta mieltä ja tilanne lähtikin sitten liikeelle. Oli selkeää, että toinen aseeton mies olisi helpompi kohde, mutta tuo ottikin kohteekseen Rafaelin kaikesta logiikasta huolimatta. Se ehkä yllätti hieman papin, mutta hän myös aikoi taistella sitten aseettomasti ihan tasavertaisuuden vuoksi, Ei ihminen pärjännyt hänelle, hänessä kun ei virranut tippaakaan ihmisveri.
Tai no niin pappi uskoi pieni virne kasvoillaan, kun yläkoukku kävi ja yritti lyödä häntä kasvoihin. Mies itse ei oikein kokenut asiakseen panna vastaan, joten hän vain puolusti. Hän vilkuili aina nopeasti silloin tällöin Nakamin suuntaan, jotta tietäisi että miten tytöllä meni ja voisi mennä auttamaan tarvittaessa. Puolustus linja jatkui melko kauan, kunnes varmaankin kuudes vilkaisu koitui papin kohtaloksi. Hän sai osumaa kasvoihinsa, mutta se ei sentään sattunut, mutta hänen lasinsa. Oi nuo kauniit ja näköä antavat lasit lensivät hänen päästään maahan ja kuului pian rusahdus, kun hyökkäävä metsästäjä astui niiden päälle. "No voi hyvää päivää", Rafael totesi naurahtaen, mutta totuuden mukaisesti hän oli yhtä kuin sokea ilman lasejaan. Siinä nyt sitten väistelemään nyrkkejä, joita hän näki vasta aivan läheltä. Kyllä hän ehti ne väistää vielä nopeasti, luojan kiitos hänen reaktiokykynsä.
Kauaa hän ei kuitenkaan kyennyt pitämään pintojaan ilman näköään ja sai nyrkistä uudestaan ja uudestaan. Tästä metsästäjä innostuikin, kun huomasi papin olevan puolustuskyvytön ja alkoi ihan olan takaa hakkaamaan noon polvilla kuin nyrkeillään. "Mitä nyt pappi? Menetitkö puhekykysi?" tuo huusi innosta ja potkaisi rafaelin kumoon, josta pappi pyrki ylös. Hän naurahti kuivasti toisen sanoihin. "Ei ollenkaan. Tässä vain mietin, että olet velkaa minulle lasit", hän totesi ja tarttui tulevaan jalkaan nopeasti. Kyllä hän kuuli mistä suunnasta joku isku tuli, mutta hänen piti vain sulkea silmänsä kokonaan ja taistella sokeana.