Jerrell
Mies pyyhki kämmensyrjällään puista tiskiä, jonka päällä oli leikannut pöytää. Jauhot ja leivänmurut tipahtelivat maahan hiekan ja tarkasti aseteltujen, vuosikymmeniä vanhojen mukulakivien sekaan. Jauhoiset kädet taputtelivat toisiaan vasten ja pyyhkiytyivät sitten varsin tavanomaisen essun rintapieliin. Jerrell nosti katseensa vastaleikatusta leivästä ja silmäili poispäin kojusta, jonnekin sen ulkopuolelle väentungoksen sekaan. Valtavasti markkinaväkeä, aivan valtavasti. Päivä oli ollut pitkä ja asiakkaita oli ollut aamusta asti paljon, ja oli ihme, että heitä riitti yhä. Tarjontakin oli toki laaja - laajin, jollaista koko vuonna saattoi odottaa - sillä sadonkorjuu oli päättynyt vain muutamia päiviä sitten, ja kaikki käsistään taitavat ihmiset toivat kauppatorille omia tuotteitaan. Leivonnaisia, riistaa, leivonnaisia joiden sisällä oli riistaa, hedelmiä, merentakaisen kaupanvaihdon tuotteita, tekstiilejä, turkiksia, alkemiaa, loitsuja, ennustuksia. Kolme väliaikaista sepänpajaa, joista yksi kuului kunniallisille kääpiöille. Teatteriseurueita ja tanssiesityksiä, bardeja, trubaduureja, jopa jokunen arvokas kurtisaani, joskin vartijoiden tarkan ja valvovan silmän alla. Tuoksuja ja kukkia. Viinejä ja liköörejä. Jossain kaiken tuon paljouden ja ihmetyksen seassa oli Jerrellin hyvän tuttavaperheen koju, joka oli nikkaroitu turvalliseen kulmaukseen kauppatorin reunalle. Koju ei ollut kaikkein suurimman ihmisvirran keskellä, sillä sellaiset paikat kuuluivat jo valmiiksi vauraille myyjille. Sen sijaan sijainti oli vallan taktinen viereiseltä kadulta saapuvien ihmisten kannalta, sillä se oli ensimmäinen leivonnaiskoju jonka he tulisivat näkemään, ja mikäli he karttaisivat tungosta, olisi se luultavasti myös ainoa. Kojun toisella puolella myytiin kalaa ja toisella puolella mausteita, ja illan mittaan kuuron hajuaistikin oli yleensä täysin turtunut, vaikka Lorican leivonnaiset yrittivätkin ryhdikkäästi ajaa kalan ja yrttien tuoksun tiehensä.
Tätä hulinaa oli kestänyt yhteen mittaan jo vajaan viikon. Jerrell tuli avustamaan Loricaa mielellään tuotteiden esillepanossa ja viimeistelyssä, sillä hän tarvitsi käsirahaa ja tekemistä. Arki oli ollut harmaata viimeisen vuoden ajan. Jokseenkin merkityksetöntä. Hänen elämässään oli ollut melkein jokin nousuvaiheen tapainen, ehkä eräänlainen rohkaistuminen, mutta vastoinkäymiset tuntuivat pienentäneen niiden merkitystä. Kuuro nosti tarjottimellisen osittain leikattuja leipiä Lorican eteen myyntitiskille. Nainen kiitti kuuroa hymyillen, ja jatkoi sitten asiakkaiden jututtamista.
Tänään kojussa oli avustamassa myös Lorican vanhempi poika Silas, mutta poika saattoi välillä herpaantua mielenkiintoisten asiakkaiden seuraamiseen tai leivonnaisten maisteluun. Lorican apuna kävi tiskin tällä puolen kulloin ketäkin perheenjäseniä kahta nuorinta lasta lukuunottamatta. Nuorimmaisen Jerrell oli auttanut maailmaan puolisentoista vuotta sitten. Ajatus sai hänen kulmansa rypistymään. Niinkö kauan siitä tosiaan oli? Pienestä tytöstä oli tullut suloinen tapaus, oikein rauhallinen myös. Nimekseen hän oli saanut Elena, ja Jerrell oli ollut valinnasta mielissään. Mietteliäänä mies jäi järjestelemään ihmisten sekoittamia myyntikappaleita tiskin takaa, yrittämättä käpälöidä niitä tarpeettomasti. Niin kauan siitä tosiaan on, mies mietti kevyesti punertavat, pehmeät hiussuortuvat silmilleen valuen. Hän nosti katseensa väkijoukkoon ja näki vallan vaatimattomaan, arkiseen mekkoon sonnustautuneen punapäisen naisen selän, kun tämä käveli kojun ohi vähän matkan päästä. Näky toi hänen mieleensä kätilön, jonka kanssa hän oli kokenut lapsen syntymän ihmeen, ja jonka hän oli ehkä myöhemmin pelastanut itsetuhoisilta ajatuksilta. Ainakin hetkeksi. Ehkä. Jerrell ei ollut koskaan saanut tietää varmasti, mitä sinä merkillisenä päivänä tapahtui.
Eleonora, hän mietti ilmeettömänä ja järjesteli leipiä ja piirakoiden alusia. Nora. Jerrell muisti ihmisistä yksityiskohtia, varsinkin tärkeistä ihmisistä. Ja niin vähän kuin he olivatkin olleet Noran kanssa tekemisissä, Jerrell muisti kyllä, sillä kätilö oli ollut hänelle sillä hetkellä tärkeä. Naisella oli pieni sievä hyppyrinenä ja tuima ryppy kapeiden kulmakarvojen välissä. Kapeat raajat, mutta jänteikkäät ja työtä tehneet kädet. Pörröiset hiukset, jotka näyttivät punaisenkultaisilta auringonvalossa. Lukemattomia pisamia. Heikkoon varteen nähden hervottoman kokoinen kirves, joka lepäsi kuistia vasten. Rosoinen käsiala ja vielä rosoisempi mökki. Nora ei pitänyt kosketuksesta, ja silti Jerrell oli pidellyt häntä hetken sylissään. Siinä hetkessä oli ollut enemmän inhimillistä ihmiskontaktia kuin kuuro oli kokenut vuosiin. Mies kosketti vaistomaisesti mahaansa arven kohdalta. Se oli parantunut moitteettomasti, jäljellä oli vain hailakan punainen raita siinä kohdassa, mihin veitsi oli osunut. Ehkä Jerrell oli myös osittain onnellinen arvesta, sillä se muistutti häntä välillä siitä, että Nora oli ollut totta, eikä vain hänen mielikuvituksensa tuote. Tosiasiassa Jerrell oli käynyt lapsenpäästäjän majalla sen jälkeenkin, kun kätilö oli mystisesti kadonnut paikalta hänen nukkuessaan. Hän oli käynyt siellä useammin kuin kerran. Kahdesti, kolmesti, ainakin neljästi. Joka kerta hän kannusti itsensä matkaan, vaikka tiesikin joutuvansa taivaltamaan metsän läpi yksin. Hän oli matkannut mökille jopa sydäntalvella tuntiessaan olonsa hyvin yksinäiseksi. Kerta toisensa jälkeen kuuroa vastassa oli kuitenkin vain tyhjä mökki: koputukseen ei vastannut kukaan, ikkunoista ei näkynyt elonmerkkejä, eikä pihassa ollut talvella edes jalanjälkiä. Ehkä Nora olikin ollut kotona, muttei ollut halunnut päästää kuuroa sisään. Useimmiten Jerrell kuitenkin ajatteli kätilön muuttaneen. Ehkei hän voinut elää täällä sen ajatuksen kanssa, että joku tiesi hänen salaisuudestaan. Vaikka kenellepä kuuro olisi laverrellut, etenkään ystäviensä huolia. Ehkei hän... voinut enää elää. Paksujen kulmien väliin ilmestyi ryppy ja yksi puisista piirakkalevyistä tipahti maahan. Jerrell nosti sen hajamielisesti ja poimi pöydältä liinan jolla pyyhkiä alustaa. Nora oli ollut köyhä ja laiha, uupuneen näköinen pieni nainen. Jerrell oli usein kantanut huolta siitä, pärjäisikö tämä alkuunkaan vieläpä niin kaukana kaupungista, ja aluksi Jerrellillä olikin ollut tuomisina ruokaa nahkarinkassa, niinä kertoina kun hän oli ollut luottavainen naisen tapaamisesta. Viimeisillä kerroilla hän ei enää ollut vaivautunut. Ajatus teki hänet surulliseksi, mutta viimeisellä yrityksellään hän oli ollut jo varsin varma siitä, ettei Noraa enää ollut. Ei ainakaan täällä. Ehkä Jerrell oli odottanut liian pitkään.
Kun kuuro oli aikansa hinkannut alustaa, joka oli pyyhkimisen johdosta muuttunut lähinnä törkyisemmän näköiseksi, hän laski sen pöydälle ja seurasi katseellaan sitä punahipiäistä naista, joka oli saanut hänen mielikuvituksensa laukkaamaan. Hieman ennen katoamistaan seuraavalle torikujalle, nainen pysähtyi jostain syystä ja katsahti taakseen. Jerrell päästi suustaan tukahtuneen henkäyksen ja tiputti vahingossa saman alustan rätteineen maahan. Hän tarrasi tiskiin kaksin käsin ja oli kumartunut eteenpäin kojun yli nähdäkseen naisen kasvot. Ja hän oli varma. Hän oli varmempi kuin lukemattomiin päiviin. Ajatuksesta sekaisin mies kompuroi pois tiskin luota ja potkaisi piirakka-alusen mennessään juuri kun Silas oli ollut kumartumaisillaan poimimaan sitä. Hädissään Jerrell alkoi purkamaan essua päältään ja pyyhki jo nyt hikiseltä tuntuvia kämmeniään siihen. Essu jäi roikkumaan hullunkurisesti samaan naulaan, mistä mies sieppasi suurilierisen hattunsa ja koristeellisen takkinsa ennen epätoivoista takaa-ajoaan. Kaiken kohtuuden nimissä Jerrell löysi kuitenkin aikaa viittoa hämmentyneelle Silasille ja kiireiselle Loricalle, että hänen olisi pakko mennä nyt. Täysi pakko. Jerrell ei ehtinyt jäädä katselemaan heidän vastauksiaan, sillä hänellä oli täysi työ sekä kiirehtiä pois kojulta, että pukeutua. Tämä oli hänen lempi vaatepartensa. Suuri, ruskea hattu jossa oli haaleansininen sulka, viidellä vyöllä suljettu liivi, pellavainen poolopaita ja suikalemaisiin osioihin leikattu takki. Saappaat olivat niin pitkät että ne olisivat voineet hipoa hänen nivusiaan, ja niiden kärjet oli taitettu kaarelle. Ne toivat hänen mieleensä hovinarrin kengät ja kohensivat monesti hänen mielialaansa. Mutta nyt sitä kohensi jokin aivan muu, ja nyt niiden kenkien olisi vietävä häntä vauhdikkaasti.
Nainen, jonka Jerrell toivoi tunnistaneensa kadonneeksi Norakseen, oli ehtinyt jo kadota seuraavalle torikojulle, ja koska hän oli niin lyhyt, hän hukkui helposti ihmisvirtaan. Toisin kuin pitkänhuiskea Jerrell, joka tunsi sydämensä hakkaavan niin kovasti, että hän saattoi tuntea pulssin kaulallaan ja kohinan korvissaan, jotka eivät muuten kuulleet mitään. Hän huomasi haukkovansa henkeä pohtiessaan kuumeisesti, haluaisiko Nora edes tavata häntä, olisiko se edes Nora, ja mitä hän sitten tekisi, jos olisi? Kujan ensimmäinen koju oli huumaavan tuoksuinen ja värikäs kukkatarha, ja Jerrell pysähtyi sen eteen välittömästi. Jerrell oli miettinyt lukemattomat kerrat miten lähestyisi Noran mökkiä ja millaisen viestin hän haluaisi antaa kätilölle tämän avatessa oven, mutta nyt kaikki oli haihtunut savuna ilmaan ja jäljellä oli vain hätä löytää hänet uudelleen ja tavoittaa jonkinlainen punainen lanka. Kukka oli yleensä helppo tapa tehdä aloite, sillä se kertoi tunteista. Kuuro tunsi punastuvansa katsellessaan kaikkia niitä kukkia. Hän tiesi osan merkityksiä, ja osa oli luultavasti tarkoitettu vain miellyttämään silmää. Oli hävyttömiä kukkia, vihjailevia, tosirakkaudesta tai petoksesta kertovia, sekä kukkia suruun. Jerrell ei halunnut mitään niistä. Kukkien myyjä oli selittänyt hänelle jo pitkän litanian eri kukista ja niiden väreistä, mutta Jerrell oli vain nyökytellyt ja välillä vilkaissut hermostuneesti hymyillen hänen suuntaansa. Neilikka, Jerrell ajatteli. Hänen oli saatava neilikka. Sen merkitys oli... Noh, lähimpänä sitä, mitä hän halusi sanoa. Neilikka oli myös hentoinen ja kaunis, hänen lempikukkansa. Jerrell osoitti kiihkeästi neilikoita, joita myyjä oli koonnut maljakkoihin ja katosta roikkuviin solmintoihin kimpuittain, ja kuurolla oli hermojaraastavan totinen työ saada myyjä ymmärtämään, minkä värisiä kukkia hän halusi. Niitä oli laidasta laitaan. Loppujenlopuksi Jerrell sai ostettua kolme kukkaa: yhden vaaleanpunaisen, yhden valkoisen ja yhden siltä väliltä, hieman laikukkaan. Samalla kun Jerrell kaivoi vauhdikkaasti rahapussinsa esiin, myyjä vakuutteli hänelle, kuinka kukat oli valeltu haltioiden käyttämillä lannoitteilla, ja siksi ne eivät lakastuisi useaan päivään vaikkeivät saisi vettä. Sen verran Jerrell miehen puheesta sai luettua, ja sitten hän iski kolikon tiskiin, sanoi "kiitos" ja jatkoi matkaansa ottamatta vaihtorahojaan vastaan. Hän oli alkanut harrastaa sitä - sanojen lausumista ääneen, siis. Vain lyhyiden ja helppojen, kenties joidenkin paljon käytettyjen lauseiden, sillä pelkäsi äänensä kuulostavan kummalliselta tai sen voimakkuuden olevan tilanteeseen sopimaton.
Takin liepeet lepattaen, toisessa kädessään kukat ja toinen käsi hattua tukien kuuro mies luovi ihmismassan läpi yrittämättä töniä tai talloa ketään. Risteyksissä hän oli menettää toivonsa, mutta onnistui lopulta valitsemaan oikean suunnan, sillä hän päätyi torin keskiosaan lähelle suihkulähteitä, johon oli rakennettu pieni lava näytöksiä varten. Muuten vaatimattoman näköinen rakennelma oli koristeltu näyttävin kankain ja kukkaistutuksin, ja sen reunustaa valaisivat soihdut. Vasta nyt Jerrell ehti kunnolla katsoa ympärilleen, ja totta tosiaan, soihtuja ja lyhtyjä paloi lähes joka kojun nurkalla, suurissa padoissa pylväiden päällä tai aitojen pielissä. Aurinko oli laskemaisillaan. Niinsanottu kultainen hetki oli käsillä; kaikkein kaunein luonnon oma valaistus ennen kuin hämärä laskeutuisi, ja soihdut saisivat tehdä tehtävänsä. Lavalla esiintyi trubaduuripariskunta, nainen soitti luuttua ja lauloi, ja laulavalla miehellä näytti olevan tamburiini. Jerrellin etsimä henkilö oli seisahtunut katsomaan esitystä kohtaan, josta oletettavasti näkikin jotain. Ei suoraan lavan edessä, vähän sivummalla, missä väkijoukkokin oli selvästi harvempaa, eikä Jerrell joutunut enää pidättämään henkeään mahtuakseen vierailijoiden välistä. Silti hänen kurkkuaan puristi. Hitaasti hän lähestyi punaista, kiharaa hiuspehkoa takaapäin ja pyyhki jäljelläolevia jauhoja housunpielistään. Seisahtuessaan kosketusetäisyydelle mies empi hetken. Hän oli jo sanomaisillaan naisen nimen ääneen, muttei pystynyt siihen, sillä oli kauhusta kankea. Nainen saattaisi olla väärä. Tämä voisi olla kauhea erehdys. Silti hän huomasi ojentavansa vapaan kätensä kohti naista, ja kosketti tätä kevyesti olkapäähän. Nainen hätkähti hänen kosketustaan ja kääntyi epävarmana ympäri. Ja niin nainen kohtasi hänen lähes hämmentyneen katseensa. Se on hän. Se on hän. Jerrellin raskas hengitys ja häkeltynyt olemus oli peittelemätöntä. Hän oli ymmällään siitä, että oli löytänyt Noran omasta kotikaupungistaan keskeltä pahinta tungosta. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa, ei mitään kerrottavaa, vain ilahtunut ihmetys, joskaan hän ei edes osannut hymyillä kaikessa epäuskoisuudessaan. Ehkä hänen kasvoiltaan oli luettavissa helpotusta, tai jopa surumielisyyttä siitä, että aikaa oli kulunut niin kauan. Sydän pamppaili miehen kurkussa ja jalkoja tuntui kihelmöivän, mutta perääntyminen oli nyt myöhäistä. Kaikki kuuron ajatukset olivat yhtenä harmaana massana. Hänen mielensä oli juuri tyhjentynyt. Hajamielisesti hän ojensi kolmea kukkaa kätilölle ja yritti tasata tunnetilaansa. Se on hän.
//TULIN JO :'> Sori, mä ihan himpun verran hittasin Noraa että sun on helpompi jatkaa :D IHHANAA. Voisin sulaa siirapista.