Tervetulokomitea

[Aksutar]

Casimir corcoran


Lähes kaksi viikkoa merillä ei ollut todellakaan jotain, mikä sopi Casimirille. Olihan hän ennenkin laivalla matkannut, mutta hyvä jos edes päivän kestävän matkan – saatikka sitten valtamerellä. Aearin ylittäminen Cryptiin oli kuitenkin sujunut suhteellisen hyvin, ellei muutamaa saapuneen kevään myrskyä laskettu. Jo heti ensimmäisiset päivät Casimir oli ollut merisairas lähes vuorokaudet ympäriinsä, hyvä jos hän oli edes saanut unta. Mutta jahka aaltoihin tottui, ei olo ollut yhtään hullumpi. Riippumatto oli osoittautunut Casimirille hyväksi paikaksi viettää matka ja mokoma nukkuma-alusta vaikutti niinkin kätevältä, että hän saattaisi hankkia yhden itselleen kotiinkin…
Mitään myrskyjä suurempaa ei matkalla ollut tullut vastaan, vaikka merihirviöistä oli varoiteltukin, puhumattakaan sitten Aearin pedosta, josta merimiehet olivat vauhkonneet tunti tolkulla, kertoen tarinoita käsittämättömän suuresta vesilohikäärmeestä joka piti merta omanaan. Vaikka se kuulostikin ehkä hullulta, oli Casimir omalla tavallaan pettynyt, ettei mitään sellaista saanut todistaa omin silmin.

Kun Cryptin satama lähestyi, oli uudenlainen mielenkiinto ja into vallanneet maagin mielen. Hän oli enemmän kuin valmis astumaan takaisin tukevalle maankamaralle ja häipymään mahdollisimman kauas haisevista merenkävijöistä. Jos hän jotain kaipasi, niin lämmintä kylpyä mahdollisimman pian. Viimeiset tunnit ennen maihinnousua Casimir olikin viettänyt siistiytyen ja valmistautuen arvovieraiden tapaamiseen. Ylleen hän oli vetänyt tummanpurppuraisen edustusasunsa ja laittanut hillitysti koruja itselleen. Maagisia koruja, tietenkin. Vaikka olikin menossa tapaamaan vieraan maan kuningasta rauhanmerkeissä, ei Casimir silti täysin ”aseeton” halunnut olla. Vyöllä roikkuikin suurempi, koristekantinen loitsukirja, joka sointui asukokonaisuuteen moitteettomasti – vaikkakin kirja jäi osin pitkähelmaisen takin kätköihin. Hiukset tuottivat kiharatukkaiselle ongelmia, meri-ilman ollen saanut mokomat kihartumaan normaalia enemmän ja näyttämään turhankin villiltä, mutta henkilökohtaisen avustajansa avulla Casimir sai hiuksensa kesytettyä nätille, matalalle ja löysälle nutturalle. Kaiken kaikkiaan suurlähettiläs näytti juurikin niin edustavanarvokkaalta, mitä olettaa saattoi. Koko asukokonaisuuden ylle hän joutui vielä heittämään paksumman viitan, sillä Crypt osoittautuikin kylmemmäksi paikaksi, mitä Casimir oli etelämmässä sijaitsevassa kotimaassaan tottunut. Lunta ei kuitenkaan Cryptissä vielä näkynyt, vaikka syksy oli jo ohi ja sadonkorjuut juhlittu.

Kolmen suurlaivan laivue saapui Cryptin satamaan varhain aamupäivästä ja jo satamassa näytti olevan paikanpäällä vilskettä ja vilinää. Kansaa oli kokoontunut lähitienoilta vastaanottamaan arvovieraan laivuetta kiitettävä joukko. Heidän matkassaan satamaan saapui myös kauppalaiva, joka toi Sepulchren antimia Cryptiin.
Casimir seuraili laivankannella avustajansa kera kuinka kokeneet merenkävijät saivat laivan ankkuroitua sataman suuren laiturin eteen ja järjesteltyä laskusillan laivasta laiturille. Jahka kaikki tuo oli valmiina, saattoivat Sepulchren suurlähettiläs saattueineen poistua laivasta, Casimirin käyden laskeutumaan sillalta laiturille kera avustajansa ja kolmen henkivartijan. Palvelijat ja muutama muu vartija saivat katsoa matkatavarat pois laivasta ja kantaa ne mukaan lähteviin vaunuihin. Ja sitä matkatavaraahan oli muutaman arkun edestä, totta kai Casimir oli ottanut mukaan puolet vaatekaapistaan ja kirjastostaan – puhumattakaan sitten niistä tuliaisista, joita kuningatar oli hänen matkaansa lähettänyt Scarlingtonin perheelle.

Laiturille päästyään Casimir kävi ensitöikseen haravoimaan väenpaljoutta katseellaan, vastaan tulleen hovin edustajan ohjaten pian suurlähettilästä hieman sivummalle odottamaan saattajiaan. Casimirilla ei ollut mitään tietoa, kenen oli tarkoitus heitä vastaan tulla, mutta tietenkin hän oletti ettei Cryptin kuningas ainakaan ihan ketä tahansa mitättömyyttä heitä lähettänyt vastaanottamaan… Sen hän tiesi, ettei kuningas itse nyt paikanpäälle tulisi.



//CRIM. CRIIIM. Arvaa. Arvaa mitä :3c //

[Crimson]

Noel


Kylmä merituuli puhalsi jostain kaukaa mereltä, saaden satamaseudun halki nousemaan pölyä ja rantaan saakka kulkeutuneita lehtiä. Suuri saattue paikalle saapuneita ratsumiehiä ei kuitenkaan vavissut tuulen tiellä, jokaisen kärsivällisenä odottaessa heidän pääsevän pian saattueineen palaamaan takaisin kaupungin hulinaan. Cryptissä odotettiin tänään nimittäin arvovieraita, ja eliittikenraali Artania oli saanut kunnian saapuakseen kyseisiä kuningashuoneen vieraita ensimmäisenä vastaan.

Noel seurueineen seurasi etäämmältä, kuinka suuret laivat saapuivat satamaa kohti ulapalta sinä aamupäivänä. Kenraalilla oli saattueessaan osa omista temppeliritareistaan, sekä heidän kaupunkinsa virkavallan edustajia. Hänen pyynnöstään Sir Saravia oli innostunut lähtemään hänen matkaansa, irrottanut päivätehtävistään mukaansa tusinan verran Onyksia leijonien jäseniä ja lyöttäytynyt vanhan esimiehensä seuraan. Toihan se varmasti vaihtelua, sillä kaupunkiin kiinnitetyt umbrat tuskin koskaan muurien ulkopuolella kävivät. Eikä Noel pistänyt pahitteeksi seuraa, jonka kanssa hänellä yhä oli yllättävän paljon yhteisiä keskusteluaiheita ja yhtäläisyyksiä; Palvelivathan he nykyään molemmat esimiehinä arvostetussa virassa. Sitä paitsi kaupunkia oli tänään vahtaamassa niin monta silmäparia jo valmiiksi vilkkaan toripäivän tähden, että tuskin heidän puuttumistaan edes huomattaisiin. Sitä paitsi Artania oli mieluummin täällä, kuin jossain sisätiloissa jumissa paperitöiden kanssa.

Kun muutaman suuren vierusvaltakunnan laivan saapuessa viimein satamalaitureiden ääreen ankkuroituakseen, hyppäsi eliittikenraali viimein ratsunsa selästä alas ja antoi Saravialle vastuun hetkeksi muista. Hän joutuisi kuitenkin etsimään arvovieraat käsiinsä aluksi ja saattamaan heidät lähemmäs saattuetta, sillä hevosten kanssa oli turha lähteä poukkoilemaan väkijoukon sekaan valmiiksi vilkkaille kaduille. Varsinkin, kun heitä oli näin monta. Ja saattue oli vallannut itselleen jo avaramman alueen lähtövalmistelujen tähden ja niiden muutamien kuninkaan tallien hienoimpien ratsuhevosten, jotka oli varattu Sepulchren suurlähettiläälle ja tuon mahdollisille matkassa oleville läheisille tahoille.

Noel erottui katukuvasta selvästi kokovalkeassa edustavassa asussaan, joka koostui valkeasta lähes nilkkamittaisesta takista ja kevyistä vaalean kullan sävyisistä haarniskanpaloista. Ne suojasivat lähinnä kuitenkin vain hänen rintakehäänsä, käsivarsia ja jalkoja osittain, sikäli edestakaisella matkalla pitäisikin alkaa kahinoimaan. Tietysti Noelilla oli mukana myös miekkansa näkösällä, mutta sitäkin enemmän huomiota puoleensa hän keräsi niillä kullanhohtoisilla arvilla ja vasemmalla kauttaaltaan myös kullankeltaisena palavalla silmällään. Olisihan hän voinut käyttää silmälappua, muttei sekään olisi peittänyt täysin hänen runneltua kasvopuoltaan ja vaaleiksi värjäytyneitä hiuksia ja partajouhia.
Myöskään hovin edustajan ei ollut vaikea erehtyä eliittikenraalista, viittoen temppeliritaria lähemmäs Artanian saapuessa näköetäisyydelle. Edustustahon seurassa olikin toinen arvokkaasti pukeutunut herrashenkilö, joka epäilemättä vähintään kuului Sepulchresta saapuneisiin vieraisiin. Tahdikkaat askeleet johdattelivat Noelin nopeasti lähemmäs, ja ryhdikkäältä olemukseltaan kenraali kävi lopulta myös asianmukaisesti kumartamaan.
”Sepulchren suurlähettiläs, otaksun?” Temppeliritari tiedusteli suoristaessaan ryhtinsä ja takoi kasvoilleen hymyntapaisen kulmiaan nopeasti kohauttamalla, ”Hänen majesteettinsa toivottaa teidät tervetulleeksi Cryptiin.”


//AKSUAKSUAKSU!!! Homoja? :o joko mä pilasin tän//

[Aksutar]

Casimirin ei kauaa tarvinnut odotella itse kuningashuoneen lähettämää henkilöä, kun paikalle marssi vanhemmanpuoleinen temppeliritari, joka erottui muusta kansasta helposti. Maagin katse nauliintui arpikasvoiseen mieheen heti, kun tuon huomasi väenpaljouden joukosta. Ja vaikka komea, sekä näyttävä näky olikin, kiinnitti Casimir heti ensimmäisenä huomiota miehen kasvoihin ja niihin outoihin arpiin.
Temppeliherran kumarrukseen vastattiin tervehtivällä nyökkäyksellä, Casimirin nostaen kasvoilleen ystävällisen, mutta hillityn hymyn.
”Kyllä. Casimir Corcoran, Hänen Majesteettinsa suurlähettiläs Sepulchresta”, Suurlähettiläs esitteli itsensä, pienesti jälleen nyökäten kumartavana eleenä, ”Kiitän tervetulotoivotuksista, joskin saanen tehdä sen myös myöhemmin kasvotusten kuninkaanne kanssa”.
”Meri-ilma ei kuitenkaan ole mieleeni ja uskoakseni kuninkaanne ei tänne sataman vilskeeseen minua ole saapumassa tapaamaan”, Casimir jatkoi, puhuen pehmeän rauhallisesti sillä pienellä, oudohkolla korostuksella mikä Sepulchressa oli tuttua, ”Joten ehdotan, että käymme matkaan viipymättä, jahka alaiseni ovat saaneet matkatavarat vankkureihin”, hän jatkoi, astahtaen puolittaisen askeleen lähemmäksi temppeliherraa, samalla kovin häpeilemättä katsettaan kaventaen tutkien tuon kasvon arpia. Ja jos ei olisi halunnut pitää säädyllistä vaikutelmaansa yllä, olisi Casimir varmaan jo koskenutkin miehen kasvoja tutkiakseen niitä paremmin. Sellainen ei kuitenkaan tainnut olla ihan soveliasta näin ihmisten ilmoilla, heti ensikättelyssä.

”Mutta kenen seurassa minulla mahtanee olla ilo matkata kuninkaanne luo?”, Casimir pian kuitenkin kyseli, ”Ette vaikuta ihan tavalliselta rivisotilaalta – ja jos olisitte, saattaisin sen ottaa loukkauksena majesteetiltanne”.


// Kyllä, homoja :sunglasses: eikun. ET PILANNUT //

[Crimson]

Noelin katse tarkasteli rauhallisena tätä uutta tuttavaa meren takaa; Äkkiseltään hän ei voinut väittää olleensa nähnyt ketään yhtä käkkäräpäistä aikaisemmin. Paladiini pisti merkille myös sen erikoisen korostuksen suurlähettilääksi esittäytyvän miehen puheesta, nyökäten hitaan arvokkaasti vastaan Casimirin eleeseen vierusvaltakunnan arvovieraan esitellessä itsensä nyt nimen kera.
”Mutta tietenkin! Kunhan täältä kaupunkiin ehätämme, uskon Scarlingtonin olevan teitä vastassa ensimmäisenä. Hovi on valmistautunut saapumistanne ajatellen jo useamman päivän.” Eliittikenraali vakuutti suurlähettiläälle, joka murehti pian meri-ilmasta. Ja jos totta puhuttiin, ei Noelkaan välittänyt viipyä täällä sen pidempään kuin tarvitsi. Hän ei pitänyt mereltä päin puhaltavasta suolaisen raikkaasta hajusta – se toi kaiketi hänelle jotain huonoja muistoja Nahorista ja menneistä vuosista.

Palavasilmäisen miehen katse kuitenkin pysytteli Casimirin kasvoilla keskustelukumppaniaan arvostavalla tavalla, Artanian liikahtamatta minnekään vieraan lähestyessä häntä. Eikä epäilystäkään miksi. Noel tiesi näyttävänsä särkyneiden kasvojensa tähden erikoiselta, lähestyvän eleen vieraan valtakunnan suurlähettiläältä saamatta häntä kuitenkaan perääntymään tai irrottamaan katsettaan Casimirista.

”Hänen majesteettinsa eliittikenraali – Noel Artania. Kruunumme edesmenneen isän luotettuja ja Hänen armonsa sisaren paladiinikouluttaja. Vastaava litania lieni tarpeeksi meriittiä päästä tapaamaan teitä tänne ensimmäisenä.” Kenraali esitteli itsensä katseensa herpaantumatta Corcoranista.
”Mukanani on toki muitakin menestyneitä tahoja, joten en tohdi väittää, etteikö Scarlington olisi pitänyt huolta siitä, että pääsette omaisuutenne ja alaisienne kera kaupunkiin saakka ongelmitta.” Noel vakuutteli, astuen puolittaisen askeleen sivuun ja viittasi kädellään suuntaan jossa saattue heitä odottaisi. He voisivat yhtä hyvin jo taittaa matkaansa lähemmäs muita, kuin seisoa turhanpäiten tässä.
”Ratsastattehan toki kanssamme linnalle saakka? Pääsette näkemään siten seutujamme ja kaupunkiamme paremmin kuin vankkureissa istumalla.”


//Arvasinpas. Pakko olla homoa kun me ollaan involved. JA HYVÄ!//

[Aksutar]

Scarlington ottaisi arvovieraan vastaan hovissa, kuten odotettu. Casimir kävi hymähtämään näihin sanoihin, pitäen yhä silmällä vieraan kasvoja, katseensa siirtyen tarkkailemaan vanhemman miehen silmiä seuraavaksi. Miehen, joka esitteli itsensä Noel Artaniaksi, luetellen sitten titteleitään, joista Eliittikenraali taisi olla se vakuuttavin. Jos totta puhuttiin, ei Casimir ollut koskaan kuullut moisista titteleistä, taisi olla joku paikallinen arvonimi. Mutta se kelpasi oikein mainiosti!
”Ah, hienoa, Kuningasperheen luotettu ja vieläpä eliittikenraali – eihän sitä vähempään voisi tyytyäkään”, Suurlähettiläs myhäili, katseensa käväisten vankkureiden puolella, jotka alkoivat olla jo täynnä. Jahka tavaralasti oli saatu laivasta pois, alkoivat alaiset taluttamaan valmiiksi satuloituja ratsuja laiturille, jotta matkaan päästäisiin.

”Mmm, aivan, ongelmitta…”, Maagi hymähti, muistuttaen itseään että täällä tosiaan oli suuremman luokan sota menossa. Se tarkoitti, ettei hänen kannattanut turhan avoimesti suhtautua jokaiseen uudenoutoon olentoon. Loppujen lopuksi hän oli täällä Scarlingtonin vieraana.
”Totta kai”, Casimir pian vastasi, eliitin pyytäessä häntä ratsastamaan kanssaan linnalle saakka, ”Osaavien tahojen tuoma turva matkalle on lähes välttämätön, puhumattakaan sitten siitä ettei väkeni taida osata reittiä kuninkaanne linnalle asti”, Maagi virnisti pienesti, samalla kun henkilökohtainen avustajansa saapui paikalle, taluttaen paikalle Casimirin hevoskotkan, Sunitani. Hevoskotka heti ensitöikseen arvioivasti mulkoillen Artanian puoleen, vaikuttaen siltä ettei se aikonut pitää eliitistä ainakaan näin alkuunsa.
”Joten pyydän, näyttäkää tie joukkojenne luo, jotta voimme käydä matkaan. Saattueeni seuraa perästä, he ovat näennäisesti jo valmiita matkaan”, Casimir jatkoi, samalla kun otti ratsunsa suitset itselleen, valmiina taluttamaan Sunitanin sinne missä Artanian joukot ja oletettavasti ratsu olivat.


//Kuten Kurtis sen tiivisti, pätee yhä meidän hahmoihin. Se on default ellei toisin mainita //

[Crimson]

”Linnan rakenteet erottaa kyllä kauas, niin kauan kuin kaupunki ja satama ovat näkyvissä täällä on vaikeaa eksyä tieltä.” Noel hymyili heidän vieraalleen takaisin. Kaupungissa ainakin oli helppo eksyä, mutta kun piti silmällä kuninkaan linnaa edes ohimennen osasi kyllä vähintäänkin alkeellisesti etsiytyä kaupungin pääpaikoille, ja etenkin ennen pitkään ainakin Casimirin ja tuon avustajien suhteen kuninkaan linnalle. Sitä paitsi seudut täällä olivat kuitenkin suhteellisin turvallisia kulkea näyttävistä saattueista huolimatta. Seikka olisi voinut olla toinen, mikäli suurlähettilästä olisi pitänyt lähteä vastaan Nahoriin saakka.

Paikalle talutettu hevoskotka sai puoleensa Artanialta tyynen vilkauksen. Hänellä ei ollut aikomustakaan tarjota pedolle kättään sillä se näytti juuri siltä, että olisi napannut koko käsivarren välipalaksi itselleen paremman puutteessa. Olihan se kunnioitettavan näköinen, ja pitipä varmasti myös ratsastajastaan huolen. Mutta Casimirin oli turha odottaa hänen osaavan erikseen alkaa kehua miestä ja tuon ratsua mistään syystä tässä tilanteessa. Kunhan se ei alkaisi aiheuttaa ylimääräistä eripuraa saattueen muissa ratsuissa niin kaikki olisi hyvin.
Oli kuitenkin aika lähteä matkaamaan kohti kaupunkia, tai pian Noel saisi kuulla siitä, miten oli pantannut vieraita satamassa turhaan. Ja Henry varmasti arvosti aikataulussaan pysymistä, mikäli kuninkaalla oli muutakin suunnitelmia päivälleen kuin ulkomaalaisten vieraiden kestitseminen.
”Tätä tietä”, Artania viittasi kädellään paremmin menosuuntaan päin. Hän lähti edeltä astelemaan hitaasti edeltä, olettaen suurlähettilään seuraavan ratsuineen hänen matkassaan kauemmas sataman laitureista ja mereltä puhaltavasta tuulesta. Heitä väistettiin suosiolla, mikäli muiden tiet olisivat edes erehtyneet kulkemaan ristiin. Ehkä syynä oli osittain ainakin myös Corcoranin hevoskotka, jota korkeintaan varomattomat nuoret ja lapset olisivat halunneet todennäköisesti lähestyä paijatakseen. Mutta sellaiseen heillä ei ollut juuri nyt aikaa, kenraalin myös epäillen ettei suurlähettiläällä ollut pitkän laivamatkan päätteeksi halua jäädä tervehtimään kansalaisia sen pidemmäksi toviksi ainakaan juuri nyt.

Kaksivärinen ratsusaattue odottikin heitä jo syrjemmällä. Joukot oli helppo tunnistaa Artanian ja Saravian joukkojen välillä, temppeliritarien edustaessa hevostensa kera valkoisissa ja Onyxia leijonien taas vastoin mustissa. Saravia pitelikin entisen esimiehensä hevosta vierellään suitsista, joukkojen tarkkaillessa eliittikenraalin ja suurlähettilään saapumista lähemmäs heitä. Se oli saattueelle myös merkki valmistautua paluumatkaan takaisin kaupunkia kohti.
”Matkakumppanini Sir Saravia on yksi arvostetuimmista kaupungin lainvalvonnasta vastaavista. Tulette törmäämään toisiinne varmaan useamminkin mikä Scarlington aikoo esitellä teille kaupunkiamme myös linnanmuurin toiselta puolen. Me eliitit olemme vastuussa lähinnä kaupungin ulkopuolisista retkistä.” Noel esitteli nopeasti charmantin hopeahiuksisen miehen, joka nyökkäsi kumartavana eleenä Corcoranille asiaan kuuluvasti lämminhenkisen katsekontaktin kera.
”Mikäli herra suurlähettiläs on valmis poistumaan sataman viileistä tuulista, suonette meidän lähtevän matkaan kaupunkia kohti viipymättä.” Saravia ehdotti, Artanian yhtyen sanottuihin sanoihin nyökkäyksen kera ottaessaan vastaan oman ratsunsa suitset hopeaketulta.


//No on kyllä, yhdyn näihin sanoihin. Me ollaan extroja vaan jos jotenki saadaan aikaiseksi heteroita tässä vaiheessa, jotka myös jollain tasolla lähentelee myös normaaleja. Basically impossible//

[Aksutar]

Casimir, Edna


Artania kävi näyttämään tietä, suurlähettilään saattueineen seuraten eliittikenraalin joukkojen luo. Joukkojen, jotka tosiaan erottuivat muusta katukuvasta edukseen ja sehän vain miellytti maagia. Casimirin katse harhaili hetken uusilla kasvoilla, ennen kuin huomionsa kääntyi esitellyn Sir Saravian puoleen pienen hymähdyksen kera. Lainvalvojan kumartavaan eleeseen vastattiin pienellä nyökkäyksellä, Saravian pian ehdottaen, että he kävisivät matkaan sen suuremmin viivyttelemättä.
”Kuulostaa mainiolta”, Maagi hymähti hymyn kera, ennen kuin kävi viimein nousemaan ratsaille. Sunitanin seisten nätisti sijoillaan isäntänsä noustessa satulaan, hevoskotka totta kai olisi halunnut lähteä lentäen matkaan, mutta tällä kertaa se sai luvan tyytyä kävelemään.
Kun kaikki olivat valmiina, lähti saattue liikkeelle kohden ihmisten kaupunkia…

Sillä välin kaupungissa oli vilinää! Koko suurtie pääporteilta linnalle oli koristeltu ja laitettu edustuskuntoon, sekä kaupungin suurin tori – jonka läpi suurtie kulki – oli täyttynyt kauppiaiden myyntikojuista ja katutaiteilijoista, jotka viihdyttivät kansaa kolikon jos toisenkin toivossa. Syy tällaiselle tohinalle oli kunniavieras merten takaa, joka haluttiin toivottaa tervetulleeksi Cryptiin, sekä kaupunkiin. Kenties juhlava torihälinä oli myös tapa antaa kansalle jotain muuta ajateltavaa, kuin jatkuva sota ja sen tuomat vaikeudet. Toisten mielestä se oli hieno ajatus ja he kaipasivat jotain tällaista harhauttaakseen ajatuksiaan ja saadakseen hieman iloa arkeen. Toisten mielestä se oli naurettavaa, typerää ja silkkaa resurssien tuhlaamista jonkun muka-tärkeän henkilön viihdyttämiseksi.
Edna oli viimeksi mainittuja tapauksia. Talvesta oli selvitty nipin napin, jotkut näkivät nälkää, sota verotti jokaista tavalla tai toisella. Ja silti ylimystön hienohelmat katsoivat hyväksi ideaksi järjestää turhia juhlia ja tapahtumia, jonkun poliittisen vieraan takia?

Vaikka olikin tätä kaikkea vastaan, oli Edna silti saapunut paikanpäälle. Tuttuun tapaansa peittäviin ja löysiin vaatteisiin pukeutunut noita veti tummanruskean viittansa huppua paremmin päähänsä, kävellessään kansan seassa kera korinsa. Hänen oli joka tapauksessa pitänyt käydä tänään ruokaostoksilla, joten ihan hyvin hän voisi katsella mitä torilta löytyisi. Sieltä täältä hänen matkaansa oli lähtenyt ruokatarvike jos toinenkin, tulimaagin käyttäen vähäisiä säästöjään harkiten… Hänen pitäisi pian löytää jälleen töitä, jotta rahansa riittäisivät elämiseen. Vaikka asuikin tätä nykyä yksin… Mutta olihan hänellä lemmikkinsä ruokittavana.
Edna oli aikeissa jo suunnata pois, kaikki hälinä, puhe ja musiikki ympärillä saivat hänet ahdistuneeksi. Hän oli jo hankkinut tarvittavan, ei ollut syytä jäädä pidemmäksi aikaa paikalle. Mutta kulkeutuessaan syrjemmälle torilla, kävi hänen silmäänsä osumaan yksi tuttu taho, kaiken muun keskellä. Altaworth… siitä oli pitkä aika, kun Edna viimeksi oli edes nuoren neron kanssa jutellut. Elämä oli heittänyt hänelle turhankin paljon lokaa niskaa viimeaikoina, jonka johdosta Edna oli aikalailla unohtanut kaikki tuttavat ja ystävät. Se toki oli myös surettanut noitaa, joka oli tuntenut olonsa kaiken menettämänsä jälkeen erittäin yksinäiseksi… Joten, ehkä nyt oli mitä mainioin hetki käydä jälleen laajentamaan sosiaalista piiriään.

Sen suuremmin asiaa pohtimatta, Edna suuntasi vaihtelevan maineen omaavan keksijäpojan luo, onnistuen jopa nostamaan ystävällisen hymyn kasvoilleen.
”Oletko päätynyt vaihtamaan alaa?”, Puoliverinen noita virnisti, pysähtyessään Roranin vierelle, miehen ollen työntouhussa vankkurien vanteen kanssa, ”Keksijänerosta vankkurienkorjaajaksi?”.


// :DDDD completely impossible. Hahmo on oletetusti vähintään bi ellei toisin mainita //

[Crimson]

Noel, Roran

Kuten moni muukin, oli Roran etsiytynyt tänään ulkosalle nauttimaan saapuvasta keväästä ja kaupungissa pidettävistä juhlallisista menoista. Ja etenkin torielämästä. Kojuja, erilaisia herkkuja ja ruokia oli tarjolla joka paikassa, puhumattakaan lukuisista viihdyttäjistä, jotka olivat saapunet esittelemään bravuuri esityksiään musiikin ja näytösten voimin. Täydellinen päivä siis viettää ulkona sisällä nyhjäämisen sijaan, jos häneltä kysyttiin!
Roran oli tarjonnut Aurelialle aikaisemmin aamiaisen torilla, ja jäänyt sitten itse pyörimään paikanpäälle turhanpantiksi nauttimaan päivästään. Olkoon se laskettavissa sitten vapaapäiväksi, kun hän ei ollut toimeksiantojensa parissa, tai apurina leipomon puolella. Irtiotto arkeen kyllä sopi hänelle mainiosti, vaikka pikkuneron mieli syyhysikin jo kehittelemään itselleen jotain kehittävää tekemistä ja haastetta. Ja sellaiseenhan hänelle lopulta oli kuin siunaantunut tilaisuus, Roranin ollessa tarjoutunut auttamaan vääntyneen vankkurin renkaan kanssa jotakuta, jonka olisi ollut määrä olla jo torilla vaunuineen.

Sormet syyhyten Roran oli käynyt tuumasta toimeen, ja ehtinyt selvitellä ongelman ytimen kaikessa rauhassa, niitä näitä siinä ohessa ollen jutustellut torikauppiaan kanssa. Kuuleman mukaan kaupunkiin oli saapumassa tänään kuningashuoneen arvostettuja vieraita, joista Altaworth ei ollut aikaisemmin kuullutkaan. Tai sitten hän oli kuullut, mutta ehättänyt jo unohtaa moisen seikan kaiken muun hälinän tähden. Oli miten oli, halusi Roran kai tavallaan päästä myös näkemään mahdollisen saattueen joka kaupunkia tulisi halkomaan, mistä syystä hänen varmaan kannattaisi etsiytyä tehtävänsä jälkeen lähemmäs suurtietä torin sydämeen.

Tuttu ääni pian sai kuitenkin keksijän huomion herpaantumaan. Kyykyssä maanrajassa irrotetun renkaan äärellä hääräilevä nuorukainen kääntyi puolittain ympäri nähdäkseen naisen, joka sai hänen kasvoilleen nousemaan yllättyneen ilahtuneen ilmeen. Siitä taisi olla pidempi tovi, kun velho oli nähnyt Ednaa kaupungilla. Ja kaiketi häntä myös hävetti, ettei ollut pitänyt yhteyttä paremminkin, sillä hän oli pitänyt Ednasta niinä kertoina kun heillä oli ollut tilaisuus jutella paremminkin.
Noidan tokaisu sai nuorenmiehen kuitenkin nauramaan.

”Vaihtanut alaa? No en kai sentään”, Roran hymyili, ja osoitti rengasta edessään, ”En ehkä ole pyöränkorjaaja, mutta tämä tehtävä on kuitenkin kuin minulle tehty. Katsos! Renkaan metalliosa on vääntynyt sellaiseen kulmaan kuorman painosta, joka jarruttaa vankkureiden kulkua, ja todennäköisesti rikkoisi vaunuja enemmänkin, jos sitä väkisin yrittäisi tästä liikuttaa pidemmälle. Se vaatisi sepän huomiota, tai sen tilalle pitäisi ostaa kokonaan uusi pyörä – paitsi että minä satuin paikalle ensin!” Tapansa mukaisesti Altaworth selitti selvästi innoissaan asiasta, nostaen sitten etusormensa pystyyn merkiksi odottaa hetken. Roran kääntyi paremmin rautavanteen puoleen, ja asetti molemmat kätensä vääntyneen osan päälle. Myös torikauppias otti askeleen lähemmäs nähdäkseen mitä nuorikko oli tekemässä. Todistaen omin silmin kuinka Roran antoi sähköisen energian kulkea läpi kehonsa, ja terävällä työnnöllä ja kehonsa painolla taittoi paljain käsin metalliosan jälleen entiselleen. Peräti jopa parempaan kuntoon missä se oli edes ollut, nuorikon sivellen sormillaan ruosteet ja kulumat sen pinnalta näkymättömiin. Magian ansiotahan se oli, eikä Roran epäillyt käyttää taitojaan myös julkisesti etenkin tällaisissa tilanteissa, missä hän ei todellakaan tarvinnut sen suurempia näytöksiä loitsujen tekemiseksi.
”No katsopa tuota! Säästit minulta pitkän pennin nuorukainen”, kauppias oli mielissään, sinitakkisen nuorenmiehen kolutessa itseään takaisin pystyyn maasta ja luovuttaen pystyyn nostamansa pyörän miehen haltuun jälleen. Eiköhän tuo osaisi sovitella sen itse paikalle jälleen, kun siitä oli sen aikaisemmin irrottanutkin. Vähättelemästään avusta Roran ansaitsi itselleen kuitenkin muutaman pronssisen kolikon, jotka kauppias vaati hänen myös ottavan vastaan. Se tuskin vieraan toimeentuloa haittasi, sillä torille päästyään kauppojaan toteuttamaan mies varmasti ansaitsisi elinkeinollaan kolikon monin verroin takaisin.

”Ja nyt – huomioni on ihan kokonaan sinun”, Altaworth hymyili kääntyessään nyt paremmin Ednan puoleen. Samalta tuo näytti kuin viime kerrallakin, tummat hiukset raamittivat naisen piirteitä ja vaatteet noidan yllä näyttivät turhankin mukavilta vain hukkua alleen. Ainakin Roranin mielestä, nuorenmiehen nopealla nykäisyllä asetellen sinisen takkinsa paremmin kuosiin ylleen.
”Hauska nähdä, näin pitkästä aikaa. Hävettää etten ole ehtinyt pitää sinuun yhteyttä viime aikoina.” Sinisilmäinen huokaisi harmitellen, ehkä jopa jonkinlaisen apeuden poimien tutun noidan kasvoilta hymyn lomasta.
”Miten olet jaksellut?”


//Hahmo on vähintään bi, vaikka se ois merkitty esittelyyn heteroksi. Ei poikkeuksia. Tää on kirjottamaton ja horjumaton sääntö, jota orjallisesti noudatamme uwu//

[Aksutar]

Alanvaihdos ei ollut kyseessä! Sen sijaan Roran oli tuttuun tapaansa päätynyt auttamaan tuntematonta hyvää hyvyyttään. Edna naurahti pienesti, päätään kallistaen. Sääli, ettei maailmassa ollut enemmän Roranin kaltaisia ihmisiä… miehiä…
Noita kohotti kulmiaan pienesti, astahtaen ja kumartuen hieman lähemmäksi, kun Roran alkoi selittämään mikä näiden vankkureiden renkaiden ongelma oli. Ei sillä, että häntä varsinaisesti olisi kiinnostanut, mutta Roranilla oli lähes maaginen tapa saada toiset kiinnostumaan selittämästään. Tai ainakin niin kävi usein Ednan kohdalla.
Kertomansa jälkeen Roran päätyi käyttämään magiaansa, mikä sai noidan kurtistamaan kulmiaan ja vilkaisemaan ympärilleen ehkä turhankin vainoharhaisena. Eipä kukaan muu näyttänyt heidän tekemisiin kiinnittävän huomiota, kuin vankkureiden omistaja. Hyvä, kaiketi, eikä tuokaan mies näyttänyt pistävän pahakseen magian käytöstä. Lienikö syynä sitten vilpitön hyväksyntä maageja kohtaan vai mahdollisuus käyttää magiantaitajia hyväksi… tai kenties tämän magian kauppias hyväksyi, kun magian käyttäjä oli mies. Jos Edna olisi taikataitojaan demonstroinut kirkkaassa päivänvalossa tällaisella paikalla, hänet olisi heitetty tyrmään tai vähintäänkin talutettu puhutteluun vartijoiden toimesta!
Koska noidathan olivat pahoja, aina.
Tai ehkä syynä oli se, että Ednan tulielementti oli tarkoitettu taisteluun, eikä renkaiden korjaamiseen…

Vaikka Roranin magiankäyttö nostattikin noidassa ristiriitaisia tunteita, päätti Edna kerrankin pitää suunsa kiinni eikä käydä tulistuen luennoimaan Roranille kuinka elämä ei ollut reilua. Roranin hyväntuulisuus tuntui muutenkin tarttuvalta, eikä Edna halunnut sitä tunnelmaa hapantaa. Varsinkin, kun ihmepoika taikatemppujensa ja palkintonsa jälkeen kääntyi paremmin Ednan puoleen, suoden jakamattoman huomionsa noidalle.
”Kuin myös sinua – mutta älä suotta häpeä. Ystävyys on kahden kauppaa, yhtälailla minä olisin voinut ottaa yhteyttä sinuun”, Edna naurahti pienesti, Rorania silmäillen. Eipä heistä kumpikaan ollut pahemmin muuttunut, mitä nyt ehkä iän myötä saanut hieman aikuisempaa särmää ulkonäköönsä.
Kysymys voinnistaan sai Ednan hymähtämään pienesti, vilkaisten toisaalle, kunnes noita kohautti olkiaan pienesti.
”Olen elossa”, Noita virnisti vastaukseksi, käymättä sen paremmin tilannettaan selittämään. Äitinsä ja lapsensa menetyksestä puhuminen näin yleisellä, railakkaalla paikalla ei oikein tuntunut oikealta.
”Entäpä sinä?”, Tulimaagi palautti kysymyksen, ennen kuin Roran ehti udella mitään paremmin, ”Vieläkö pidät majaa Aurelian vintillä, puuhastellen hilavitkuttimien parissa? Vai joko sinua on yritetty värvätä kuninkaan riveihin auttamaan loputtomalta tuntuvassa sodassa?”.


// Hell yeah ! Tosin hei, onks Marduk ja Shyva meidän tru hetero hahmot? Eruu ja Arethia ei voi kutsuu heteroiks tai tulee turpaan //

[Crimson]

”Ehkä olemme molemmat siis yhtä syyllisiä hiljaisuuteen tällä kertaa”, Roran virkkoi niskaansa hieraisten muutaman kerran, mutta palauttaen kuitenkin katseensa ja lämpimän hymynsä kera huomionsa Ednan kasvoille. Jokin kertoi hänelle, ettei kaikki ollut noidan tapauksessa kunnossa naisen reaktiosta päätellen. Mutta samaan aikaan tämä oli kyllä viimeinen paikka alkaa tiedustella syvällisemmin mistä kenkä puristi Ednan kaltaisen tulisielun kohdalla. Ehkä heidän pitäisi istua johonkin väliin lämpimän juoman äärelle puhumaan syvällisemmin kuulumisistaan ja elämästä yleisesti, ja siten rakentaa myös suhdettaan syvemmäksi kuin vain pintapuoliseksi toveruudeksi. Roran todella halusi tutustua Ednaan paremmin, mutta selvänäkijäksi hänestä ei ollut kertoakseen oliko tunne molemminpuolinen.

Velho vilkaisi nopeasti, kuinka torikauppias heidän vierestään teki hyräillen lähtöään saatuaan vankkurinsa kuntoon. Roran oli tyytyväinen työnsä jälkeen, pyörän näyttäen jälleen toimivan kuin uusi. Vaikka hän olisi voinut saada magian käytöstä näin julkisesti huomautuksen jos toisenkin, oli vilpittömän avun suominen siten hänen mielestään kuitenkin hyvä syy käyttää yliluonnollisia lahjoja.
Ednan palauttama kysymys sai kuitenkin Altaworthin palauttamaan huomionsa jälleen paremmin naisen puoleen virnistäen.
”Näytänkö mielestäsi siltä, että saisin yhdenkään vihamieheni kaadettua edes yrittämällä?” Roran naurahti käsiään levitellen ja itseään mittaillen, ”Olisin sodassa vain tiellä. Sitä paitsi kukaan tuskin kaipaisi kaltaisiamme taitoineen kentälle saakka, täysin sama kuinka paljon meistä sitten olisikaan hyötyä; Tiedät varmaan mitä tarkoitan.” Roran viittasi heidän magiantaitamiseensa, jota tabunakin pidettiin etenkin mustaan- ja tuhoavaan magiaan taipuvaisten kohdalla. Ja kiitos siitäkin lieni kirkon, jonka harras politiikka tuntui heijastuvan nykyiseltään kaduilla hyvinkin kielteisenä piirteenä taikuuteen kykenevien ja taruolentojen kohdalla. Ei olisi ollut ensimmäinen kerta, kun hän olisi nähnyt jonkun piestävän tavallisten maanmiehien toimesta jonnekin pimeälle kujalle vain, koska nuo eivät olleet tavan ihmisiä.

”Mutta Aurelian vintillä, siellä asustelen yhä. En tiedä oletko käynyt niillä kulmilla milloin viimeksi, mutta autoin häntä uudistamaan sen nuhjuisen leipomon uuteen uskoon hiljattain.” Velho kertoi äänessään säväys ylpeyttä.
”Tulisit käymään joku kerta. Istuttaisiin alas juomaan teetä, syömään leivonnaisia, ja juteltaisiin niitä näitä.” Se oli Roranin epäsuora tapa kutsua Edna viettämään aikaa kanssa joskus tulevaisuudessa.
”Tai voisin tulla käymään myös luonasi? Sinun täytyy vain… muistuttaa minua siitä missä asuitkaan. Voisit lukea minulle korteistasi miten tulevaisuus on varautunut kohdalleni.”


//Eru ja Areth on kokonaan oma lukunsa, niistä ei puhuta. Mut Shyva ja Marduk vois olla joo, ainoot poikkeukset meidän perus kaavassa.//

[Aksutar]

”No, ehkä voisit tyrmätä jonkun loisteliaalla ulkokuorellasi”, Edna naurahti, Roranin kyseenalaistaessa kykyjään kaataa vihollisia taistelutantereella. Ei Roranin kaltaisia kuikeloita kyllä nähnyt sotilaan varusteissa pahemmin.
”Mmm’m… ehkä he hyväksyisivät kaltaisemme avuksi, mutta kun apuamme ei enää tarvittaisi…”, Edna huokaisia, silmiään pienesti pyöräyttäen. Tästä aiheesta hän voisi paasata tunteja, mutta ehkä tämä ei ollut paras paikka aloittaa sellaista keskustelua, vieläkään.
Mitä tuli Roranin asuinsijaan, tuo piti majaansa yhä samassa paikassa, mitä aikaisemminkin. Mitäpä sitä suotta muuttamaan, jos oli löytänyt hyvän luukun asustella.
”En ole käynyt siellä päin hetkeen… mutta puheidesi perusteella minun pitäisi”, Edna hymyili, ennen kuin Roran aikalailla kutsui hänet käymään paikanpäällä joku kerta. Edna naurahti pienesti, jääden pohtimaan asiaa, antaen katseensa valua maanrajaan hetkeksi mietteliään. Niin, mikäpä häntä estäisi käymästä kylässä?

”Ah, asun nykyään äitini asunnossa. Asuin hetken toisaalla, mutta muutin takaisin”, Edna kertoi, katseen palaten takaisin Roranin puoleen, ”Jos sinulla ei ole enää muita renkaita korjattavan, voisit saattaa minut kotiin?”, noita ehdotti, pienenä muistinvirkistyksenä siitä, missä päin Ednan kotikulmat olivatkaan.

Tosin sen kysymyksen myötä kohosi Ednan katse toisaalle, kun väki alkoi kokoontua lähemmäs päätien reunoja, hurraten, selvästi innoissaan. Turhankin prameat fanfaarit ilmoittivat arvovieraan ja tuon saattueen saapuneen. Saattueen, jonka joukossa oli myös kuninkaan miehiä, eliittikenraali joukkoineen, sekä Onyksia leijonien jäseniä. Puhumattakaan sitten tämän arvovieraan omista sotilaista, seuralaisista ja palvelijoista. Saattue itsessään myös oli kunnioitusta ja ihailua nostattava näky, jota suurin osa kansasta näytti suorastaan ihannoivan.
Ei Edna tosin. Kasa ylitärkeitä öykkäreitä, jos häneltä kysyttiin. Eikä Edna voinut sanoa omaavansa kovin hyviä välejä lainvalvojien kanssa, joten sitä suuremmalla syyllä kaukana siintävä, lähestyvä, kulkue sai hänet pyörittämään silmiään jälleen kerran, kera vähättelevän tuhahduksen.
”Kuka tänne nyt edes saapuu tällä kertaa?”, Edna kysyi Roranilta, sillä hänellä ei ainakaan ollut mitään hajua, ketä tänne näin prameasti oltiin toivottamassa tervetulleeksi.


Matka satamakylästä kaupunkiin oli sujunut ongelmitta. Matkan aikana Casimir oli tutustunut hieman paremmin Artaniaan ja Saraviaan, keskustelun pysyen kuitenkin kovin pintapuolisena näin alkuunsa. Mutta Casimir ei lainkaan valittanut matkaseurastaan, vaikka ehkä itse säästeli sosiaalisia voimavarojaan kuninkaan tapaamiseen paremmin. Mutta, jahka aikaa jälleen liikenisi asettumisen jälkeen, hän aikoisi kutsua toisen tai molemmat näistä miehistä, enemmän tai vähemmän yksityiselle jutustelutuokiolle.
Mutta nyt he olivat saapuneet kaupunkiin, kulkien sen jykevästä porttikaaresta sisään suurelle päätielle. Kaikki näytti loisteliaan siistiltä ja koristellulta, Casimirin hymyillen puolittaisesti katsellessaan ympärilleen. Mitään tämän vähempää hän ei olisi olettanutkaan. Vaikka ehkä se oli vähän turhaa, hän ei sentään ollut vieraan maan kuninkaallinen.

”Satuimmeko saapumaan kevätkarkeloiden aikaan?”, Casimir kysyi – Artanialta tai Saravialta, kumpi nyt sattui olemaan lähempänä – ”vai onko tämä kaikki vain meitä varten?”.


//Eru ja Areth on kaaos. MUT NIII! Löysimme heteroparimme. Yksi riittää, nyt lisää sateenkaari pareja //

[Crimson]

Puheidensa mukaan Edna asui nykyään äitinsä asunnossa. Itsekseen, vai äitinsä kanssa? Se sai Roranin pohtimaan tietysti, olisiko noidan äiti mahdollisesti voinut olla sairas ja Edna oli hyvää hyvyyttään tietysti äitinsä apuna. Eihän hän ollut perillä tummatukkaisen noidan elämästä juurikaan, paitsi tiesi naisen omaavan lapsen. Eikä Roran viitsinyt kysellä asiasta enempää juuri tähän hätään, sillä se tuntui pelkästään ajatuksena jo tungettelevalta, kun he eivät olleet nähneet toisiaan viimeiseen ikuisuuteen.

Ennen kuin velho ehätti mitään kuitenkaan Ednalle vastata kotiin saattamisesta, saivat soivat fanfaarit hänenkin katseensa kohoamaan äänten ja kokoontuvan väkijoukon suuntaan. Jotain tärkeää oli tapahtumassa, eikä epäilystäkään siitä, että se liittyi todennäköisesti kaupunkiin saapumaisillaan oleviin vieraisiin. Suurtien varteen alkoi kerääntyä tiiviisti ihmisiä hurraamaan saapuvalle saattueelle, joka sai Roranin lähinnä hymähtämään. Hän ei olisi halunnut ottaa sitä riskiä, että olisi liiskaantunut väenpaljouden joukkoon, joten näin takavasemmalta tilanteen seurailu kelpasi hänelle enemmän kuin hyvin näin jälkikäteen ajateltuna.
Roran vilkaisi kauempana lähestyvästä saattueesta Ednaan, kohauttaen hartioitaan nopeasti.
”Suurlähettiläs, mitä ilmeisimmin jostain ulkomailta. Sen verran ehätin kuulla siltä kauppiaalta, jota juuri autoin.” Hän pelkäsi, että heidän kuninkaallisensa ja päättäjänsä yrittivät houkutella jotakuta Cryptin ulkopuoleltakin sotaan mukaan. Mannerta painava jännite tuskin kuitenkaan oli mihinkään hellittämässä tämän myötä, ja ties miten vierusvaltakunnan osallistuminen heidän sotatoimiinsa vaikuttaisi myös heihin.

”Enpä tiedä… koko juttu haiskahtaa minun mielestäni.” Roran hymähti, mutta hymyili kuitenkin sanojensa perään, ”Muuutta haluan nähdä, kuka se vieras on. Silkasta mielenkiinnosta. Mutta tietääkseni myös kenen kanssa en halua ajautua ongelmiin, en haluaisi vastata jostain typerästä vitsistä kuningashuoneelle asti.”


Matka satamasta takaisin kaupunkiin tuntui aina nopeammalta, kuin kaupungista toisaalle. Ehkä syynä oli seura tällä kertaa, Artanialla ollen mahdollisuus keskustella niin Saravian, kuin myös nyt Scarlingtonien vieraansa kanssa. Corcoran olikin miellyttävä ja sanavalmis keskustelukumppani, eikä juttu mieskolmikon välillä missään välissä katkennut kuin seinään.
Kaupungin hälinä omalla tavallaan sai kuitenkin Noelin keskittymään heidän matkaansa, ja reittiinsä eteenpäin. Omanlaisensa jännitys ja kireys valtasi eliitin, joka tietenkin odotti jo kaikesta huolimatta jonkun hyppäävän heidän saattueensa eteen, tai että jotain muuta typerää sattuisi. Saravia oli heistä sen sijaan huomattavasti rennompi kenties jo pelkästään siitä syystä, että hopeaketulla oli enemmän kokemusta järjestyksen ylläpidosta kaupungin sisällä.

”Teidän takianne tietenkin, Corcoran hyvä. Suurtiemme on usein edustuskunnossa tällaisina hetkinä, sekä kauppiaat ja viihdyttäjät kokoontuvat tiettävästi kerääntyvän väen tähden torille värittämään tunnelmaa.” Saravia selitti, sivusilmällä pistäen merkille Artanian tarkkaillen tapansa mukaan väkijoukkoa kuin pahainen kotka saaliin toivossa saattueen edetessä kohti toria.
”Mikä odotatte tällä vierailulla eniten, keskustelu tuloksien lisäksi tietenkin?” Noel kuitenkin yritti osallistua keskusteluun Casimirilta tiedustellen, vaikkei saanutkaan katsettaan irti väenpaljoudesta.


//Kaaoksen perikuva. Sen takia niiden piti jättää hovikin taakseen. Yksi on tarpeeksi, vai peräti jopa liikaa. Let's live the life now as it should be uwu//

[Aksutar]

Suurlähettiläs… Vierailta mailta. No sellainenhan tänne tarvittiinkin patsastelemaan. Tuskin mokomasta olisi edes mitään hyötyä – tai jos olisi, se hyöty olisi tarkoitettu vain ylemmän luokan puhdasverisille ihmisille. He muut saisivat sitten kärsiä, tavalla tai toisella. Ednaa kismitti jo valmiiksi tämä lähettiläs, eikä hän liioin halunnut edes nähdä mokomaa. Turha sirkusponi muiden joukossa.
Roran kuitenkin halusi nähdä mokoman! Ednan silmäkulma värähti pienesti, noidan pidätellen kiukun ja paasauksen sisällään, hymähtäen pienesti. Ei kai siitä mitään haittaakaan olisi.
”No, katsotaan millainen kummajainen sieltä sitten tulee”, Edna hymähti, silmiään pyöräyttäen, lähinnä ystävällisenturhautuneena. Eihän hän Roranille jaksanut saatikka halunnut alkaa kiukuttelemaan.
”Villi veikkaus, että kyseessä on ihminen”, noita kuitenkin huomautti, katsahtaen ympärilleen, ”Tule, kävellään samalla…”, Edna ehdotti, nyökäten kohden hieman hiljaisempaa tien pätkää kulkueen reitillä, suurtorin reunamilla, jossa tie jatkuisi rakennusten lomasta kohden Scarlingtonin linnaa. Paikkaan, jossa olisi vähemmän väkeä ja heille parempi mahdollisuus nähdä tämä suurlähettiläs, muun väen torilla ollen pakkautunut lähinnä torialueen alkupäähän, jonne kulkue parhaillaan saapui.


Kaikki tämä vain heitä, häntä, varten. Ah, kuinka imarrelluksi Casimir tunsi itsensä. Pitihän tästä vastaanottojuhlasta sitten nauttiakin, suurlähettilään käyden katselemaan ympärilleen, hymyillen pienesti silloin tällöin kansalaisille, joiden kanssa sattui jakamaan hetken katsekontaktin.
”Olen tietenkin kiinnostunut näkemään ja tutustumaan valtakuntaanne paremmin”, Casimir vastasi Artanialle, joka osallistui keskusteluun myös, vaikka näyttikin olevan kiireinen muualle katsellessaan, ”Vaikka sodan takia täällä tuskin on turvallista ihan joka paikassa liikkua, olen silti kiinnostunut näkemään enemmänkin kuin vain mitä kaupunkinne muurien sisällä on”.
”Tietenkin olen myös kiinnostunut tutustumaan paikallisiin paremmin”, Casimir jatkoi, vilkaisten Saravian puoleen, ”Ken tietää, ehkä palaankin kotimaahani uuden kumppanin kera”.
Oliko se suora flirtti vai epämääräistä vitsailua? Sen Saravia ja muut kuuntelijat saivat itse päätellä.

Saattueen matka jatkui toriaukiolle, jonka alkupäässä suurin väkimassa oli heitä vastassa. Vilkuttaen ja hurraten, ilmaisten tervetulotoivotuksiaan kukin mitenkin. Casimir jatkoi väen sekaan katselemista, välillä jopa vilkuttaen sinne tänne, tietäen kyllä olla sen verran ”kohtelias” ettei juhlaväkeä sentään täysin jättäisi huomiotta ohi kulkiessa. Myös osa Corcoranin sotilaista ja korkea-asemaisemmista palvelijoistakin soivat huomiota väelle. Osa jopa ehkä turhankin itsevarmasti…
Yksi näistä sattui olemaan nuorempi sotilas, joka kulki lähellä Corcorania, Saraviania ja Artaniaa. Ratsailtaan vilkutellen sinne tänne, suoden katsekontakteja lähinnä väkijoukon nuorille neidoille. Ja kukapa nuori ja vapaa neitokainen ei olisi pitänyt komean, kultakutrisen ulkomaalaissotilaan hurmaavasta hymystä ja silmäniskuista.

No yksi joka ei moisista pitänyt, oli Edna. Maagikaksikko oli löytänyt tiensä erään talonkulmalle, katselemaan pienen kujan eteen kulkuetta. Ednan istuen rakennusten vierellä olevan puulaatikon päällä, kovin tylsistyneenä ja nyreänä seuraillen ohikulkevaa joukkoa. Ja vaikkei mielestään erottunut joukosta mitenkään edukseen, sai Edna kuitenkin huomata yhden kulkueen sotilaista katselevan hänen suuntaansa turhankin innoissaan. Selvästi yrittäen saada noidan huomion puoleensa.
”Idiootti…”, Edna mutisi Roranille, tai kenties lähinnä itsekseen, samalla kun viimein vilkaisi kunnolla sotilaan puoleen. Ja se lieni viimeinen virhe joko Ednan tai sotilaan osalta, sillä sotilas päätti etusormillaan viittoa Ednaa hymyilemään ennen kuin huikkasi noidalle jotain vieraanmaan kielellä, iskien hänelle silmään ja mutristaen huuliaan suudelman merkiksi. Ja vieläpä naurahti, kun puoliverinen hymyilemisen sijaan näytti entistä äkäisemmältä, pöyristyneeltä.

”Senkin--!”, Edna ässähti, hypätessään ylös, seisomaan sen laatikon päälle millä oli istunut. Samalla napaten koristaan yhden tomaateista ja sen pahemmin ajattelematta saatikka pysähtymättä, viskaisi tomaatin kyseisen sotilaan perään.
”PALAA SINNE MISTÄ TULITKIN!”, Noita huusi miehen perään, joka onnekseen sattui vielä katsomaan Ednan puoleen – ja täten kykeni väistämään vauhdilla lentävän hedelmän. Joka päätyikin sitten lässähtämään vasten sotilaan edellä ratsastanutta henkilöä…



// The chaos couple. Ja todellakin. Heterokiintiö täynnä, niin sanotusti. Nyt voimme palata normiin UwU //