The Night Fantasy

Ithast

Mikään ei ollut kentistä mukavampi paikka kuin tämän kylän keskusta. Niin täynnä ihmisiä ja värejä. Kentti herätti melkoisesti huomiota tutkiessaan innokkaasti paikkoja. Jo pelkästään miehen ulkonäkö oli eroava, eikä se johtunut siitä, että hän oli vain hieman päälle metrin. Miehen riemunkirjava liivi, joka oli kursittu kokoon erivärisistä kankaanpaloista sai osakseen mitä erilaisimpia katseita. Muiden mielestä kyseinen vaatekappale saattoi olla mauton, mutta kentti piti värikkäästä liivistään hyvin paljon.
Syy siihen, miksi Ithast keräsi paljon huomiota oli kenttien ikävä varkaan maine. Syytös oli Ithastista mitä loukkaavin, hän ei ollut koskaan varastanut mitään!
Oh, ai tämä on sinun? Anteeksi kovasti, luulin ettei kukaan tarvitse sitä, kun se vain lojui tuossa pöydällä.
Se lojui siinä pöydällä, koska se oli myytävä!
Ithast luovutti vastahakoisesti kauniin korun miehelle, joka piteli hänen pitkästä vaaleanruskeasta letistään. Kentin hiukset olivat pitkät ja takaa letillä. Kaikkia hiuksiaan Ithast ei saanut siistittyä, vaan ne törröttivät ikävästi pään päällä.
Seikkailijan ei kuitenkaan pitänyt lannistua ensimmäisestä vastoinkäymisestä! Vaikka kauppias olikin ollut perin epäkohtelias, niin hän varmaan tarkoitti ihan hyvää. Kauppiaalle oli varmasti tapahtunut jotain ikävää lapsuudessaan, ei hän muuten olisi ollut noin töykeä. Niinpä Ithast jatkoi tyytyväisesti hyräillen matkaansa. Hänen huomionsa kiinnitti kuitenkin maassa makaava tikari. Jos se kerta oli maassa, niin se ei voinut olla myyntitavaraa ja siten sen sai ottaa. Kentti oli perin ylpeä päätelmistään ja siksipä palkitsi itsensä ottamalla tuon kauniin tikarin.
Hei, varas!
Ithast oli hyvin hämmentynyt. Tikari oli ollut maassa, joten se oli nyt hänen, eikä hän varmasti luovuttaisi omaisuuttaan kellekään! Niinpä pikkuinen kentti otti jalat alleen. Ihmisten seassa pujottelu oli vaikeaa ja lopulta kentti huomasikin törmänneensä johonkin. Pikainen vilkaisu osoitti, että hän oli törmännyt johonkin elävään.
Anteeksi kovasti, ei ollut tarkoitus törmäillä.
Hyvä että pysäytitte kentin, se varasti minulta myyntiesineen!
Kentti hypähti nopeasti pystyyn, kun kuuli kauppiaan äänen aivan takanaan. Hän juoksi kiireesti naisen taakse, nyt hän kerkisi jopa tarkimmin vilkaista sitä eläväistä johon oli törmännyt, ja jäi sinne piiloon.
Enkä varastanut! Itse olet varas. Tikari on tuon naisen, minä vain toin sen takaisin.

// Risu tänne : D luovuus ja viitsimys loppui kokonaan tuon otsikon kanssa//

Miyu.

Tyttö oli kävelemässä epätavalliseen aikaan kylällä, mukka kai ne ostokset oli pakko tehdä päivällä. Hänen hevosensa kulki hänen vierellään, pitäen kaikki ihmiset kauempana, koska se sattui vaan olemaan hiukan vihainen melkein kaikille ihmisille. Miyu pysähteli kojuille tutkimaan tavaroita ja osti muutamia ruoka-aineita, ja hevoselleen makupaloiksi muutaman porkkanan, jotka hevonen ahmaisi sisuksiinsa nopeasti, kuin peläten jonkun vievän ne siltä. Miyu kuuli jonkun huutavan varasta, mutta ei välittänyt, ei edes vilkaissut. Miyu käveli ja katseli kojuja, hän ei seurannut yhtään eteenpäin, muutaman kerran hän joutui pyytämään anteeksi törmättyään johonkin. Sitten lopulta hän ei ollutkaan se joka törmäsi, vaan häneen törmäsi poika, joka juoksi, kuin henkensä uhalla. Miyu sai hevosensa harjasta otteen, eikä täten kaatunut taaksepäin. Pian vihainen kauppias tuli syyttäen poikaa varkaaksi, poika rukka suojautui Miyun oman selän taakse, se hiukan ihmetytti Miyua, sillä hän oli tyttö, yleensä hänen pitäisi piiloutua? Pojan puhuessa myyjä mulkkasi Miyua ilkeästi.
"Onko sinulla oikeutta sanoa ketään varkaaksi?" Miyu kysyi myyjältä, joka näytti vieläkin ilkeältä, mutta nyt myös hiukan hämmentyneeltä.
"Puolustatko sinä tuota?" myyjä tiuskaisi ja sai Miyun kiehumaan raivosta ja hevonenkin huomasi sen, mutta myyjä ei pahemmin huomannut. Myyjä tuli Miyua kohti aikoen lyödä tätä, mutta hevonen ehti väliin, se nousi takajaloilleen ja huitoi kavioillaan ilmaa korvat luimussa, se oli pelottvan näköinen jopa Miyun mielestäkin. Hevosen kaviot kävivät myyjää parin millin päässä kasvoista ja hän muuttui väriltää ihan valkoiseksi ja kaatui taaksepäin pelosta täristen.
"Vieläkö asiaa?" Miyu tuhahti kiihtyneesti ja myyjä pudisteli kauhistuneena päätänsä, muutama ihminen auttoi myyjän kojulleen, myyjä oli täysin poissa tolaltaan. Miyu käänsi kysyvän katseensa poikaan.
"Mitä sinä veit?" Miyu kysyi tarkoittaen, mitä poika oli ottanut, tai oliko edes varastanut. Hevonen näytti rauhoittuneen samalla kuin Miyukin. Miyu asetti kasvoilleen soman hymyn, kiihtyneen katseensa tilalle.

//Täällä ollaan :DD//

Ithast

Kentti huomasi ilokseen löytäneensä hyvän suojan. Hevonen oli mitä vakuuttavin ilmestys! Kerrassaan mahtava eläin, tuollaisia saisi olla enemmänkin. Ithast kiitti naista hymyillen avusta ja esitteli tälle löytämäänsä tikaria:
En vienyt, vaan löysin. Katsos, siinä on iso ero. Vieminen on luvatta ottamista, eli varastamista, eivätkä kentit varasta. Löytäminen taas on kadonneen asian huomaamista ja talteen ottamista. Se oli maassa, joten ajattelin ettei sen omistaja kaipaa sitä ja poimin talteen.
Ithast piti tästä naisesta. Hänellä oli kaunis hymy. Kentti katseli nyt kuitenkin hyvin uteliaana naisen hevosta.
Hieno hevonen. Mikä sen nimi on? En ole ikinä nähnyt yhtä suojelevaista hevosta ja olen nähnyt monia hevosia. Minulla jopa oli kerran hevonen. Se oli mukava hevonen, hyvin nopea. Kerran pakenin sen kanssa vihaista peikkolaumaa sortuvalla sillalla! Sortuvalla sillalla, uskomatonta, eikö? Peikot putosivat alas kuiluun, mutta minä selvisin hengissä.
Kentti katseli vielä hetken hevosta, kunnes sitten käänsi katseensa takaisin naiseen. Hetkinen, nyt hän oli kyllä unohtanut jotain tärkeää. Oh, tietenkin! Eihän hän ollut muistanut esittäytyä!
Oi, anteeksi kovasti, unohdin kokonaan esittäytyä! Ithast Nokkosjalka, hyvää päivää.
Ithast esitteli itsensä hymyillen. Huomio ei kuitenkaan enää ollut niin täydellisesti kiinnittynyt naiseen, taikka tämän hevoseen, vaan lähellä olevaan kojuun. Kentti kipitti kojun luo ja tutkaili uteliaana sen erikoisia tavaroita. Mitään ei kuitenkaan päätynyt kentin taskuihin, myyjän tuima ilme sai Ithastin sormet pysymään kurissa.

Miyu.

Miyu katsoi poikaa hiukan ihmetellen, sillä hän vaikutti rehelliseltä ja energiseltä olennolta, se sai Miyun hymyn leventymään, ei hän ollut tavannut aikaisemmin ketään yhtä energistä persoonaa.
"Se on Kazu. Hiukan erikoinen luonne, se valitsee keneen luotta, eikä pidä oikein kenestäkään. Minuun se oppi luottamaan, kun onnistuin kerran pelastamaan sen julmalta tuomiolta, sen vuoksi se on nyt minulla." Miyu selitti hiukan, muttei alkanut perinpohjin selittämään, sillä hän ei oikein halunnut mainita, ettei ollut ihminen." Miyu vastasi ja henkäisi välissä, sillä hän ei ollut tottunut puhumaan niin paljoa kerralla.
"Uskomattomia asioita joskus tapahtuu." Miyu sai sanotuksi vielä, ennen kuin poika ryntäsikin jo kojulle, Miyu käveli kiinnostuneena perässä, sillä hän halusi tietää mistä poika oli noin innostunut. Miyu huomasi kauniita esineitä.
"Teetkö vaihtokauppaa?" Miyu kysyi kauppiaalta, joka nyökkäsi ja halusi tietää mitä Miyulla oli antaa vastineeksi ja mihin tavaraan. Miyu otti esille purkin, jossa oli punertavaa jauhetta, hän supatti hetken myyjän kanssa ja myyjä nyökkäsi hymyillen, sillä hän oli nyt tunnistanut Miyun yrttikaupan omistajaksi. Miyu ja kauppias löivät kättäpäälle ja Miyu ojensi kauppiaalle, kauppias katosi hetkeksi sisälle. Ja kohta tuli ulos pidellen kädessään muutamaa esinettä. Miyu katseli esineitä ja otti sitten toisen.
"Ithast, tämä on sinulle. Taidat varmaan tarvita sitä." Miyu sanoi hymyillen ja ojensi pojalle tikarin tuppi, jonka Miyu oli päätellyt olevan sopivan kokoinen. Tuppi oli nahkaa, siinä oli hopean värisiä kuvioita koristeena. Miyu oli huomannut ikkunalla roikkuvan yhden tupin ja oli päätellyt, ettei poika voisi kantaa tikaria ilman suojaa paikasta toiseen.

Ithast

Kentti ei kiinnittänyt mitään huomiota toisen vaihtokauppaan, sillä hän tutkaili hyvin uteliaana puista rasiaa. Se oli hieno, vaikkei kovinkaan erikoinen, ja ikävä kyllä lukittu. Se oli sitä paitsi liian iso taskuun. Ithast kiinnitti huomionsa naiseen vasta, kun tämä puhui hänelle. Kentti katseli toista hetken ajan epäilevästi, kuin odottaen toisen pian paljastavan koko jutun vitsiksi. Nainen kuitenkin ojensi tuppea hänelle, eikä tainnutkaan vitsailla.
Vau, kiitos. Se on todella upea!
Kentti otti tupen käteensä ja tarkasteli sen hienoja kuviointeja. Äkisti hänet kuitenkin valtasi perin ikävä olo. Se ei ollut sellaista ikävää, mitä koki kun oli menettänyt jotain, eikä sellainen ikävä olo, mikä tulee kun on sairas. Mies laittoi tikarin tuppeen, kiinnitti sen vyölleen ja katsoi sitten naista epävarmana.
Minulle tuli outo olo. Todella ikävä olo. Luulen, että se johtuu kiltteydestäsi. Olen tuntenut tämän ikävän ennenkin! Juu, olen, se oli silloin kuin ensimmäisen kerran tapasin yhden velhon. Hän ansiostaan en joutunut vankilaan, kun olin muka varastanut jotain. Aivan törkeä väite, eikö? Minä löysin sen kullatun patsaan. Vankila kuulosti kyllä mukavalta paikalta, olisin mielelläni halunnut nähdä sen, mutta velho sanoi, että vankilassa on paljon ikäviä tyyppejä. Ja tämä velho vielä matkustikin kanssani ja tarjosi ruokaakin. Silloinkin oli tämä sama ikävä olo. Velho sanoi, että se on Kiitollisuudenvelkaa! Joo, niin se oli. Velka tosin kuulostaa ikävältä sanalta, en pidä siitä, mutta kiitollisuus kuulostaa hyvältä sanalta. Juu, olen siis kiitollinen ja haluaisin korvata ystävällisyytesi jotenkin. Velhoystävälleni en koskaan saanut korvattua kiitollisuuttani, kun kadotin hänet. Surullista, eikö vain?
Ithast hölötti antamatta toiselle juurikaan puheenvuoroa. Hän kuitenkin hiljentyi hetkeksi, kun muisti että yleensä muut eivät pitäneet kenttien puheliaisuudesta. Siispä Ithast ajatteli olla, niin harvinaista kuin se olikin, hetken hiljaa. Hän asteli niin lähelle naisen hevosta kuin vain viitsi, sillä hän ei ollut varma pitikö hevonen hänestä. Yleensä hevoset, ja monet muutkin eläimet, pitivät kenteistä, mutta poikkeustapauksia oli aina olemassa. Kazu. Hevosen nimi oli Kazu. Se oli oikeastaan aika tylsä nimi hevoselle, ihan tavallinen nimi. Hevonen oli hieno eläin ja olisi ehdottomasti tarvinnut hienolta kuulostavan nimen. Tosin Kazu oli paljon parempi kuin ne iänikuiset musta ja takkuharja ja polle, mitä Ithast oli saanut kuulla liiankin usein. Hevonen tarvitsi hienon nimen, kuten kaikki muutkin eläväiset.

Miyu.

Miyu nyökkäili pojan puhuessa, sillä ei halunnut keskeyttää. Hän kyllä ymmärsi mitä kiitollisuudenvelka tarkoitti ja tajusi pojan puheet. Miyu hymyili pojalle tämän lopettaessa puhumisen, sillä hänestä oli niin huvittavaa miten erinlaisia kaikki olivat. Ithast oli kova puhumaan, toisin kun Miyu, joka ei niinkään halunnut tai jaksanut pälättää kokoajan.
"Ketään ei saisi väittää varkaaksi ellei ole 100% varma asiasta." Miyu totesi hiljaa ääneen ja veti raitista ilmaa keuhkonsa täyteen, ilmassa tuoksui vastaleivottu leipä, mausteet ja moni muu asia.
"Kiitollisuudenvelka on myös minulle tuttu asia." Miyu sanoi vaisusti hymyillen ja nosti vasemman kätensä sydämmensä kohdalle rintakehää, tai siihen missä pitäisi olla sydän. Miyu ei osannut enään tuntea kaikkia asioita, mikään ei satuttanut häntä enään, mutta hän kuitenki halusi olla kaikille kiltti ja ystävä.
"Mutta enään en osaa tuntea edes kiitollisuudenvelkaa kunnolla." Miyu onnistui möläyttämään, mutta katui melkein heti sanaansa ja toivoi, ettei toinen osannut tajuta sitä oikein, eikä alkaisi kysymään siitä.
"Mitä velholle kävi?" Miyu kysyi, toivoen, että saisi kentin mielenkiinnon kiinnittyvään enemmän tähän asiaan, kuin edelliseen.

Ithast

Kentti oli jättänyt hevosen tuijottelun ja oli vielä hetkeksi syventynyt tutkimaan myyntipöytää. Pää kääntyi kuitenkin salamana naista kohden, kun tämä sanoi ettei osannut tuntea edes kiitollisuudenvelkaa kunnolla.
Ai velho? Enpä tiedä. Toivoisin kyllä kovasti löytäväni hänet vielä joskus, hän oli oikein mukava velho.
Kentti nyökytteli hyväksyvästi omille puheilleen ja lähti hiljaa hyräillen astelemaan eteenpäin. Ei sitä nyt yhdelle myyntipöydälle kannattanut jäädä oleskelemaan, etenkin kun myyjä oli niin nuiva. Tuijotti koko ajan pahasti.
Et osaa tuntea enää edes kiitollisuudenvelkaa kunnolla? Se on kovin, kovin surullista. Maailma on kyllä julma paikka, seikkailijana tiedän sen. Olenko kertonut siitä jättiläiskotkasta, joka yritti syödä minut? Enpä ole tainnut kertoa. Se onkin jännä tarina, kerron myöhemmin. Maailma osaa olla julma ja monista kasvaa tunteettomia hirviöitä. En nyt toki tarkoita, että sinä olisit hirviö taikka tunteeton. Tai no, olette te ihmiset, ja muut yhtä pitkät, aika tunteettomia. Tai siis ainakin te näytätte tunteettomilta! Kätkeydytte jonnekin naamion taakse, ette uskalla olla edes iloisia. Viis siitä, että eletään sodan aikaa, viis siitä että monia kuolee, pitää olla iloinen!
Ithast herätti paljon huomiota puhuessaan kovaan ääneen. Suurin osa huomiosta oli negatiivista, Ithast toi mielipiteensä sodasta esiin aivan liian suoraan. Mies ei kuitenkaan piitannut muista, tai sitten ei älynnyt että juuri häntä katsottiin pahasti. Häntä kiinnosti enemmänkin jokaisella vastaantulevalla kojulla olet esineet, sekä maasta löytyvät mielenkiintoiset roskat, tai jännittävän muotoiset kivet. Kentin kanssa eteneminen ei ollut mitenkään nopeaa juuri tämän suunnattoman uteliaisuuden takia, joten jos halusi päästä nopeasti etenemään piti yksinkertaisesti raahata kentti kädestä pitäen pois jokaisen kojun ja kivenmurikan luota.