Kirjoittaja Ros » 20 Elo 2009, 07:56
Rudyard
Punatukka olisi mieluusti napannut tytön kädet omiinsa, vienyt ne huulilleen ja puhaltanut kylmiin sormiin elämän lämpöä. Sitä hän ei kuitenkaan uskaltautunut tekemään, prinsessa oli näyttänyt hätkähtäneen hänen edellistäkin elettään, miten siis olisi tämä kanssa? Sormien lempeä puhaltaminen oli rakastajan ele tai huolehtivan perheenjäsenen, sotilas ei ollut kumpikaan noista kahdesta, joten tuo ele olisi ainakin nyt jätettävä väliin. Hän oli ennenkin rikkonut etikettiä, joten mikä estäisi häntä myöhemmin, jos heistä tulisi läheisempiä.
Valitettavasti kylmien käsien kosketus katosi miehen maininnan jälkeen. Tyttö lopetti Rudyardin käsien sivelyn, mikä harmitti tuota. Ei olisi pitänyt mainita koko asiasta, hän olisi saanut nauttia tuosta kutkuttavan viileästä kosketuksesta, joka nosti niskavillat pystyyn.
Sotilaan yllätykseksi tyttö suostui laulamaan hänelle sen enempää vastaanväittämättä. Huulet kaartuivat lempeään hymyyn tuon näytettyä hetken siltä, ettei tiennyt mitä vastata.
"Kiitos", mies kuiskasi painaen jälleen sormensa yhteen. Hän nojasi kyynärpäillään pöytään, jolloin leuka ja huulet katosivat kalpeiden sormien taakse - tunteet pystyi siitä huolimatta yhä näkemään punatukan kasvoilla.
Lilyn laulu oli kaunista. Itse sanat eivät olleet miehelle tutut eikä hän tiennyt säveltä, mutta oletti tytön osuvan laulussaan lähes nuotilleen oikeaan. Lilyn hento, kaunis ääni toi lauluun herkkyyttä, vielä enemmän kauneutta kuin siinä oli ollut alunperin. Tämä oli laulu, joka sai taiteen tuntijat kyynelehtimään, laulu joka sai kenet tahansa pysähtymään ja kuuntelemaan sitä.
Rudyard tuijotti paikalleen jähmettyneenä tyttöä tuon aloittaessa laulunsa mutta silmät painuivat myöhemmin kiinni miehen keskittyessä ainoastaan lauluun. Hän ei pystynyt kuulemaan kaikkea tuota tuskaa, jollei ummistanut silmiään. Katsellessaan Lilyn kauniita kasvoja mies ei pystynyt muuta, kuin ajattelemaan tuota, keskittymättä muuhun.
Laulu oli hyvin yksityinen. Siinä oli sellaista tuskaa, jota ei oltu tarkoitettu Rudyardin korville, sellaista tunnetta, josta hänen ei olisi kuulunut tietää. Itse laulu ei saanut miestä tuntemaan näin, itse ääni ei saanut tätä hänessä aikaan. Aikaansaaja oli äänessä kuuluvat tunteet, huoli ja suru joita prinsessa joutui kantamaan mukanaan.
Yksinäinen kyynel matkasi pitkin kalpeaa poskea Lilyn lopetellessa lauluaan.
"Siihen en osaa sanoa mitään", Rudyard totesi, yrittäen tavoittaa samaa iloista hymyä, kuin äsken. "Mutta se oli kaunista. Se oli hyvin koskettavaa."
Mies sipaisi nolostuneena poskeaan, pyyhki pikaisesti kosteuden pois.