Kirjoittaja Submarine » 31 Loka 2009, 15:00
Vanha Rotta nukkui taas kylmän yön, heräsi jäykkänä ja liikkui hieman lämpöä itseensä. Ja sitten rotta teki jotakin, joka olisi kuvottanut aivan varmasti miestä, tai ihmisiä noin nyt yleisestikin ottaen; Vanha tutki tänä aamuna vääntämänsä kakkarat. Ja heikossa valossa, joka oven ristikosta pääsi läpi, tämä löysi sen jonka oli aavistellutkin olevan siellä. Se oli suurin hopeakolikko, jonka Vanha Rotta oli löytänyt antauduttuaan ja kun kävelytettiin tyrmiin. Oli mennyt vähän syrjempään metsässä sen varjolla, että laskisi muuten alleen, ja sitten vain yksinkertaisesti niellyt sen. Sen saaminen alas, puhumattakaan ulos vääntämisestä, oli ollut melkoista tuskaa, se oli tosiaan suuri. Vanha Rotta ei tiennyt, tarvitsiko todella tällaista. Kukaties mies pysyisi sanoissaan ja tekisi kuten haluttiin. Kukaties tämä oli ollut täysin rehellinen siitä, että päästäisi pois. Mutta todennäköisemmin ei. Parempi olla ottamatta riskejä.
Tämän tempun rotta oli oppinut eräältä vankilassa olleelta. Vangeille ei annettu kolikoita, koska ne olisivat voineet hioa kiveä vasten niihin terävät reunat ja viillellä toistensa kurkkuja auki. Mutta sepä ei millään tavoin kyennyt estämään miehiä nielemästä niitä aikaisemmin ja odottamasta, että ne tulivat luonnollista tietä ulos. Tätä varten Vanha oli säästänyt puolet vedestään illalla, saadakseen kolikon ja kätensä puhtaiksi.
Päivä kului sen merkeissä, kun Vanha Rotta hioi mahdollisimman terävää reunaa kolikkoonsa. Hopea oli suhteessa paljon terästä pehmeämpi metalli, joten ei siinä sinänsä mitään ongelmia ollut. Kostea kiviseinä oli karhea ja jauhoi hyvin hopeaa kun painoi pienellä voimalla. Eikä sitä kauaa tarvinnutkaan hioa, kolikko oli kyllä suuri mutta ohut. Enemmän aikaa vei purra siihen reikä ja pyöristää se niin, että sormi meni läpi. Mutta rotilla oli pitkät, terävät ja vahvat hampaat. Ja loppujen lopuksi rotalla oli kuin olikin sormiterä. Ainoa tapa saada aikaan todellista vahinkoa sillä oli joko nivusvaltimoon, tai sitten reilusti todennäköisemmin kaulaan. Rotta ei tiennyt, miten paljon siitä oli oikeasti apua, mutta olisipa nyt sentään pakon edessä jotakin, jolla kokeilla. Rotta työnsi sen visusti piiloon olkiin, siihen kohtaa jonka päällä istuisi koko ajan. Sieltä sitä ei voinut mitenkään huomata.
Iltaa myöten miestä ei alkanutkaan näkyä. Se oli outoa, mutta Vanha Rotta ei tiennyt, kannattiko siitä olla oikeasti huolissaan. Kukaties tämä oli vain päättänyt, ettei turhaan tulisi. Mutta toisaalta, ehkäpä tämä oli vain valehdellut koko jutusta ja aikoi nyt vain jättää rotan mätänemään. Mutta huono oli muutaman askeleen levyisessä kivisellissä alkaa sille mitään tekemäänkään, joten Vanha hakkasi oveen, kunnes vartijakin kiinnostui, mankui ruokaa ja lopulta saikin sitä. Se oli reilusti huonompaa, kuin miehen tuoma, pelkkä kivinen käntty ja eltaantunutta vettä, mutta kyllä silläkin eli. Yllättävän monilla asioilla pystyi elämään, jos vain oikein yritti. Tai oikeastaan, yllättävän vähillä asioilla.
Miestä ei näkynyt vielä seuraavanakaan päivänä, joten Vanha Rotta mankui jo päivällä lisää surkeaa ruokaa ja odotti varovaisen optimistisena iltaa. Kukaties mies tulisi, kukaties ei. Viikosta oli kulunut vasta... kaksi päivää. Vielä oli aikaa.
Lopulta mies sitten saapui kuin saapuikin. Ihme kyllä tällä kertaa aivan vain ovesta. Vanha Rotta ei sanonut tälle mitään, katsoi vain odottaen. Tämä ei näyttänyt ehkä aivan kaikkein parhaalta mahdolliselta, oli ehkä ollut jossain pidemmällä.