Kirjoittaja Yan » 14 Marras 2009, 18:26
Splinterin päästyä maahan istumaan, Ea polvistui tämän viereen ja otti maasta vyöstä irrottamansa pussukan. Samalla kun haltia kaivoi pussiaan, joka vaikutti loputtoman tilavalta, hän aukaisi suunsa. "Olen muuten Eámanë", hän sanoi irrottamatta katsettaan pussin sisällöstä. "Mutta voitte kutsua nimellä Ea", tyttö jatkoi löydettyään pussista pienen purkin, joka tuskin oli paria tuumaa leveämpi.
Samalla kun Ea avasi purkin ja kaatoi sen sisällön kämmenelleen, hän vilkaisi Splinteriä. Tuo oli niin nuori vielä, alle 20 vuotta ihmisten vuosissa, haltia arveli. Suloinen kyllä, omalla tavallaan, Ea ajatteli ja tajutessaan viimein mitä oli ajatellut, laski äkkiä katseensa pois Splinteristä. Olet ollut liikaa ihmisten seurassa, muutut pian hulluksi! Haltia tarttui uudestaan Splinteriä kädestä ja levitti kämmenellään olevat pieneksi jauhetut siniset lehdenpalaset toisen haavaan. Ea tiesi, että kohta poika saattaisi huutaa, sillä yrtit joita hän oli juuri pistänyt tuon haavaan, kirvelivät niin äärettömän valtavasti, että kymmenen sekunnin tuska oli melkein silmitön. Vaikka poika olisi alkanut huutamaan kivusta, Ea ei olisi sitä kuullut, sillä hän tuijotteli vain maahan. Minkä takia hän oli alkanut kiintymään melkein jokaiseen ihmiseen jolle hän puhui? Täysin päätöntä. Ja typerää. Ehkä hän oli tosiaankin viettänyt liikaa aikaa ihmisten kanssa. Ja nyt hän paikkasi haavoittuneen ihmisnuorukaisen kättä, aivan kuin olisi hänen velvollisuutensa pysähtyä ja auttaa tuntematonta.Mutta sellainen hän oli. Hän ei voinut katsoa vierestä kun näki johonkin omaltatunnoltaan hyvään ihmiseen kohdistuvan jotakin ikävää, mihin hän itse saattoi vaikuttaa.
Ea palasi maan pinnalle varmaan minuutin mittaisen tauon jälkeen. Haltia hymyili jotenkin vienosti ja katsoi uudestaan Splinterin kättä. Verta ei enää vuotanut.