Elenthil
Päivä oli alkanut aurinkoisena ja jatkanut aurinkoista linjaansa oikeastaan koko päivän. Muutama vitivalkea pilvi purjehti melkein laiskan näköisesti taivaankantta pitkin, varjostaen ajoittain aurinkoa tuon eteen ajelehtimalla. Kaikennäköiset, lämmintä ilmaa rakastavat otukset olivat ryömineet ulos koloistaan nauttimaan päivästä ja unohtamaan murheensa. Ja tässä tapauksessa ihmismäiset mutta sirot suippokorvat, haltiat, eivät tainneet poiketa vähemmän älykkäistä eläimistä kovinkaan radikaalisti. Hyvä sää oli vetänyt useita haltioita ulos, vaihtamaan kuulumisia, tutkiskelemaan myyntikojujen tarjontaa tai vain katselemaan vilinää, jonka sää oli saanut aikaan. Harva tahtoi jäädä sivuun päivän kauneudesta, eikä usealle sopinut edes ulkoilmassa työskentely.
Siksi Elenthil Athefeil, yksi haltioiden eliittikenraaleista, oli lopettanut oman joukkonsa harjoitukset jo puolilta päivin. Hän ei uskonut, että moinen olisi haitaksi ryhmän taidoille. Pieni rennosti ottaminen ei vaikuttanut myöskään kuriin - ainakaan Elenthilin joukoissa. Jos joku noissa joukoissa ei osannut kuunnella silloin kun sen aika oli, tuo lentäisi ulos samaisista joukoista nopeammin kuin olisi uskonut yleensä kärsivällisen Elenthilin pystyvän ketään erottamaan tai alentamaan. Vielä kertaakaan tälle varotoimenpiteelle ei ollut tullut tarvetta.
Kaikkia eliittikenraalikaan ei voinut saada kuriin. Ongelmia eivät tuottaneet joukot tai muutkaan haltiat, ihmisistä sen sijaan oli ongelmia aina. Mutta tällä kertaa ongelma oli hieman suurempi ja nelijalkainen.
Elenthil nojaili tallien takaisten laidunten aitaan, katsellen monenmoista oliota, jotka laidunsivat auringossa paistattelevaa heinää tai seisoskelivat muuten vain. Täällä oli hevosia, yksisarvisia...ja sitten oli Nerefir.
Haltiamiehen katse suuntautui taasen tuon ikiomaan ratsuun. Valkea pegasos, jonka uloimmat siipisulat, häntä ja harja kiiltelivät auringossa mustana. Otus oli varsin siistissä kunnossa, kuten tavallisesti, pitihän Elenthil hyvää huolta tammasta, joka oli aikoinaan kuulunut haltian jo edesmenneelle vaimolle. Vain muutama rusehtava läikkä ratsun lautasilla kertoi siitä, ettei tuota oltu puunattu viisi minuuttia sitten.
Eikä puunattaisi viiden minuutin päästäkään, ainakaan jos ne Nerefiristä riippui. Elenthil oli kutsunut otusta jo muutaman kerran, mutta se näytti lähinnä vilkuilevan omistajaansa pirullisesti. Haltia epäili, eikä suinkaan ensimmäistä kertaa, että Nerefir oli tavallista hevosta älykkäämpi. Harva hevonenpa ensin näytti tulevan ensin kiltisti kohti ja sitten, lähelle päästyään, heilautti siipeään omistajansa nenän edessä ja lensi muutaman metrin kauemmas. Eikä edes yrittänyt esittää viatonta. Elenthilin moinen temppu tosin sai lähinnä hymyilemään, nostaen esiin monia muistoja. Eihän pegasos voinut häntä pelätäkään, sillä Elenthil oli pukeutunut tavanomaisimpaan vaatekertaansa eikä tehnyt äkkinäisiä liikkeitä. Puhumattakaan siitä, ettei Nerefirillä ollut tapana säikkyä sitten yhtään mitään.
"Aina sinun on pakko olla tuollainen, eikö vain?" Elenthil hymähti, hymy huulillaan. Tamma käänsi päänsä ääntä kohti, muttei viitsinyt sen enempää reagoida omistajansa puheisiin.
"Jollet kohta ala tulla tänne, tulen hakemaan sinut sieltä.." haltia lisäsi vielä. Pegasos kääntyi tällä kertaa kokonaan, kävellen kohti aitaa - mutta pysähtyen nelisen metriä ennen sitä, pää ylväästi pystyssä. Elenthiliä hymyilytti taas.