Splinter
Luca taisi hieman säikähtää... No ei ihme, olihan poika itsekkin säikähtänyt pahanpäiväisesti. Ja hän ei ikinä löisi koiraa! Hän tiesi varsin hyvin, miltä kipu tuntui, varsinkin jos se tuli itseään isommalta hepulta, josta ei olisi ikinä uskonut että tuo lyö... Se sattui. Monella tapaa. Jack tuli vierelle, ja Splinter naurahti varsin kuivasti.
"Mikäs tässä, ajattelin heittää pari volttia näin lämpimikseni.", poika tuhahti, mutta ystävällinen hymy ilmestyi kohta. Eihän pahaa tarkoittanut, mutta takaisin piti aina sanoa. "Ei nyt, ihan hyvä olo minulla, ottaen huomioon missä kunnossa eilen olin.", hän sitten vastasi totuuden mukaisesti. Hän oli kyllä huomattavasti paremmassa kunnossa, mikä saattoi johtua niin hyvästä paranemiskyvystä, että myös Jackin nopeasta avusta. Eikä hänen haavansa loppujen lopuksi niin kamalia ollutkaan, vaikka niin oli alussa ajateltu.
"Eääh... Söin eilen sen verran, että jaksan aina huomiseen asti ilmankin.", Splinter naurahti, ja hieraisi niskaansa. Tottahan se oli, vaikka olisi ollut paljon helpompaa vain syödä kun ruokaa tarjottiin. Tässä oli kyllä toinenkin juttu: Splinter ei edelleenkään syönyt lihaa. Siis äärimmäisessä hätätilanteessa se kyllä meni kuivattuna, mutta muuten velho yritti saada mitä tahansa muuta, jos lintuja ei laskettu... Niitä hän ei söisi, vaikka eteen olisi tungettu täydellisesti valmistettu marinoitu ankka, ja hän olisi kirjaimellisesti kuolemassa nälkään. Ei söisi. Hyi!