Aamu usvassa

Sisältäen niin syrjäisimmät asunnot, kuin kylän keskustan. Kylän keskipisteenä on suuri, yleensä vilkas aukio, jota kutsutaan kauppatoriksi. Torilla järjestetään niin myyjäisiä kuin kansantapahtumiakin, juhlista, vuodenajasta ja valtakunnantilanteesta riippuen.
Kylä on monitasoinen ja suuri. Katuja risteilee siellä täällä. Suurin osa kauppatorinläheisistä kaduista on täynnä puoteja, kapakoita ja majataloja. Mitä syrjemmäs mennään itse kauppatorilta, sitä enemmän alkaa esiintyä itse kaupungissa asuvien asuntoja. Linnalle päin jos lähtee, tulee vastaan aateliston asuinalueet. Toiseen suuntaan lähdettäessä Länsikujille päin on taas niin porvareiden, kuin talonpoikien asuntoja.
Kaduilta ei ole vaikea löytää myös kodittomia ja orpoja pyörimästä.

Kaupunkia ympäröi muurit. Muurit ovat hieman matalammat ja heikommat, mitä itse linnan muurit, mutta silti kestävät ja hyödylliset. Siellä täällä muurissa on portteja, joita vartioidaan tarkasti. Sisään ei päästetä ketä tahansa, mutta aina kaupunkiin tuntuu livahtavan hämärähiippari jos toinenkin. Muuri on viimeisimmän hyökkäyksen jäljiltä rikki Länsikujien puolella. Muuria on alettu korjaamaan, mutta korjaustyöt vievät aikansa. Rikkonaista muuria kuitenkin vartioidaan tarkasti, mutta jos olet tarpeeksi ovela, saatat päästä livahtamaan rikkinäisestä kohdasta sisään.

Valvoja: Crimson

ViestiKirjoittaja Ros » 02 Syys 2010, 19:20

Poika kohotti kulmiaan. Tarinassa oli monia aukkoja mutta hänen terävä päänsä täytti ne pikaisesti.
"Täytyy luottaa itseensä uskaltaakseen noin vain tunnustaa epäonnistumisensa", poika totesi toinen suupieli hienoisesti koholla. "Minulle ei ole väliä, onko se jumalten takoma vai tavallisen kääpiösepän. Se on hyvää työtä, oli kyse kummasta tahansa."
Poika epäili, että kääpiöillä oli enemmän kokemusta kypärien takomisesta kuin jumalilla.

Eirbaldr oli nuoresta iästään huolimatta. Nikifor puolestaan oli ollut aatelinen koko ikänsä ja nähnyt vallan ja loiston ruman puolen. Siihen törmäsi liiankin usein. Lapsen ilme muuttui jälleen vakavaksi hänen huomattuaan miehen ihmettelevän katseen. Pahoittelevaa, poikamaista hymyä ei kuitenkaan näkynyt lapsen huulilla kuten olisi voinut tällaisessa tilanteessa olettaa.

Mies nousi ylös ja käveli itseään huomattavasti lyhyemmän miehen. Joku pohjoisen barbaareista oletettavasti, joku pitkän ja uljaan ritarin tuttu.
Tulokas oli huomattavasti vanhempi kuin Eirbaldr mutta luultavasti hieman herra Morgania nuorempi. Lapsena Nikifor päätteli ihmisten ikiä usein vertaamalla heitä tuntemiinsa ihmisiin.
Miehen kasvoissa ei ollut mitään, mikä olisi saanut lapsessa sen ihmeellisempiä reaktioita. Hän ei suorastaan näyttänyt vaaralliselta, ei ainakaan kun seisoi itseään päätä pidemmän ritarin vieressä. Poika ei myöskään osannut päätellä noiden kahden välistä suhdetta sillä kumpikaan ei näyttänyt suorastaan vihamieliseltä.
Kavereitakaan he eivät näyttäneet olevan.

Vanhempi mies viittoi toisen muukalaisen seuraamaan itseään. Nikifor pomppasi samantien ylös ja lähti astelemaan mukaan ritarin vierellä.
"Kuka hän on? Joku tuttusi pohjoisesta ilmeisesti", poika totesi hiljaisella äänellä. Hän onnistui vain juuri ja juuri kätkemään uteliaisuuden äänestään. Hän esitti aikuista mutta siitä huolimatta Nikifor oli pohjimmiltaan erittäin utelias nuori mies.
Ros
 

ViestiKirjoittaja Vivi » 02 Syys 2010, 22:45

"Ihminenhän minä vain olen. Ei ole täydellistä ja virheetöntä sankaria. Ne ritarit, jotka selviytyvät elämästänsä vuodattamatta verta missään tilanteessa, eivät ole edes oikeita ritareita. Eiväthän he ole silloin suojelleet edes itseänsä, saatika muita, Sitä paitsi virheethän kuuluvat jokaisen elämään", sanoi hymähteän rennosti.
Hänen oli vaikea käsittää rauhallista elämää. Miekkahan oli kasvanut kiinni hänen käsiinsä jo lapsena. Niin monet kerrat hänen äitinsä oli valvonut öitä odottaessaan Oúdrurin palaavan taisteluista. Ei Eirsbaldr ollut edes 15-vuotias, kun hän ensimmäisen kerran tappoi ihmisen. Itsepuolustuksena tosin. Virheistä olisi turha puhua. Eirsbaldr katui monia asioita menneisyydessään, muttei niiden vatvominen muuttaisi mennyttä.
"Monesti usko on tärkeämpää kuin kylmät tosiasiat. Se voi pelastaa yllättävänkin vaikeista ja toivottomista tilanteista", vastasi rennosti toisen mainittaessa kääpiösepän osallisuuden kypärän takomiseen.
Miehelle oli ihan sama, mitä kukakin ajatteli Hluídrista. Soturille se oli pyhä esine. Johtui sen hienous sitten uskosta tai ei.

Toinen sai lähes juosta pysyäkseen Eirsbaldrin harppovassa kävelyssä mukana. Sintin uteliaisuus ei tullut miehelle enää yllätyksenä. Olihan tuo antanut siitä jo vihjeitä aamun aikana.
"Ei Svánkvinn ole pohjoisesta. Hän on muutaman kylän päästä täältä, isäni tuttuja. Ennen hän ainakin samoili pitkin poikin maailmaa", vastasi pojalle vain nopeasti vilkaisten tätä.
Eirsbaldrin huomio nytten tuossa tummanruskea hiuksisessa, harmaa silmäisessä miehessä, jonka parhaimmat päivät olivat jo takana. Näkihän sen jo muutamista harmaista hiuksista ohimoilla, syvemmistä juonteista kasvoissa ja koko olemuksesta. Ikää tuolla oli 41 vuotta. Ei Svánkvinniä noin nuoreksi olisi uskonut ulkonäön perusteella, mutta ainahan tuo oli näyttänyt itseään selkeästi vanhemmalta.

Vieras seisoi syrjemmässä, muutaman metrin päässä hevosista. Helúrd hörähti iloisesti tervehtiäkseen isäntäänsä, Eirsbaldrin tullessa paikalle. Mies naurahti ratsullensa iloisesti. Pohjolan soturi pysähtyi metrin päähän vanhemmasta miehestä, katsoen tätä turhautuneen kysyvästi. Oúdrurin mukaan tuo toinen ei paljoa puhuisi ja olisi muutenkin varsin mystinen tapaus. Eirsbaldr tiesi vanhentuneen miehen lähinnä, jos oli ollut isänsä seurassa samaan aikaan kuin Svánkvinn oli paikalla.

Sanottamatta sanaakaan, Svánkvinn vetäisi kevyen ja pienen yhden kätensä miekan esille, luoden haastavan silmäyksen Eirsbaldriin. Nuorempi vastasi tähän ylimielisellä naurahduksella ja vetämällä Blessumrin esille. Tuosta kääkästähän selviäisi vaikka ilman käsiä! Jos tuo kerta haluaisi todistaa omien taitojensa puutteen, niin mikäs siinä sitten.

Svánkvinn löi nopeasti ylhäältä toista kohti. Eirsbaldr torjui tämän sivuttain kuin minkäkin pikkupojan puumiekan lyönnin. Samalla hän käänsi kädensijan miestä kohti ja pukkasi tätä kyljestä taaksepäin varsin voimakkaasti. Toisen tasapaino horjahtikin ja tämän tarvitsikin ottaa askel taaksepäin. Jos Eirsbaldr olisi ollut laiska, olisi hän lyönnyt toiselta jo miekan pois kädestä. Hän kuitenkin antoi toisen hakea tasapainonsa rauhassa, miekka sivulla. Voisihan tässä nyt edes hetken heilua, niin ei olisi niin nyöryyttävää kääkällekään. Vanhempi iski uudelleen sivusta, Eirsbaldr torjui astuen toisen sivulle, torjuen toisen uudenkin iskin täysin ongelmitta. Tätä, Eirsbaldrista naurettavan helppoa kävelyä, jatkui ehkä kymmenisen minuuttia, ennen kuin nuorempi kyllästyi. Koko leikin ajan hän oli lähinnä pidätellyt naurua. Sitten hän vain pysäytti toisen miekan, liutti kädensijan toisen ranteen luokse pukaten miekan maahan. Helppo kuin mikä, kun voimasuhteet olivat niin epäreilut. Samalla hän potkaisi toisen miekan muutaman metrin päähän otettuaan pienen askeleen. Ainoa ajatus oli varmistaa, että puuduttava leikki olisi ohi.
Vanhempi mies mumisi "nähtävästi, olet maineesi veroinen", noukkiessaan miekkaansa maasta. Eirsbaldr laittoi Blessumrin huotraansa ja huokaisi turhautuneena.
Vivi
 

ViestiKirjoittaja Ros » 03 Syys 2010, 19:55

Nuorukainen kohotti kulmiaan kiinnostuneena miehen ilmoittaessa ettei ollut täydellinen ja virheetön sankari. Vaikuttiko hän siltä, että olettaisi jotain sellaista? Ei, hän ei ollut ihmeissään siitä, että toinen oli tavallinen kuolevainen omine virheineen. Ei, Nikifor oli kummissaan siitä että mies sanoi sen niin suoraan, häpeilemättä lainkaan. Täältä ei tainnut löytyä noin rehellisiä ritareita - tai sitten poika vain ei ollut saanut tilaisuutta tutustua näihin rehellisiin, oikeasti ritarillisiin ritareihin.
"En minä sillä", poika totesi mietteliäänä. "Vaan siinä, että sanot sen noin suoraan, on jotain erikoista."
Hän kertoi sen suoraan. Toisen kommentti kypärästä ja uskosta ei saanut pojalta yhtä voimakasta reaktiota vastaan. Siihen Niki vain kohautti olkiaan. Olkoon siunattu jos mies sen toivoi olevan, Nikiforille se oli yksi ja sama.

Niki sai tosiaan juosta miehen rinnalla pysyäkseen noiden askelten mukana mutta tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Hänen herransa ei kenties ollut kaksimetrinen köriläs kuten Eirsbaldr mutta hän oli palvellut useita herroja pienen ikänsä aikana ennen prinssiä.
"Vai niin. En ole koskaan kuullutkaan", poika totesi kulmat kurtussa. Hän ei pitänyt epätietoisuudesta ja siitä, että muut tiesivät asiasta enemmän kuin hän. Sille ei kuitenkaan voinut tässä tilanteessa mitään - eihän tämä kummallinen mies, jonka nimi livahti pojalta samantien mielestä, ollut hänen tuttunsa.

Poika pysähtyi hieman kauemmas kaksikosta. Ilmassa oli aistittavissa kipinöintiä eikä hän halunnut jäädä jalkoihin jos jotain tapahtuisi. Vielä vähemmän hän halusi olla Eirsbaldrin jaloissa jos jotain tapahtuisi.
Kuten Niki oli arvellutkin, taistelu alkoi ilman sanoja. Äkkiä vanhempi mies otti miekkansa esille, loi haastavan silmäyksen pidempään mieheen. Kohde vastasi siihen ylimielisellä naurahduksella ja kiskaisemalla miekkansa esille.

Nikifor nojautui seinää vasten katsomaan miekkailua. Se oli kiinnostavaa katsottavaa vaikka taistelu ei todellisuudessa ollut suorastaan hohdokas. Ei, vaikuttavat olivat Eirsbaldrin taidot. Hän oli uskonut miehen olevan taitava ja nyt hän lunasti lapsen odotukset. Mahtavaa. Se näytti lähes tanssilta.
Miekka lensi kaaressa muutaman metrin päähän. Niki taputti käsiään tyytyväisenä taistelun loppuessa. Mahtavaa, aseenkantaja toimi prinssin silminä vaikkei isäntä ollutkaan sitä pyytänyt ja juuri nyt hän oli löytänyt miehen, jonka rinnalla antaisi herransa taistella.
Voisiko päivä paremmin alkaa? Nikifor oli aseenkantaja vapaallakin.
"Maineesta en tiedä, mutta vaikuttavaa se oli", poika totesi taustalta.
Ros
 

ViestiKirjoittaja Vivi » 04 Syys 2010, 23:43

Eirsbaldria häiritsi hetken pojan mietteliäisyys miehen puheista. Samassa hän muisti isänsä sanat etelästä. Ritarit olivat vain leuhkia rikkaita, jotka luulivat olevansa kuolemattomia ja virheettömiä jumalaan verrattavia pyhimyksiä, vaikkeivät oikeasti edes omistaneet pienintäkään moraalia. Oúdrur varmasti oli nähnyt tarpeeksi monta ritaria, aatelista ja normaaliakin työläistä etelestä seisoakseen sanojensa takana.
"Pohjolassa on pakko myöntää olevansa vain tavallinen kuolevainen. Epäaitoutta ja epärehellisyyttä ei arvosteta, siksihän meitä pidetään käytöstavattomina barbaareina", vastasi naurahtaen pienesti.
Etelässä aatelisivat vain koreilivat, juorisivat ja juopottelivat. Eirsbaldrin päivät sen sijaan alkoivat kukon laulaessa, vaikka hän oli yksi korkea-arvoisimmista ihmisistä Thúrsleifrin mailla. Ei tekeminen lusmualla katoaisi. Nuorempien opettaminen, hevosten kouluttaminen, vartiointi sekä muut asiat olivat hyvä keino takoa edes vähän nyöryyttä miehen päähän. Tuskin kukaan haluaisi tietää, kuinka ylimielinen hän olisi muuten...

"Svánkvinn ei ole tutustumisen arvoinen, turhan epäluotettava siihen", sanoi hiljaa matalalta edes vilkaisematta poikaa tällä kertaa.
Eirsbaldr oli niin turhautunut koko mieheen, kääkkään, takinkääntäjään, mikä liero tuo nyt olikaan, että viha oli lähinnä oikea sana nuoremman tunteelle.

Svánkvinn luikki häpeissään nopeasti varjoihin. Kyllä tuosta vielä harmia olisi, siitä Eirsbaldr oli aivan varma.
"Jos tietäsit maineestani, et pitäisi tuota taidokkaana", vastasi pojalle ylpeän ylväästi, yleisimmällä sävy miehen suussa monista.
Hän otti kypäränsä pois päästänsä, lähtien kävelemään Helúrdin luokse. Tamma hörähteli tyytyväisenä, johon mies vastasi hymyillen ja silittäen tämän kaulaa.
Eirsbaldr otti ohjakset lähtien kävelemään rauhallisesti pois päin. Hän tiesi sintin olevan lähistöllä. Hän melkein järkyttyisi, jos kirppu katoaisi yhtäkkiä jonnekin. Eirsbaldrilla ei varsinaisesti ollut suuntaan. Hän ei majataloon menisi hetkeen. Hän oli nähnyt ihmiset ikkunoissa eikä häntä huvittaisi kuulla kehuja lähinnä hävettävästä suorituksesta.
Vivi
 

ViestiKirjoittaja Ros » 05 Syys 2010, 18:34

Poika naurahti.
"Samaa minä sanoin isälle isoisästä mutta minulla ei ollut vaihtoehtoja", lapsi totesi sarkastiseen sävyyn. Sen selkäsaunan hän tulisi muistamaan koko ikänsä. Ritarille hän ei kuitenkaan tuonut tuota seikkaa esille, ensinnäkään se ei kuulunut tuolle ja toisekseen, Nikifor ei halunnut vaikuttaa heikolta Eirsbaldrin silmissä. Hän tosiaan taisi olla niitä tärkeileviä eteläisiä jollaisena ritari tuntui täkäläistä aatelistoa pitävän.

Niki naurahti.
"Joten olen onnekas, kun en tiedä", lapsi totesi. "Muutenhan en osaisi arvostaa sitä lainkaan."
Äsken hän oli saanut kuulla selitystä eteläiste ylemmyydentunnosta ja nyt Eirsbaldr seisoi hänen edessään aivan yhtä ylpeänä kuin täkäläisetkin.
Lapsi harppoi miehen luokse.
"Nyt kun olet juonut oluesi, voimme varmaan jatkaa matkaa linnalle", poika totesi. Hän ei ollut katoamassa vielä hetkeen mihinkään, hänen löytönsä, Eirsbaldr oli aivan liian kiinnostava noin vain rauhaan jätettäväksi. Nikifor oli auttamattoman utelias.

"Kaverisi tosiaan oli kummallinen", poika totesi, tarkoittaen pois luikkinutta Svánkvinnia. Miksi mies oli tullut lainkaan uhoamaan jos hänessä ei ollut tuon enempää miestä? Olihan se tietenkin ollut mukavaa saada näytös ritarin taidoista.
Miksi hän edes mietti tätä? Eihän asia periaatteessa kuulunut hänelle lainkaan. Antaisi pohjoisen barbaarin hoitaa omat asiansa, hän ei selvästikään tarvinnut siihen lapsen apua.
Ros
 

ViestiKirjoittaja Vivi » 05 Syys 2010, 23:19

Mies nyökkäsi pojalle tämän puhuessaan isosedästänsä. Toisaalta, jokainenhan hoitaisi oman elämänsä itse parhaaksi mahdolliseksi kokemaksi tavaksi. Epärehellisenä kelminä elämä olisi paljon helpompaa. Kelmit saivat helpommin rahaa, mutta olisihan se karvas hinta maksaa yksikin virhe hengellänsä toisten mestauttamana. Ei kovin arvokas tapa kuolla Eirsbaldrin silmissä. Vaikka periaatteessa sama koski miehenkin elämää, ei hän voinut verrata itseänsä paremmalle häviämistä mestauttamiseen. Kunniakkaammalta se hänen korvissansa kuullosti.

"Joskus vielä tiedät, kuinka kaunista ja taidokasta miekkailu voikaan olla", vastasi pojalle huokaisten.
Hän ei vain voinut sietää, että äskeinen oli taidonnäyte. Pohjolassa tuo olisi ollut lähinnä huvittelua, ei taitojen osoittamista. Hän tiesi olevansa ylpeä kuin mikä, kun puhuttiin hänen taidoistansa. Hän oli vain ihminen, syntinsä kullakin. Epärehellistä hänestä ei kuitenkaan saisi edes tässä asiassa. Kiittämättömän ja ylpeän kyllä. Kun hän joskus kohtaisi parempansa, hän myöntäisi sen. Ainakin näin etäisenä ajatuksena. Ehkei hän edes kestäisi kohdata voittajaansa. Mene ja tiedä. Toistaiseksi hän voisi ylimielisesti kohdata vastustajansa.
"Siitä vain, näytä tietä", sanoi rennosti pojalle, tämän ehdottaessa linnaan menemistä.
Ei miestä olisi voinut vähempää kiinnostaa. Tehtävä mikä tehtävä. Vastahakoisestihan hän edes menisi linnaan, saatika sitten ilmottautuisi mihinkään. Varmasti kuninkaan ideat Eirsbaldrin pään menoksi eivät olleet miehen arvoasteikolla kovin korkealla.

Mies hymähti pojalle, vilkaisten tätä. Tuotahan nähtävästi kiinnosti Svánkvinn. Toivon mukaan tuo nuoruuden uteliaisuus ei kovin nopeasti kuolisi pojassa.
"Svánkvinn... on toden totta kummallinen..", Eirsbaldr täytyi pitää pienen pieni tauko, ettei sanoisi liian suoraan sanaakaan Svánkvinnista. Tuo saisi varmasti kuulla eikä siitä seuraisi yhtikäs mitään hyvää.
"Joskus hän oli lähes isäni tasoinen soturi, mutta epärehellisyys peri hänetkin. Hän vaihtoi käskijäänsä vaihtamasta päästyänsä ja lopulta jäi ilman käskijää. Hän on kuitenkin niin ylimielinen, että on jo tyhmä. Nyt tuo ei edes tajua itsestäänselvyyksiä yrittäessään todistaa olevansa jotain", vastasi pojalle rennosti katsoen tätä.

Eirsbaldr jatkoi rauhallista kävelyänsä tammansa etulapojen vieressä. Aurinko paistoi vieläkin matalalla.
Vivi
 

ViestiKirjoittaja Ros » 06 Syys 2010, 19:13

Lapsi nauroi miehen sanoille.
"Kuka sanoi, etten tiedä?" Niki kysyi vakavana samalla kun lähti astelemaan eteenpäin. Hän kuuli kuinka mies seurasi häntä eikä viitsinyt vilkuilemaan olkansa yli.
Poika kuuli helposti, ettei ritaria olisi voinut vähempää kiinnostaa linnalle lähteminen. Hän oli täällä, koska se oli hänen tehtävänsä. Nikifor ei voinut syyttää häntä nuivuutensa takia. Hän olisi ajatellut samoin jos olisi tullut lähetetyksi keskelle tuntemattomien ihmisten kahakoita.
"On ihailtavaa, kuinka vakavasti suhtaudutte epämiellyttäväänkin tehtävään."
Poikamainen hymy käväisi pikaisesti lapsen kasvoilla.

Lapsi kuunteli tarkkaavaisesti vaikka toivoi, ettei uteliaisuus paistaisi liian selkeästi pisamaisilta kasvoilta. Hän tajusi kuitenkin itsekin ritarin nähneen hänen lävitseen. Löytäneen helposti uteliaisuuden auringon ruskettamien kasvojen takaa.
"Säälittävää", lapsi totesi surullisesti hymyillen. Hän ei halunnut itse päätyä tuollaiseksi säälittäväksi olennoksi, elämään ilman herraa ja käskyjä. Oli helpompi, kun joku teki suuret päätökset hänen puolestaan vaikkei poika itseään suorastaan tyhmänä pitänytkään.
"Harmi hänelle. En valitettavasti osaa ajatella, millaista se voisi olla."

Oli edelleen hieman viileää eikä Nikifor voinut olla kietomatta käsiä luisevan kehonsa ympärille. Ritari puolestaan ei näyttänyt palelevan lainkaan. Ihailtavaa mutta se johtui varmasti pohjoisen oloista. Nikifor oli tottunut etelän lämpöön.
Ros
 

ViestiKirjoittaja Vivi » 07 Syys 2010, 14:53

"Silloin, et sanoisi äskeistä vaikuttavaksi", vastasi matalasti pojalle.
He voisivat väännellä ja käännellä tätä asiaa, vaikka siihen asti, kunnes toisen päätyisi matojen syötäväksi. Lähinnä Eirsbaldr oli hämmentynyt siitä, miten sintti oli tyytyväinen tuohon äskeiseen hetkeen. Kotona Oúdrur, Thúrsleifr ja Eirsbaldr itse olisivat vedelleet miestä pitkin korvia. Mies ei vain voinut yksinkertaisesti käsittää, miksi kirppu oli tyytyväinen. Miten se oli mahdollista?

Epämiellyttävään tehtävään? Tuo oli erittäin nätisti kuvailtuna miehen asenne tätä reissua kohtaan. Hänenhän olisi tiukemman kuninkaan mielestä pitänyt lähteä intoa puhkuen matkaan. Thúrsleifrin jalat olivat onneksi varsin tukevasti maassa ja tuo ymmärsi Eirsbaldria hyvin.
"Välillä on pakko olla vaihtelua", sanoi lähinnä pyöräyttäen silmiänsä.
Ei vielä kannattaisi uskoa Eirsbaldrin päätyvän linnaan asti. Thúrsleifr oli varoitellut hyvin painokkaalla äänellä takaisin palaamisesta aivan liian aikaisin. Oúdrur oli erittäin hyvä välttelemään itselleen epämieluisien asioiden tekemistä vanhoilla päivillänsä. Olihan tuo onnistunut törmäämään ties mihin ongelmiin. Eirsbaldr oli vuorostaan niin uppiniskainen, ettei kannattaisi olla aivan varma jaksaisi hän aivan varmasti hoitaa tämän asian loppuun.

"Svánkvinn teki väärän päätöksen eikä osannut korjata sitä. Onnistunee keneltä tahansa, nuo tapaukset yleensä vain aiheuttavat liikaa harmia. Nähtävästi joku kuitenkin hyötyy tuostakin sen verran, että vaivautuu palkkaa maksamaan edes joskus", sanoi rennosti, hymyillen lopussa.
Svánkvinn oli vain yksi outo tapaus. Taitava kuin mikäkin sankari, mutta ahneus ja itsekkyys voittivat.

Hän huomaisi toisella olevan vilpoista. Jos hänellä olisi ollut pieni pala kangasta jossain, hän olisi voinut kaivaa sen esille. Lähinnä säälistä, ehkä aavistuksen myötätunnostakin. Ei siis hyväntahtoisuuttansa. Ei vaikka, kylmyys ja paleleminen olivat hänelle tuttuja.
Mies olisi todennäköisesti ollut hyvin tyytyväinen lämpöön, jopa ilman kaikkia vuorauksiaan, joiden tarkoitus oli vaimentaa iskua. Helúrdinkaan ei näyttänyt kärsivän viileydestä. Pohjolan asukin huumori olisi loppunut hyvin kesken, jos tuo olisi edes ajatellut olevan vilpoista, vaikka talviturkki kasvoi jo hyvin.
Vivi
 

ViestiKirjoittaja Ros » 07 Syys 2010, 19:18

Poika hymähti miehen diplomaattiselle vastaukselle.
"Pakko ei ole kuin syntyä ja kuolla", Niki totesi poikamaisesti hymyillen. "Muu on ainoastaan suositeltavaa."
Kumpa se olisi pitänyt paikkansa todellisuudessa.
"Mutta ymmättän mitä tarkoitat."
Lapsi nyökkäsi vakana.
"Välillä vaihtelu voisi virkistää."
Lapsi asteli eteenpäin kuunnellen tyytyväisenä miehen askelia. Hän piti barbaarin seurasta eikä ainoastaan siitä syystä, että mies oli ihailtavan voimakas - piirre, jota lapsi ihaili suuresti. Miksi hänen pitäisi ihailla älyä kun oma pääkin oli terävä. Eirsbaldr ei ehkä ottanut häntä täysin vakavissaan mikä olikin rentouttavaa. Rentouttavaa, että joku suhtautui häneen kuin lapseen mutta ei siitä huolimatta ollut suorastaan ylimielinen kuten Nikin isännällä oli tapana olla.
Prinssi Henry osasi olla ärsyttävän lapsellinen.

Niki nyökkäsi miehen sanoille. Hän ei tuntenut tuon äskeisen miehen tarinaa eikä ritarin kertomus valoittanut häntä siitä täysin. Hänen oli purtava huultaan onnistuakseen hallitsemaan uteliaisuutensa. Useat kysymykset kävivät pojan mielessä mutta hän ei uskonut, että Eirbaldr oli suorastaan innoissaan puhumassa miehestä.
"No, kurjaa se on silti."

Poika kirosi mielessään kylmyyttä muttei tehnyt asialle mitään. Hänestä kasvaisi vielä mies eikä mies valittanut tällaista pientä epämukavuutta.
"Miksei sinulla muuten ole aseenkantajaa?" poika kysyi. "En vieläkään ymmärrä, miksi olet tullut koko tuon matkan yksin."
Nikifor loi tutkivan katseen mieheen.
"Vai onko tässä taas kyse kulttuurieroista? Tosimies taittaa minkä tahansa matkan ilman ulkopuolisten tukea?"
He lähestyivät linnan muureja hitaasti mutta varmasti. Aurinko ei ollut vielä korkealla joten poika ei ollut vielä myöhässä mistään.
Ros
 

ViestiKirjoittaja Vivi » 07 Syys 2010, 23:11

Eirsbaldr mumisi pojalle vastaukseksi epäselviä sanoja. Hän ei jaksaisi vatvoa tätä asiaa enempää. Viimeistään kuningas huomauttelisi myöhästymisestä ja siitä, että mies jopa pääsi paikan päälle. Tosin, olihan väärä mieskin matkalla.

"Niin makaa kuin petaa. Tuosta miehestä kannattaa kuitenkin pysyä kaukana. Hänessä tuskin on enää hyvyyttä jäljellä".
Häntä kummastutti nopeasti ohi kiitävän hetken, että sintin uteliaisuus kuoli yllättäen. Olisihan tuosta voinut lämpimäkseen puhua, vaikkei soturikaan ei erityisemmin tuntenut Svánkvinnia. Viimeksi hän oli nähnyt tämän jokunen vuosi sitten pohjoisessa. Samana syksynä kuin Snöfruía menehtyi. Vielä tähänkään päivään mennessä tuon syy matkata niinkin kauaksi oli Eirsbaldrille mysteeri. Vihamielisissä tunnelmissa tuo kuitenkin lähti muutaman päivän jälkeen.

Mies antoi katseensa kierrellä ympäristössä. Ei mitenkään erityisen ihmeellinen paikka, ainakaan tältä osin. Kenties mies oli vain liian tottunut Pohjolan niittyihin ja vuoristoihin. Kylmään viimaan ja pimeyteen. Kiirehän kotonakin oli, kuten tämänkin paikan asukkailla. Silti, koti oli aina koti.

Nähtävästi sintin oppeihin ei ollut kuulunut Thúrsleifrin maiden ja sen lähiseutujen olot.
"Periaatteessa minulla on aseenkantaja. Arnlóugrilla ei kyllä kertaakaan ole tullut aiheeseen liittyviä töitä. Tuskin hän edes muistaa koko asiaa", sanoi nauraen lopussa. Olihan mies itsekin unohtanut koko asian.
"Pohjolassa on paikoittain hyvin epävarmat olot. Aseenkantajan pitää yleensä olla itsekin miekan kahvassa kiinni. Sitä paitsi pitäähän minun pärjätä omillani vartioissa, turha sitä on turhia miehiä valvottaa. Enkä edes itse pahemmin perusta ajatuksesta", selitti rennosti, vaikka häntä puistattakin ajatusta Arnlóugrista hänen aseenkantajana. Ei Arnlóugr itsessään, mutta jonakuna, joka palvelisi miestä orjallisesti. Parempi tuokin oli olla miekan varressa ja Eirsbaldrin oppipoikana kuin kantamassa aseita.
Vivi
 

ViestiKirjoittaja Ros » 08 Syys 2010, 19:26

Valitettavasti Nikin oppeihin ei tosiaankaan kuulunut pohjoisen tunteminen, hehän olivat villimiehiä. Heidän olisi opittava heidän tapojaan eikä toisin päin. Tästä valitettavasta ylimielisyydestä johtuen poika ei tosiaankaan voinut väittää tuntevansa pohjoisen miesten kulttuuria. Jos joku heistä tänne eksyikin, niin Nikiforin, jota pidettiin vaikutteille altiinna nuorena miehenä, ei päästetty puhumaan pohjoisen villimiehelle.
Eirsbaldr oli siis pojan ensimmäinen oma pohjoisen asukas.

Poika kallisti päätään mietteliäästi kuullessaan miehen aseenkantajasta. Ilmeisesti tämä järjestely ei muistuttanut juuri lainkaan heidän järjestelyään.
Se oli kiinnostavaa.
"Miksi häntä sitten kutsutaan lainkaan aseenkantajaksi?" Niki kysyi ja kääntyi katsomaan mieheen olkansa yli. Hän hymyili kuivasti. "Täällä aatelismies ottaisi ilman muuta palvelusväkeä mukaan, jos taittaisi tuollaisen matkan ja ritari epäilemättä aseenkantajansa."
Lapsi jatkoi eteenpäin astelua.

Hän ei itse pannut maisemaa pahemmin merkille. Se oli hänelle niin tuttu, että hän osaisi linnalle vaikka unissaan. Jalat astelivat eteenpäin ilman sen kummempia mietteitä.
Olisiko hän pitänyt vuorien värittämästä pohjoisesta enemmän? Ehkä, ehkä ei. Luultavasti ei. Hän viihtyi hyvin täällä missä edes kesäisin oli lämmintä.
Pohjoinen vaikutti säälimättömältä paikalta. Ei sellaiselta, missä hän olisi unelmoinut asuvansa vaikka Eirsbaldrin puheiden perusteella se ei ollut aivan niin sivistymätön, kuin Niki oli kuvitellut.

"Onhan se tietenkin ritarillista", poika totesi. "Rohkeaa pärjätä yksin. Täällä vain ei ajatella aivan samalla tavalla."
Sarkastinen naurahdus pääsi pienen pojan huulilta. Hän vaihtoi aihetta lennosta.
"Jos aiot viipyä täällä pitkään, näkisin mieluusti todellisia taidonnäytteitäsi taisteluissa."
Ros
 

ViestiKirjoittaja Vivi » 08 Syys 2010, 21:03

Nimeämisestä on jo aikaa monta vuotta, seitsemän ainakin. Olot olivat silloin paljon rauhallisemmat ja elämä muutenkin hetken aikaa sellaista, minkä sinä ymmärrät normaalina ja mukavana. Muutaman vuoden sitä kesti ja sitten rähinät ja kahakat jatkuivat, kuten jo monia miespolvia aikaisemmin. Arnlóugr oli vain parempi pitää oppipoikanani. Usko pois, mies ei edes eläisi enää muuten. Niin monesti olen hänetkin auttanut pois tukalasta tilanteesta, selitti sitten rauhallisesti, varsin haikeasti muistojensa tulviessa mieleen, kuitenkin hän naurahti aidosti lopussa.
Nähtävästi täälläpäin maailmaa ei edes välitetty mainita levottomasta Pohjolasta. Nelisen vuotta kesti aika, ilman kahakoita, rähinöitä, tappeluita. Neljä vuotta, käsittämättömän pitkä aika Eirsbaldrille. Hänhän sai vähän väliä muuten olla mukana listimässä tai häätämässä milloin mitäkin elollista. Tuona neljänä vuotena muutenkin elämä oli kuin ruusuilla tanssimista. Elämä hymyili, mies vasta naimisissa rakastettunsa kanssa, ei turhia rasitteita ja aikaa vain olla ja nauttia ja samalla katsoa oppipoikien perään pelkäämättä, milloin heidän tulikasteensa koittaisi liian kovana. Tuon ajan loppuaikoina tosin Arnlóugr olisi varmasti hukuttautunut mereen, jos olisi ollut Eirsbaldrin käskytettävänä päivittäin. Soturi pudisti päätänsä sysäten muistonsa pois. Ne olivat kaikki ollutta ja mennyttä, ei niihin olisi paluuta. Ei enää.
Jokainen oppii Pohjolassa tulemaan toimeen omillansa. Pidemmille matkoilla harvoin lähetetään useita miehiä syyttä suotta. Seuranpitimiksi voisi, mutta heitäkin tarvittaisiin kotona kipeimmin. Koskaan ei tiedä, milloin torvet soivat ja pitää lähteä hätistelemään yhtä jos toista elollista olentoa.
Thúrsleifr lähettäisi aikanaan lisää miehiä, jos kokisi sen hyväksi ratkaisuksi. Thúrsleifr ei taitanut olla itsekään varma, haluaisiko kuningas edes heidän apuansa. Ainakin näin mies päätteli, koska Oúdrur ei ollut suostunut edes muodollisuutena lähtemään matkaan. Eirsbaldr taisi tietää jo, ketkä saisivat sen kyseenalaisen kunnian lähteä kohti sivistyksen kehtoa.

Eirsbaldr päätti luottaa siihen, että sintti kyselisi lisää, jos haluaisi vastauksia. Turha sitä olisi tarinoida pitkästi käytännöistä ja muusta turhasta, kuten Arnlóugrin toilailuista, vain lämpimikseen. Eikä mies edes tiennyt, mitä kertoa. Hänelle asioiden nykyinen tila oli täysin itsestään selvää. Yhtä itsestään selvää kuin neljä vuodenaikaa, pitkä ja jäätävän hyinen talvi ja lyhyt lämmin kesä. Pilkkopimeät talviyöt, lähes valottomat talvipäivät ja valon kyllästämät kesäyöt, jolloin aurinko ei laske ollenkaan.

Samassa hän havahtui Helúrdin poikkeavaan kavion kopinaan. Mies hidasti hetkeksi, kuunnellen tarkasti vasenta takajalkaa, samalla katsoen sen liikkeitä. Naula vain olisi löystynyt. Ei tuo sen vakavammalta kuulostanut. Sen voisi korjata myöhemminkin ajan kanssa rauhassa. Hän vain taputti ratsunsa kaulaa kuiskaten tälle pari lohdun sanaa. Kyllä tuo kohta saisi levätä kunnolla. Samalla uskollinen palvelija saisi myös uudet kengät vanhojensa tilalle.

Ei minulla ole mitään sitä vastaan, jos vain joku suostuu moiseen, sanoi nauraen.
Hänellä ei kyllä varsinaisesti ollut pienintäkään käsitystä siitä, lähtisikö hän täältä ratsastaen soihtuja pakoon vai olisiko hän oikeasti tervetullut.
Vivi
 

ViestiKirjoittaja Ros » 09 Syys 2010, 19:34

Poika hymähti miehen sanoille. Normaalina ja mukavana? Sellaisenako pohjoisen barbaari piti heidän olojaan? Heillä oli omat kahakkansa, pohjoisessa omansa. He ehkä elivät muurien suojissa mutta ei se tarkoittanut, että heillä olisi vallinnut täysi rauha.
Että he olisivat voineet olla huoletta.
"Jos tarkoitat rauhallisella ja mukavalla pingottunutta ja sotaa odottavaa niin ymmärrän, mitä tarkoitat", poika totesi. "Aseenkantajasi ei siis ole oikeastaan aseenkantaja kuten me sen ymmärrämme vaan oppipoika? Oma herrani ei juurikaan opeta minua mutta ymmärrän järjestelmän."
Nikifor näytti hetken aikaa erittäin mietteliäältä.
"Se on tavallaan aika fiksukin."
Pohjoinen oli pohjoinen. Sitä ei voinut missään nimessä verrata etelään. Se tosiaan oli, kuten tapana oli sanoa, barbaarinen vaikka heillä oli varmasti miehen silmissä omat puutteensa kuten Eirsbaldrin kodilla Nikin silmissä.
Nikifor nyökkäsi myös miehen seuraavillekin sanoille, tällä kertaa hieman mietteliäämpi ilme pisamaisilla kasvoillaan.
"Entä, jos et pääsisi koskaan perille? He eivät saisi tietää siitä koskaan", poika totesi. Eirbaldr oli epäilemättä mahtava soturi mutta oli jotain sellaista, mille mieskään ei mahtanut mitään. Entä jos hän eksyisi, kuolisi nälkään tai janoon, joutuisi myrskyn silmään tai lohikäärmeen ruuaksi?
"Kaikesta ei voi selvitä - voisi tapahtua jotain ennalta arvaamatonta."

Eirsbaldrin myöntyminen Nikin ehdotukseen yllätti pojan. Pojalla oli mielessään täsmälleen oikea henkilö tälle taidonnäytteelle. Hän nyökkäsi vakavana.
"Isäntä kaipaisikin opetusta. Hän ei suostu sparraamaan kanssani, koska olen pelkkä lapsi", Niki totesi ja puri huultaan selvästi ärsyyntyneenä. "Tiedäthän sinä, tulevan kuninkaan ei ole soveliasta hakata lapsia. Sen sijaan tulevan kuninkaan on ilmeisesti sovelias ottaa turpaan lapselta."
Poika oli käynyt aiheesta useamman taistelun, yrittänyt saada isäntänsä ottamaan hänet vakavissaan mutta oli epäonnistunut. Ei prinssi edes ollut paljoa häntä vanhempi - hyvä on, ehkä useamman vuoden mutta poika piti niitä sivuseikkana.
"Uskon, että hän suostuisi treenaamaan urhean pohjoisen soturin kanssa. Sinä et ole lapsi, jolle hän voi nauraa, koska haluaa luistaa treeneistä."
Ainakaan, jos Nikifor tarpeeksi yllyttäisi. Tai kenties jos poika vain ilmoittaisi sopineensa asian ja ettei sitä voisi perua.
Ros
 

ViestiKirjoittaja Vivi » 10 Syys 2010, 17:01

"Arnlóugr oli alunperin oppipoikani, mutta Thúrleifr halusi nostaa hänet jostain käsittämättömästä syystä aseenkantajaksi, mutta tilanne muuttui pian ja hänestä tuli taas oikeassa elämässä oppipoikani. Ei niin uhkarohkeasta temppumaakarista ole vielä sooloilemaan", selitti hymyillen muistellessaan kaikkia Arnlóugrin kujeita kömmähdyksiä. Jatkoi lyhyen tauon jälkeen:
"Hän on yksi niistä harvoista, jotka ovat edes nimetty aseenkantajaksi. Etelän tapa ei vain sovi meidän oloihimme, joten mieluummin pidän useampaa oppipoikaa niin taistelutaidoissa kuin hevosmiestaidoissakin. Säästyy useampi mieshenkikin."
"Jos tapaisin nälkäisen lohikäärmeen, lohikäärme söisi miehenikin. Jos ruoka loppuisi, miehinikin nääntyisivät hengiltä, jos en lukisi taivaalta ja luonnosta merkkejä myrskyjä, kärsisivät miehinikin siitä. Yksin on helpompi eksyttää vihamielisiä olentoja kuin suuressa ryhmässä. Jos epäonnistuu, koko ryhmä saa tuta sen. Elämä on yksi suuri arvoitus, jonka loppua ei voi tietää. Pienempi paha on menettää yksi mies kuin useita. Tieto saavuttaa kodin aina tavalla tai toisella", selitti toisella rauhallisen ymmärtäiväsesti.
Toinen oli vasta lapsi, eihän Eirsbaldrikaan tuossa iässä tehnyt muuta kuin kysellä kyselemästä päästyänsä. He luottivat vuosisatoja vanhoihin perinteisiin eikä mies nähnyt pienintäkään syytä muuttaa niitä. Ne toimivat varsin hyvin. Kuolleista oli aina tullut tieto tavalla tai toisella. Milloin hevonen oli palannut verissä päin kotiin yksin, milloin virta oli kuljettanut kaatuneitten tavaroita.

"Väitätkö tosiaan, ettei prinssi opeta aseenkantajalleenkaan edes itsestäänselviä taitoja?", soturi kysäisi aidon hämmentyneenä.
Mitä virkaa aseenkantajalla sitten edes oli? Ojentelisi vain aseita päivät pitkät ja toivoisi, ettei koskaan missään tilanteessa joutuisi tietämään, mitä tehdä jos herra haavottuisi tai joku hyökkäyksi aseenkantajankin kimppuun? Eihän tuosta sintistä olisi sitten pienintäkään apua. Yhtä hyvin tuota voisi nimittään seuralaiseksi. Thúrleifrin poika Bjarn otteli leikillään lasten kanssa, jos he vaikka joskus oppisivatkin jotain.
"En laita vastaan, jos hänellä on aikaa tarpeeksi", vastasi normaalisti toivuttuaan järkytyksestänsä.
Saisi nähdä, kuinka riemusta hyppien prinssi ottaisi tiedon vastaan. Todennäköisesti tuo hyppisi raivosta.
Vivi
 

ViestiKirjoittaja Ros » 13 Syys 2010, 19:10

Poika nyökkäsi miehen sanoille.
"Mutta useampi mies pystyy puolustautumaan todennäköisemmin ulkoisia uhkia vastaan", lapsi totesi. "Puheistasi sai mielikuvan, ettet ole täysin turha."
Se oli kehu vaikkei siltä kuulostanutkaan. Tummat silmät tarkastelivat miestä jälleen kerran uteliaina. Hän ymmärsi pohjoisenmiehen logiikkaa joka luultavasti tuli syvältä selkärangasta, opittua tietoa, hyväksi todettuja tapoja.
Pohjoisen barbaareilla oli varmasti paljon opetettavaa heille etelän koreilijoille. Heidän arvohenkilönsä tuskin olisi lähtenyt matkaan yksin vaikka olisikin todennäköisesti pärjännyt yksinään.

Poika naurahti miehen kysymykselle.
"Ei, prinssi ei opeta minulle mitään. Hän on vasta kahdenkymmenen", poika totesi. "Hän ei vielä ymmärrä kaikkea omasta vastuustaan mutta voiko muuta olettaa? Täällä asia ei muutenkaan ole samoin kuin teillä, missä aseenkantaja tuntuu olevan sama asia kuin oppipoika."
Lapsi kohautti olkiaan.
"Mutta jos tarkoituksesi on kysyä olenko saanut koulutusta aseenkäytöstä niin kyllä, olen", poika totesi. "Mieluummin tosin käyttäisin vapaa-aikani jotenkin muuten."
Niki nyökkäsi vakavana itsekseen. Hän oli lahjakas miekkailija, ei varmasti mitään Eirsbaldrin luokkaa, joka oli käsitellyt miekkaa varmasti kahdenkymmenen vuoden ajan, mutta lahjakas siitä huolimatta.
"Joten jos prinssiltä ei löydy aikaa, minä löydän varmasti aikaa sille, että voisit piestä minut", poika totesi. "Isäntä kuitenkin kaipaa sitä enemmän kuin minä."

Nikifor hymyili miehelle.
"Jos siis olet viipymässä täällä pidempään kuin päivän tai pari. Siinä ajassa tuskin ehdin ylipuhua prinssiä mihinkään", poika totesi. Isäntään tehosi yleensä jatkuva pomotus ja hokeminen. Jälkimmäisessä kaksi päivää tuskin riittäisi.
Ros
 

EdellinenSeuraava

Paluu Kylä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 4 vierailijaa

cron