Kirjoittaja Vivi » 02 Syys 2010, 22:45
"Ihminenhän minä vain olen. Ei ole täydellistä ja virheetöntä sankaria. Ne ritarit, jotka selviytyvät elämästänsä vuodattamatta verta missään tilanteessa, eivät ole edes oikeita ritareita. Eiväthän he ole silloin suojelleet edes itseänsä, saatika muita, Sitä paitsi virheethän kuuluvat jokaisen elämään", sanoi hymähteän rennosti.
Hänen oli vaikea käsittää rauhallista elämää. Miekkahan oli kasvanut kiinni hänen käsiinsä jo lapsena. Niin monet kerrat hänen äitinsä oli valvonut öitä odottaessaan Oúdrurin palaavan taisteluista. Ei Eirsbaldr ollut edes 15-vuotias, kun hän ensimmäisen kerran tappoi ihmisen. Itsepuolustuksena tosin. Virheistä olisi turha puhua. Eirsbaldr katui monia asioita menneisyydessään, muttei niiden vatvominen muuttaisi mennyttä.
"Monesti usko on tärkeämpää kuin kylmät tosiasiat. Se voi pelastaa yllättävänkin vaikeista ja toivottomista tilanteista", vastasi rennosti toisen mainittaessa kääpiösepän osallisuuden kypärän takomiseen.
Miehelle oli ihan sama, mitä kukakin ajatteli Hluídrista. Soturille se oli pyhä esine. Johtui sen hienous sitten uskosta tai ei.
Toinen sai lähes juosta pysyäkseen Eirsbaldrin harppovassa kävelyssä mukana. Sintin uteliaisuus ei tullut miehelle enää yllätyksenä. Olihan tuo antanut siitä jo vihjeitä aamun aikana.
"Ei Svánkvinn ole pohjoisesta. Hän on muutaman kylän päästä täältä, isäni tuttuja. Ennen hän ainakin samoili pitkin poikin maailmaa", vastasi pojalle vain nopeasti vilkaisten tätä.
Eirsbaldrin huomio nytten tuossa tummanruskea hiuksisessa, harmaa silmäisessä miehessä, jonka parhaimmat päivät olivat jo takana. Näkihän sen jo muutamista harmaista hiuksista ohimoilla, syvemmistä juonteista kasvoissa ja koko olemuksesta. Ikää tuolla oli 41 vuotta. Ei Svánkvinniä noin nuoreksi olisi uskonut ulkonäön perusteella, mutta ainahan tuo oli näyttänyt itseään selkeästi vanhemmalta.
Vieras seisoi syrjemmässä, muutaman metrin päässä hevosista. Helúrd hörähti iloisesti tervehtiäkseen isäntäänsä, Eirsbaldrin tullessa paikalle. Mies naurahti ratsullensa iloisesti. Pohjolan soturi pysähtyi metrin päähän vanhemmasta miehestä, katsoen tätä turhautuneen kysyvästi. Oúdrurin mukaan tuo toinen ei paljoa puhuisi ja olisi muutenkin varsin mystinen tapaus. Eirsbaldr tiesi vanhentuneen miehen lähinnä, jos oli ollut isänsä seurassa samaan aikaan kuin Svánkvinn oli paikalla.
Sanottamatta sanaakaan, Svánkvinn vetäisi kevyen ja pienen yhden kätensä miekan esille, luoden haastavan silmäyksen Eirsbaldriin. Nuorempi vastasi tähän ylimielisellä naurahduksella ja vetämällä Blessumrin esille. Tuosta kääkästähän selviäisi vaikka ilman käsiä! Jos tuo kerta haluaisi todistaa omien taitojensa puutteen, niin mikäs siinä sitten.
Svánkvinn löi nopeasti ylhäältä toista kohti. Eirsbaldr torjui tämän sivuttain kuin minkäkin pikkupojan puumiekan lyönnin. Samalla hän käänsi kädensijan miestä kohti ja pukkasi tätä kyljestä taaksepäin varsin voimakkaasti. Toisen tasapaino horjahtikin ja tämän tarvitsikin ottaa askel taaksepäin. Jos Eirsbaldr olisi ollut laiska, olisi hän lyönnyt toiselta jo miekan pois kädestä. Hän kuitenkin antoi toisen hakea tasapainonsa rauhassa, miekka sivulla. Voisihan tässä nyt edes hetken heilua, niin ei olisi niin nyöryyttävää kääkällekään. Vanhempi iski uudelleen sivusta, Eirsbaldr torjui astuen toisen sivulle, torjuen toisen uudenkin iskin täysin ongelmitta. Tätä, Eirsbaldrista naurettavan helppoa kävelyä, jatkui ehkä kymmenisen minuuttia, ennen kuin nuorempi kyllästyi. Koko leikin ajan hän oli lähinnä pidätellyt naurua. Sitten hän vain pysäytti toisen miekan, liutti kädensijan toisen ranteen luokse pukaten miekan maahan. Helppo kuin mikä, kun voimasuhteet olivat niin epäreilut. Samalla hän potkaisi toisen miekan muutaman metrin päähän otettuaan pienen askeleen. Ainoa ajatus oli varmistaa, että puuduttava leikki olisi ohi.
Vanhempi mies mumisi "nähtävästi, olet maineesi veroinen", noukkiessaan miekkaansa maasta. Eirsbaldr laittoi Blessumrin huotraansa ja huokaisi turhautuneena.