Nynhanthral Yngrahas
Yksi petollinen (varmaankin itsensä paholaisen luoma), kellertävä peruna putosi hiiltyneeseen, ajan kolhimaan ja kuluttamaan metallikattilaan suunniteltua lujemmalla voimalla ja sai sen sisältävän kiehuvan nesteen loiskumaan suoraan keitoksen ylle kumartuneen sievän haltianeidon käsivarsille. Haltia kirosi karvaasti, katui sitten heti perään lujaa kielenkäyttöään ja vilkaisi huolestuneena ympärilleen ettei ketään vain ollut kuulemassa. Kevään lempeä tuulenpoikanen heitti hänen paksuja, pääosin vaaleita hiuksiaan taaemmas epätoivon valtaamilta kasvoilta ja helpotti tuskaa ehkä ihan hitusen; säät olivat juuri lämmeneet tarpeeksi että ruokaa uskalsi tehdä kunnolla ulkonakin, turvallisesti omalla pihalla. Harmi vain ettei se koskaan tahtonut onnistua.
Hänellä oli varsin vaatimaton kyhäelmä pienen, rätisevän nuotionalun yllä (luojan kiitos hän ei ollut vielä ehtinyt tunkea sormiaan liekkeihin); vain pari vaivaista metsästä ongittua puukeppiä, joista toisen hän oli kaivanut syvälle maahan ja toisen sitonut lujasti vaakatasoon ensimmäisen päähän, josta hän saikin mukavasti kattilan roikkumaan. Ei kovin luotettava viritelmä, mutta hän uskoi että se kestäisi ainakin tämän kerran, eikä oikeastaan jaksanutkaan välittää sen enempää. Itse kattila oli ruostetahroja täynnä, varmaan hänen isoäitinsä kaukaisilta ajoilta säästetty, vedellä ja nyt perunoillakin täytetty. Pelkkä perunoiden kuoriminenkin oli ollut sietämätöntä, kamalaa tuskaa, hän oli vain kertakaikkiaan avuton kokkaamisessa.. Kuten nyt taas oli todistettu.
Ja nämä perunat, jotka jo niin kiltisti olivat polttaneen Nynhanthralin hoikat, kauniin vaaleat ja joka puolin tyydyttävät käsivartensa, olivat vasta alkua tällekin aterialle. Aivan kuin kunnon monipuolisen aterian keksiminen ei olisi ollut tarpeeksi vaikeaa ja monimutkaista (varsinkin kun veli vielä sattui olemaan kasvissyöjä, mikä teki asiasta vielä hankalampaa ja sai neidon hermot aika ajoin kireälle), se pitäisi osata vielä toteuttaakin. Perunoiden lisukkeeksi hän oli tällä kertaa keksinyt yksinkertaisen kanttarellikastikkeen, jonka viime syksyltä säilötyt sienet odottivat vielä ruohon ja rikkaruohojen raiskaamalla maalla hänen vieressään muutaman sipulin ja vesikannun kera. Lopputulos ei varmaankaan olisi kovinkaan kehuttava, mutta hän ei ainakaan jaksaisi välittää mitä suuhunsa laittaisi. Velikin saisi tyytyä osaansa, lienee kai tottunutkin jo.
Muistathan aina olla varovainen veitsen kanssa, hänen äitinsä muistikuva vanhoine neuvoineen kummitteli hänen mielessään hänen pilkkoessaan sipuleita silmät vuotaen. Hän oli ollut vielä pieni tytönalku, kun äiti ensi kerran oli yrittänyt opettaa hänelle elämän epätoivoisinta tehtävää; kokkaamista. Vuotava sormi ei ole maailman kaunein asia, Nyna, muista se. Aina varovaisesti ja tarkkaavaisesti. Veitsi ei ole leikkikalu, sillä saa paljon pahaakin aikaan. Koskaan, ei koskaan pidä juosta se kädessään, muuten saa tahtomattaankin reiän isin mahaan kun hän vahingossa tulee kulman takaa... Sen Nyna oli sentään oppinut. Aina kokatessaan hän käyttäytyi rauhallisesti veitsen kanssa, käsitteli sitä ja aineksia mahdollisimman varovaisesti. Joskos äiti ei varmaankaan olisi pitänyt ajatuksesta, mihin muihin tarkoituksiin se veitsi paikoitellen etsiytyi...
Pieni, yksinäinen huokaisu pakeni haltian yhteenpuristettujen huulien välistä. Ei, tästä ei taitaisi päästä koskaan eroon. Onneksi hän taitaisi saada kohta sienet pilkotuksi, sitten hän voisi pitää edes pienen tauon odottaessaan että perunat kypsyisivät tarpeeksi... Eikä hänellä loppujen lopuksi ollut nyt kuin yksi kattila. Eikä todellakaan mikään kiire saada ruokaansa valmiiksi...