On se niin vaikeaa.

Haltioiden kylä, kokonaisuudessaan. Kylä on monikerroksinen ja valoisa, ennen kaikkea luontoon sopiva. Talot ovat väriltään vaaleita, arkkitehtuuriltaan kauniita ja elegantteja. Joissakin taloissa on käytetty samaa, valkoista marmoria mitä itse aroilla sijaitsevassa linnassa. Kasvillisuutta kylässä on paljon, lähes joka nurkalta löytää seinäköynnöksiä, koristepuita ja pensaita. Kylä on täysin piilossa metsässä, sitä verhoaa lumous jonka läpi ei voi nähdä, ellei tiedä mitä pitäisi katsoa. Vain ne, jotka kylässä asuvat, löytävät sinne.
Kylä sisältää niin asunnot, kuin puodit ja torit. Toreja haltioilla ei ole niin paljoa, mitä ihmisillä, mutta kauppoja ja putiikkeja sitäkin enemmän. Majataloja on siellä täällä, osa tasokkaampia mitä toiset.

Öisin kylän kauniita katuja valaisee satunnaisesti ympäriinsä leijailevat maagiset valopallot. Päivisin auringonvaloa valoa tihkuu latvustojen lomasta. Kylää ei ympäröi muurit, eikä aidat. Haltiat luottavat täysin jo vuosisatoja toimineeseen maagiseen illuusioon, jonka ansiosta ihmiset eivät voi löytää tänne.

Valvoja: Crimson

On se niin vaikeaa.

ViestiKirjoittaja Fizda » 05 Touko 2011, 19:16

Nynhanthral Yngrahas

Yksi petollinen (varmaankin itsensä paholaisen luoma), kellertävä peruna putosi hiiltyneeseen, ajan kolhimaan ja kuluttamaan metallikattilaan suunniteltua lujemmalla voimalla ja sai sen sisältävän kiehuvan nesteen loiskumaan suoraan keitoksen ylle kumartuneen sievän haltianeidon käsivarsille. Haltia kirosi karvaasti, katui sitten heti perään lujaa kielenkäyttöään ja vilkaisi huolestuneena ympärilleen ettei ketään vain ollut kuulemassa. Kevään lempeä tuulenpoikanen heitti hänen paksuja, pääosin vaaleita hiuksiaan taaemmas epätoivon valtaamilta kasvoilta ja helpotti tuskaa ehkä ihan hitusen; säät olivat juuri lämmeneet tarpeeksi että ruokaa uskalsi tehdä kunnolla ulkonakin, turvallisesti omalla pihalla. Harmi vain ettei se koskaan tahtonut onnistua.
Hänellä oli varsin vaatimaton kyhäelmä pienen, rätisevän nuotionalun yllä (luojan kiitos hän ei ollut vielä ehtinyt tunkea sormiaan liekkeihin); vain pari vaivaista metsästä ongittua puukeppiä, joista toisen hän oli kaivanut syvälle maahan ja toisen sitonut lujasti vaakatasoon ensimmäisen päähän, josta hän saikin mukavasti kattilan roikkumaan. Ei kovin luotettava viritelmä, mutta hän uskoi että se kestäisi ainakin tämän kerran, eikä oikeastaan jaksanutkaan välittää sen enempää. Itse kattila oli ruostetahroja täynnä, varmaan hänen isoäitinsä kaukaisilta ajoilta säästetty, vedellä ja nyt perunoillakin täytetty. Pelkkä perunoiden kuoriminenkin oli ollut sietämätöntä, kamalaa tuskaa, hän oli vain kertakaikkiaan avuton kokkaamisessa.. Kuten nyt taas oli todistettu.
Ja nämä perunat, jotka jo niin kiltisti olivat polttaneen Nynhanthralin hoikat, kauniin vaaleat ja joka puolin tyydyttävät käsivartensa, olivat vasta alkua tällekin aterialle. Aivan kuin kunnon monipuolisen aterian keksiminen ei olisi ollut tarpeeksi vaikeaa ja monimutkaista (varsinkin kun veli vielä sattui olemaan kasvissyöjä, mikä teki asiasta vielä hankalampaa ja sai neidon hermot aika ajoin kireälle), se pitäisi osata vielä toteuttaakin. Perunoiden lisukkeeksi hän oli tällä kertaa keksinyt yksinkertaisen kanttarellikastikkeen, jonka viime syksyltä säilötyt sienet odottivat vielä ruohon ja rikkaruohojen raiskaamalla maalla hänen vieressään muutaman sipulin ja vesikannun kera. Lopputulos ei varmaankaan olisi kovinkaan kehuttava, mutta hän ei ainakaan jaksaisi välittää mitä suuhunsa laittaisi. Velikin saisi tyytyä osaansa, lienee kai tottunutkin jo.
Muistathan aina olla varovainen veitsen kanssa, hänen äitinsä muistikuva vanhoine neuvoineen kummitteli hänen mielessään hänen pilkkoessaan sipuleita silmät vuotaen. Hän oli ollut vielä pieni tytönalku, kun äiti ensi kerran oli yrittänyt opettaa hänelle elämän epätoivoisinta tehtävää; kokkaamista. Vuotava sormi ei ole maailman kaunein asia, Nyna, muista se. Aina varovaisesti ja tarkkaavaisesti. Veitsi ei ole leikkikalu, sillä saa paljon pahaakin aikaan. Koskaan, ei koskaan pidä juosta se kädessään, muuten saa tahtomattaankin reiän isin mahaan kun hän vahingossa tulee kulman takaa... Sen Nyna oli sentään oppinut. Aina kokatessaan hän käyttäytyi rauhallisesti veitsen kanssa, käsitteli sitä ja aineksia mahdollisimman varovaisesti. Joskos äiti ei varmaankaan olisi pitänyt ajatuksesta, mihin muihin tarkoituksiin se veitsi paikoitellen etsiytyi...
Pieni, yksinäinen huokaisu pakeni haltian yhteenpuristettujen huulien välistä. Ei, tästä ei taitaisi päästä koskaan eroon. Onneksi hän taitaisi saada kohta sienet pilkotuksi, sitten hän voisi pitää edes pienen tauon odottaessaan että perunat kypsyisivät tarpeeksi... Eikä hänellä loppujen lopuksi ollut nyt kuin yksi kattila. Eikä todellakaan mikään kiire saada ruokaansa valmiiksi...
Fizda
 

ViestiKirjoittaja Junet » 07 Touko 2011, 14:18

Ryewertiqord Yngrahas

*Hento kevättuuli viskasi nuoren haltiapojan vaaleanruskeat, punertavanruskearaidalliset hiukset tämän kasvoille, kun hän istui ajatuksissaan kotipihansa korkean, ja vanhan omenapuun juurella. Puun lukuisat paksut oksat haarautuivat ja kiemurtelivat, jakautuivat vielä pienemmiksi, ja ohuemmiksi oksiksi, ja synnyttivät näin laajan oksien labyrintin. Oksat olivat vielä paljaita, mutta uusien lehtien silmut olivat juuri ilmestymässä jälleen.
Haltia pyyhkäisi hiukset pois kasvoiltaan ja raotti hieman toista silmäänsä. Hän oli tainnut nukahtaa kesken mietteidensä, ja oli nyt herännyt. Pitkään aikaan poika ei ollut saanut kunnolla nukutuksi, sillä kaameat unet hänen isästään kammosivat hänen mieltään hän näki kerta toisensa jälleen, miten hänen isänsä ruumis kaatui velttona ja verisenä keskelle taistelutannerta, ihmisen miekan lävistämänä. Hän näki aina hänen elottomat silmänsä, jotka tuijottivat elottomina häneen, ja avautuneen suun, joka oli avautunut äänettömään huutoon tämän kuollessa.
Rywe oli yrittänyt saada nämä unet, ja kammottavat ajatukset pois mielestään, hän oli yrittänyt vakuutella itselleen, ettei isä kuolisi. Hän hoki itselleen jatkuvasti, miten isä palaisi elossa, ja hyvinvoivana heidän luokseen ja elämä jatkuisi samalla lailla kuin ennenkin.
Siskolleen Rywe ei ollut kertonut mitään unistaan, vaikka hän olikin kertonut huolestaan tälle, mutta hän luuli, että toisen olisi jo täytynyt huomata, millaiset silmäpussit hänen kasvoilleen oli jo syntyneet. Hänen iloinen ja pirteä mielensä olivat hieman laantuneet huolen myötä, vaikka poika yrittikin elää niin kuin ennenkin, ilman isää jos olisi pakko.
Isä oli Rywelle hyvin tärkeä, ja hän oli kiintynyt tähän hyvin syvästi. Hän rakasti häntä niin paljon, kuin poika vaan voi isäänsä rakastaa. Äidittömäksi jääneen pojan oli pakko turvautua isäänsä ja yhteen siskoonsa, ja heidän välilleen syntynyt side oli hyvin vahva. Rywe ei tiennyt mitä tekisi, jos hänen isänsä kuolisi nyt. Hän ei ollut tarpeeksi kypsä selviytyäkseen maailmassa yksin, maailmassa, joka oli osoittautunut varsin petolliseksi ja arvaamattomaksi. Hän tuumi, ettei hänen siskonsa, Nyna, jaksaisi huolehtia pikkuveljestään kovinkaan kauan... Hänellä oli omatkin huolensa, ja oma elämänsä elettävänä.
Poika huokaisi hiljaa, ja yritti saada villiintyneet ajatuksensa takaisin kuriin. Eihän vielä ollut tapahtunut mitään, voihan olla, että hän murehti täysin turhaan. Ei ollut vielä yhtään varmaa, mitä isä joutuisi siellä tekemään, mutta kuolleeksi häntä ei oltu ilmoitettu. Rywe ravisti päätään, ja antoi huolensa ravista alas hänen korvistaan ja liueta maahan ainakin hetken ajaksi. Hän kohotti päänsä ja katsoi taivaalle, jossa valkoiset pilvet liikkuivat hitaasti madellen tuulen mukana, luoden maahan liikkuvia varjoja lipuessaan auringon ohitse.
Samassa pojan sieraimiin leijui nuotion savun, ja ruuan tuoksu. Pieni hymy levisi haltian kasvoille ja hän nousi ylös maasta pudistellen pölyt housuistaan ja puusta hänen paitaansa takertuneet roskat pois. Nyna varmaankin oli tekemässä ruokaa jos sitä nyt voisi ruuaksi sanoa hänen taidoillaan. Useammin kuin kerran oli hän keittänyt perunat ylikypsiksi, ja paistanut lihan liian hätäisesti ja jättänyt sen raaaksi. Tosin siskonsa paistamaa lihaa Rywe ei ollut ikinä maistanut lihaa hän kun ei syönyt.
Rywe lähti tallustelemaan hajun suuntaan ja pian hän saattoikin löytää siskonsa nuotion äärestä pilkkomassa kantarelleja. Nuotion yllä riippui varsin kehnosti kyhätyssä pidikkeessä kattila, jossa näytti olevan perunoita kiehumassa. Mitäköhän Nyna nyt tällä kertaa oli keksinyt päivän ateriaksi? Poika asteli nuotioon luokse ja asettautui istumaan maahan risti-istunnassa lähelle siskoaan. Hän tervehti toista, ja tutkaili tämän kasvoja. Toisen kasvoista näki heti, miten paljon hän inhosikaan ruuan laittoa.
Mitä sä tällä kertaa aiot meille tehdä? Rywe kysyi. *
Junet
 

ViestiKirjoittaja Fizda » 09 Touko 2011, 16:18

Nynhanthral Yngrahas

Nopea, pahantahtoinen vilkaisu veljen suuntaan oli tarkoitettu ilmaisemaan enemmän kuin tuhat sanaa. Se välitti kaikki ne tunteet jotka Nyna hetken aikaa sisällään tunsi; syvää vitutusta, ahdistusta sekä halua (repiä jonkun henkitorvi riekaleiksi) luovuttaa. Hänen teki mieli syyttää jotakuta toista huonoista kokkauksentaidoistaan, mutta pohjimmiltaan se oli hänen vikansa, ja hän tiesi sen paremmin kuin halusikaan. Hän ei vain voisi alkaa huutaa veljelleen nyt, kun tämä oli ainoa ketä hänen maailmassaan vielä oli. Äiti, poissa, isäkin josain misälie taistelutantereillaan, veli ainakin toistaiseksi vielä täällä. Ei vain ollut varaa menettää häntäkin.
Hän oli lapsellinen, oi kyllä, niin oli. Ja hänenkö tässä muka pitäisi näyttää esimerkkiä rakkaalle Rywelleen? Ja paskanmarjat...
Luiset olkapäät laskeutuivat rennoiksi sivuille Nynan huokaistessa syvään ja pettyneesti. Nyt hän loi veljeensä pehmeämmän, hieman anteeksipyytävämmän katseen ja tukahdutti halunsa haistattaa toiselle suoraan vitut ja käskeä painua saman tien helvettiin. "Kanttarellikastiketta", nainen mutisi hiljaa itsekseen ja melkein toivoi ettei toinen kuulisi. "Ja perunoita." Hän häpesi itseään, häpesi niin paljon että teki mieli lakata yrittämästä. Minäköhän Rywekin häntä mahtoi pitää? Olisiko hän muka todella halunnut isosiskon, joka hädin tuskin osasi tehdä edes syötäväksi kelpaavaa sapuskaa? Tuskimpa. Hän oli vain häpeäksi... Miksi hän edes yritti?
"Kai tähä jotai salaattiiki viel lisäks saa, jossä haluut. Kaapistaki pitäs varmaa löytyy viel jotai salaatilehtii ja tomaattii. Puolikas kurkku, kukaties..." Eipä oikeastaan edes kiinnostanut. Rehut alkoivat pikkuhiljaa pursua runsain mitoin ulos hänen korvistaan, tuore ja lämmin (verinen) liha oli oikeastaan sitä jota hän kaipasi. Mutta paljoako sitä lihaa nyt jaksaisi ostaa, kunnei sitä kuin yksi henkilö täällä syönyt, eikä hänkään paljoa. Rahaa ei vain kannattanut kuluttaa hukkaan.
Seurasi pieni hiljaisuus Nynhanthralin laskiessa veitsen syrjään ja vilkaistessa perunoita pikaisesti. Vesi kupli iloisesti ja miellyttävä tuoksu alkoi pikkuhiljaa levitä lähiympäristöön, mutta vielä hän ei uskaltanut törkätä mitään tikkuakaan kokeillakseen olivatko ne kypsiä. Oli kuitenkin liian aikaista. Sen sijaan hän alkoi tutkailla veljeään nyt tarkemmin, lähinnä vain velvollisuudentunnosta että se oli hänen tehtävänsä pitää Rywestä huolta ja olla hänen seuranaan kun muut eivät olleet. Hän huomasi ahdistavan oloiset silmäpussit toisen yleensä miellyttävän näköisten silmien alla ja tunsi huolestuneisuuden poikasen heräävän sisällään. "Näytät väsyneeltä", hän tokaisi hiljaa, antoi osan huolestuneisuudestaan kuultaa äänestään läpi. "Olethan nukkunut tarpeeksi?"
Kaikessa hyväntahtoisuudessaankin haltia tunsi itsensä liian pikkutarkaksi. Mitä se hänelle kuului, jos Rywe päätti joinain iltoina valvoa pidempään? Jokaisellahan oli oma elämänsä, varmastihan Rywe osaisi jo itse päättää kuinka pitkä valvominen olisi hänelle hyväksi ja menisi sitten tänään aikaisemmin nukkumaan. Kukaties vaikka tällä oisi ihastuskin jo, haaveili illat pitkät jonkun kauniin tytön perään? Ei ollut hänen oikeutensa tunkeutua toisten asioihin liian syvällisesti. Hän alkoi muistuttaa aivan isoäitiään...
"Vai vaivaako sinua jokin?" Kerran kun leikki oli aloitettukin, voisi sen varmaan viedä loppuunkin. Hän saattoi olla huono ruuanlaitossa, mutta tunnepuolet hän yleensä osasi, tai ellei, niin hän oli hyvä kuuntelemaan...
Fizda
 

ViestiKirjoittaja Junet » 19 Touko 2011, 13:55

Poika ei yllättynyt melkein lainkaan siitä, millaisen vastaanoton hän sai siskoltaan. Hän ymmärsi ja tiesi hyvin miten paljon toinen inhosikaan ruuanlaittoa, se tuntui olevan hänelle kuin jonkinlainen tabu, mutta oliko siinä tällä kerralla jotain muutakin mukana? Rywe ei tiennyt, mutta epäili senkin johtuvan isän lähdöstä. Kaikki oli vain alkanut sujumaan niin huonosti hänen lähdettyään.
Hänen huulilleen levisi pieni, ymmärtäväinen hymy, kun hänen siskonsa ilme kävi hieman pehmeämmäksi ja anteeksipyytäväksi, kuin pyytääkseen anteeksi sitä millainen hän hetkeä aikaisemmin oli ollut. Nuori haltia ei meinannut kuulla lainkaan toisen sanoja, kun tämä vastasi hänen kysymykseensä. Hän kuitenkin ymmärsi mitä oli silti luvassa. Kuulostaa hyvältä..., hän sanoi, vaikka mielessänsä hän tiesi, ettei siskon ruuat yleensä olleet kovin kummoisia. Mutta mitä hän siitä alkaisi valittamaan, eihän hänkään mitenkään erikoinen kokki ollut... Ehkä jopa vielä huonompi.
Rywe veti polvensa koukkuun eteensä, ja kietoi käsivartensa niiden ympärille, ja laski leukansa polvien väliin, jääden sitten tuijottamaan vain ajatuksissaan liekkeihin. Hän ei huomannut lainkaan, miten hänen siskonsa oli alkanut tarkkailemaan häntä tarkemmin. Hän ei ollut siitä kuitenkaan kovinkaan pahoillaan, hän jopa toivoi että sisko olisi huomauttanut hänelle jotain hänen väsyneestä olemuksestaan ja hieman poissaolevasta olosta. Hän halusi puhua tälle, mutta ei vain ollut tarpeeksi rohkea tehdäkseen itse aloitetta.
Mutta silti, kun Nyna huomautti hänelle hänen väsymyksestään, ja kysyi, oliko hän nukkunut tarpeeksi, meni hän silti hieman lukkoon. Poika takelteli hetken aikaa turhaan kielensä kanssa, kun yritti saada jotain sanaa suustansa ulos. Milloin hänestä on muka tullut tällainen? Koska viimeksi hän ei ole saanut minkäänlaista sanaa ulos suustaan, kun yleensä aina hänellä on sanat valmiina jokaiseen tilanteeseen? Hän huokaisi syvään ja yritti rauhoittaa päätään, jossa ajatukset olivat taas alkaneet heittämään silkkaa häränpyllyä. No...., poika sai viimein aloitettua. Oikeastaan joo.... Hän hiljentyi hetkeksi etsiäkseen oikeita sanoja. Mä....Mä en oo oikee saanu nukuttuu öisi.. E-en sen jälkee ku isä lähti... Haltian silmät puristuivat hetkeksi kiinni, ja hän käänsi katseensa pois tulesta ja siskostaan. Mä nään.. hirveitä... painajaisia siitä... Joka ikine yö mä nään millee joku...ihminen.. tulee ja..ta-ta-tappaa isän... Joka yö sama juttu.. En mä uskalla enää nukkua...
Yksi pieni nyyhkäisy kuului pojan suunnalta, vaikka hän kuinka yritti pitää itsehillintänsä, ja estää kyyneleitä valumasta poskilleen, kun hän muisteli painajaisiaan...
Junet
 

ViestiKirjoittaja Fizda » 01 Kesä 2011, 16:32

Ei kestänyt kauaakaan kun Nyna oli veljensä vierellä halatakseen tätä rauhoittavasti, sulkeakseen tämän lempeästi syliinsä ja silittääkseen ehkä hetkisen aikaa noita hujan hajan sojottavia hiuksia. Hän oli aina pitänyt veljensä hiuksista, ne tuntuivat kuvastavan Nynan omaa mielipidettä kantajasta; vaalea pohjaväri näytti ehkä hieman tavanomaiselta tai tylsähköltäkin, mutta ruskeat raidat toivat niihin elävyyttä ja yksityiskohtia. Ja sellainenhan Rywekin oli; alkujaan tavanomainen poika, mistä tutustuessaan löysi aina uudenlaisia puolia. Kuin aarrearkku, mihin täytyi vain jaksaa tunkeutua tarpeeksi syvälle...
"Shh", hän kuiskasi hiljaa veljensä korvaan osaamatta sanoa vielä paljoa enempää. Hän ymmärsi veljensä tuskan, ymmärsi tosiaan - mutta miten hän muka pystyisi sitä auttamaan? Nyt hän ei osannut muuta kuin istua hiljaa, tarjota tukeaan ja antaa veljen vuodattaa tunteensa ulos. Hän ei ollut mikään taikuri.
"Ei ketään tapa isää", hän vakuutti vaikkei ollut itsekään varma omista sanoistaan. Jaksoiko joku muka tosiaan uskoa niihin? Heillä ei ollut muita kuin valheita joihin turvautua. Sokeaa toivoa, joka otettiin vain sen tähden, ettei ollut muutakaan... "Kyllä hän palaa vielä takaisin. Ja me kyllä pärjäämme täällä keskenämme.. Emmekkö pärjääkkin?" Nyna kurkotti näkemään Rywen kasvot, hymyili tälle hieman. "Hankitaan joskus vielä joku parempi kokkikin tänne niin saadaan kunnon sapuskaakin vaihteeksi. Tai ehkä voimme mennä kylälle syömään.." Hän kohotti kättään silittääkseen pojan poskea. "Ja voin nukkua vieressäsi ensi yön, jos luulet sen auttavan. Pakko sinun on jollain tapaa saada nukutuksi. Tehdään jotain hauskaa niin että saat ajatuksesi muualle, ehkä hyvät tunnelmat seuraavat sinua uniinkin.."
Fizda
 

ViestiKirjoittaja Junet » 12 Kesä 2011, 23:38

Poika painautui siskonsa kylkeä vasten, ja lohduttautui tämän lämpöön. Viimeinkin kyyneleet alkoivat virrata hänen poskilleen, eikä hän pystynyt enää niitä estelemään. Nyyhkyttäessään surkeasti hän tunsi itsensä pieneksi, eksyneeksi pojaksi, joka ei tiennyt mitä tehdä ja minne mennä... Vaikka aurinko nyt paistoikin, se saattaisi hetkenä minä hyvänsä vaipua tummien pilvien taakse, ja antaa taivaan valuttaa kyyneleitä niskaamme, kuten mekin annamme kyyneltemme valua hitaasti poskiltamme maahan. Koko maailma tuntui olevan hänen ympärillään niin julma, ja tunteeton, ja hän tunsi olevansa yksin siinä mutta hän ei ollut yksin.
Rywe rauhoittui hieman siskonsa lohdutuksesta, mutta hänkin uskoi syvällä mielensä perukoilla, että hänen sanansa sanansa, ettei kukaan tapa isää, ja että hän palaa vielä olivat vain... Epätoivoisia uskomuksia.
Hän nyökkäsi pienesti Nynalle. Kyllä, kyllä me pärjäämme.. Olemmehan me aina ennenkin pärjänneet, ja kyllä me pärjäämme tästäkin edespäinkin. Siitä hän osasi olla varma. Nynan kurkottaessa katsomaan veljensä kasvoja, tämä kohotti katseensa, avasi silmänsä, ja katsoi tätä suoraan tuon murretunvihreisiin silmiin. Katsoi tummaa etutukkaa ja kasvoja ympäröiviä vaaleita hiuksia, jota raidoittivat erisävyiset ruskeat raidat... Pojan huulille venyi hymy, ja hän pyyhki kasvoiltaan kyyneleensä.
Nääh... Pidä sä vain kokipestis.. ehkä sä kehityt viel tosta ja susta tulee joku maailman huippukokki, hän sanoi ja alkoi päästä äsköisestä alakuloisuudestaan pikkuhiljaa eroon. Huolet eivät silti kokonaan onnistuneet jättämään poikaa rauhaan, mutta nyt ne silti pysyivät vähän sivummassa.
Rywe kohotti toisen kätensä, ja aikoi laskea sen toisen käden päälle, jonka Nyna oli ojentanut silittämään hänen poskeaan. Se olis kivaa... , hän vastasi toiselle. Toivonmukaan mä sitten tänäyönä saisin sitte vihdoinki nukutuksi. Kiitos... Hän laski kätensä hitaasti alas toisen reitensä päälle.
Poika vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, ja ajatuksissaan tuo kääntyi katsomaan nuotiota ja sen yläpuolella roikkuvaan kattilaan. Hän hätkähti nopeasti takaisin todellisuuteen. Noi vedet kiehuu yli, ja perunat lähtee pia lentelee.
Junet
 

ViestiKirjoittaja Fizda » 08 Heinä 2011, 23:51

Hän ei tykännyt nähdä veljensä itkevän, ei sitten lainkaan. Ylihuolehtivainen tai ei, hän olisi heti halunnut tehdä kaikkensa saadakseen sisaruksensa paremmalle tuulelle, vaikka tiesi ettei mikään voisi paljoa tässä asiassa auttaa. Ei niin, että asiat olisivat olleet lopullisesti hyvin, ei niin että isä olisi tullut kotiin ja saanut veljen painajaiset loppumaan. Ei niin, että he kaikki olisivat lopullisesti onnellisia jälleen...Mutta pelkillä sanoillakin oli ainakin hetkellisesti ihmeellisen parantava vaikutus, sillä hiljalleen tuokin pienoinen hymynalku levisi pojan huulille ja sai sen tarttumaan sisareensakin. Ehkä kaikki voisi, näin hetkellisesti ainakin, olla hyvin?
...tai sitten ei. Rywen varoituksesta huolimatta Nyna ei kyennyt enää pelastamaan näppejään. Kuuma vesi syöksähti ylinälkäisen käärmeen tavoin ulos kattilasta suoraan hänen sormilleen, jotka olivat yrittäneet nostaa kattilaa pois tulen päältä (tai keppiä tarkemmin ottaen, eihän hän kuumaan kattilaankaan koskenut?). Kattila putosi maahan haltian siirtyessä nuolemaan sormiaan viilentääkseen niitä, kaatui kyljelleen ja valutti loputkin vetensä maahan ilman sen kummempaa varoitusta. Suurin osa perunoista pysyi kuitenkin kattilan sisällä, pysyivät sentään syömäkelpoisina. Mikäli olivat kypsiksi tulleet...
Nyna kirosi, pyyteli sitten jälleen anteeksi kielenkäytöstään ja katsahti anteeksipyytävästi veljeensä. "Ethän saanut sitä päällesi?" hän kysyi varovasti ja tutkaili kahta jo ruohonpätkien ja mullan peittämää perunaa jotka olivat päättäneet tehdä vuosittaisen pyhiinvaelluksensa kattilan ulkopuolelle. Ai että kun sitä olisi voinut kirota.
Häneltä pääsi pieni vaivautunut ja hyvinkin nolo naurahdus. "Huippukokki joo...kaikkea sitä vielä..."
Fizda
 


Paluu Kylä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 4 vierailijaa

cron